Rauma Blues 2014 pääkonsertti urheiluareenalla sisälsi vahvan New Orleans-latauksen. Eräänlaisesta instituution asemasta jo nauttiva Rebirth Brass Band oli festarijohdolta ennakkoluuloton veto. Suurelle osalle yleisöä ilmeisesti vielä melko tuntematon kitaristi ja laulaja Kenny Neal on syntynyt New Orleansissa ja kasvanut Baton Rougessa. Myös suomalainen Blue Strip musisoi vahvasti Louisianan hengessä.
Miljöönä urheiluareena pihoineen toimi erinomaisesti festarikenttänä. Koko kenttä oli anniskelualuetta, mikä helpotti yleisön liikkuvuutta. Pitkän odotuksen jälkeen minäkin pääsin vihdoin maistamaan Rauma Bluesin omaa nimikko-olutta, Mississippiä. Oikein hyvä se olikin, hieman kuusenhavun arominen, ilman ulkomaisten oluiden usein toistuvaa karamellimäisyyttä. Autoilevan toimittajan ei silti sovi antautua kovin paljon hyvänkään oluen houkutuksille, joten nyt musiikkiin.
Louisiana Flood
Bändiliideri, huuliharpisti ja laulaja Micke Björklöf perusti Blue Strips-yhtyeen 1990-luvun alussa basisti Seppo Nuolikosken kanssa. Suuntaus on määritelty blues & rootsiksi. Tuoreimman After The Flood -albumin kera tuli myös Louisianan impulsseja New Orleansiin suuntautuneelta levytysmatkalta – tosin hyvin persoonallisesti sovitettuina orkesterin tyyliin.
Esimakua saatiin jo perjaintai klubi-illassa, kun kitaristi/laulaja Kenny Neal nousi lavalle Micken kutsusta Kalliohovissa. Tiukka Telecaster-mies pudotteli Lefty Leppäsen Straton kanssa huikeaa kitaran ilotulitusta, ja Nealin parin biisin mittainen vierailu sähköisti koko bändiä.
Pääkonsertissa Micken laulussa oli uutta puhtia ja koko bändin esiintymisessä oli itsevarmuutta. Solisti oli saanut äänialaansa laajennusta ja pitkät kaaretkin vedettiin voimalla loppuun – ei kuitenkaan kurkunpään volyymillä rusentaen tai väkisin, kuten valkoihoiset bluesvokalistit usein tekevät. House for the Blues – sitähän tämä oivallinen bändi on aina ollut ja siellä se on vahvimmillaan.
Omat biisit ovat vivahteikkaita, joskin ehkä osalle yleisöä hieman vaikeasti sulavia. Leftyn jazzvaikutteinen soitto (bluesille epätyypillisiä intervalleja, kromaattisia asteikkoja ja muita finessejä) ei tee asiaa bluesväelle juuri sen helpommaksi.
Teemu Vuorela on tässä tyylilajissa yliveto rumpali. Innon ja antaumuksen kourissa muusikot toisinaan alkavat huomaamattaan kiihdyttää tahtia, joten tarvitaan Teemun kaltainen dynamo pitämään homma kellontarkasti koossa – svengi säilyttäen, tietenkin. Yhteistyö basistin ja rumpalin välillä voisi kyllä toimia maukkaamminkin: viisikielinen basso sorminäppäilyllä soitettuna pitää instrumentin jollain tapaa irrallaan lyömäsoittimista.
Ehkä Kalliohovin matala yökerho teki miksauksen vaikeaksi, joten vielä perjantaina perkussionisti Timo Roiko-Jokelan ahkerointi oli vaarassa kadota tykkänään. Pääkonsertissa meni paremmin, mutta Timon pesulauta ei päässyt vieläkään oikeuksiinsa. Idea silti on hyvä; varhaiset bluesmuusikot, kuten Washboard Sam, käyttivät pesulautaa perkussiona.
Vanhan pyykinpesulaudan nykyaikainen versio pääsisi ehkä paremmin oikeuksiinsa matalamman volyymin bändeissä, kuten Micken monissa, unplugged side kick-projekteissa. Tyylilaji olisi silloin jotensakin elegantin From four until late -albumin tyylistä. Washboard Samin jammailua löytyy alta:
Kenny räjäytti pankin!
Louisianan vaikutteet kuuluivat vahvoina kitaristi Kenny Nealin ryhmän tuotoksessa, hän villitsi Rauman yleisönkin hurjaan menoon. Neal on jo saanut monta huomionosoitusta musiikillisista ansioistaan. Sähäkkää ja sielukasta musiikkia soittava Neal haki uralleen vauhtia veljiensä kanssa Kanadasta, päästen säestämään mm. B.B. Kingiä, Bonnie Raittia, ja John Lee Hookeria.
2005 sairastelu oli vähällä lopettaa koko uran, lähipiirissä oli kuolemantapauksia ja elämä vastamäessä muutenkin. Hän ehti jo lopettaakin musisoinnin, kun elämä kohteli kovalla kämmenellä, mutta Kenny Neal tuli takaisin ja muunsi monilukuiset tragediansa laulunaiheiksi.
Monipuolinen kitarainstrumentalisti Neal on saanut nimeä swamp-bluesin edustajana. Musiikista soi Louisianan rämealueiden kuuman kostea soundi, mutta Raumalla hän intoutui lähinnä perusbluesista (Things that I used to do jne.) ja hitaista rytmibluesballadeista, joilla hän kuulosti aivan Otis Reddingiltä.
Telecasterin ohella Neal soitti myös lap steel’iä ja huuliharppua. Bändin funky blues oli parasta, mitä alalla on konsaan Suomessa kuultu, ainakin näin pieneltä combolta. Sammutetuin kielin soitto, yhdistettynä valtavaan kaikuefektiin oli hillitöntä.
Basistiveli Darnelle teki pieniä ihmeitä viisikielisellään, hyödyntäen paljon intervalleja, mm. terssiä. Pianistiveli Frederick jäi tässä asetelmassa hieman taka-alalle. Rumpali Bryan Morrisista pidin erityisesti. Neal seikkaili laulaen myös yleisön joukossa, myyden itsensä näin lopullisesti paikalla olleiden sydämiin. Encorena kuultu potpuri – Jambalaya, Don’t mess with my juju, When the Saints go marching in – oli hauska päätös hienolle setille.
Soul-rytmein finaaliin
Pääkonsertin toinen suomalaisyhmä, Marjo Leinonen Huff ‘n’ Puff päätti puoliltaöin konsertin. Bändin keskitempoinen soul- ja rytmibluesvetoinen musisointi toimi hyvin, tanssiinkutsu huonommin. Tai oikeastaan sitä kutsua ei tainnut koskaan tulla – ehkä osa jengistä jäi lavan ääreen paremminkin seuraamaan ilmiötä nimeltä Marjo Leinonen.
Leinonen on kulkenut pitkän tien sitten Balls -yhtyeen. Musiikki paranee vuosi vuodelta ja tämänkertainen yhtye oli hyvä. Solistista on vaikea sanoa; laulajana hän on Janis Joplinin tyyliin karjunut väärällä tekniikalla äänensä jo aikapäiviä kähinäkuntoon, ja hänen spiikkauksensa ovat kummallisia, innottomia ja täynnä outoa kyynisyyttä.
Huff ‘n’ Puff -ryhmän epäkiitollisena tehtävänä oli vetää homma pulkkaan. Soitto oli moitteetonta, mutta solistin viljelemä ironia ilmeisesti sai aikaan, että ryhmä teki töitään vakaasti ja vailla intoa. Kitaristi Julius Heikkilä vongutteli tyylikkäästi – jokunen Van Halenin tyylin ”kahden käden kierteitys” olisi lopullisesti pudottanut jengin.
Matti Vallius oli valinnut bassokitaraksi Gibson-lankun, ja hän sai sen soimaankin tähän konseptiin mallikelpoisesti, ylärekisterissä ajoin lähes kuin nauhattoman basson. Rumpali Sami Vettenranta tyytyi melko tavanomaiseen aikautukseen, mutta puhaltimet (Antero Priha, Panu Syrjänen) olivat innostavaa kuultavaa.
Leinonen on määritellyt tyylisuuntansa ”groove’n’roll”-termin alle kuuluvaksi. Ehkä ennemmin voisi puhua modernista rytmibluesista tai 70-luvun soulmerkkien perinteiden jatkajasta. Luistavasti kulkeva Huff ‘n’ Puff -musisointi ottaa kuulijan mukaansa, mutta bändillä olisi kaikki mahdollisuudet tehdä jotakin todella mahtavaa, kuten Undisputed Thruth tai parhaat Stax-merkin soulyhtyeet.
Solistin osalta sellainen vain taitaa olla jo ohi. Leinonen jatkoi vanhaan tyyliinsä omaa elenäytelmäänsä, mumisi käsittämättömiä heittojaan, lauloi bändistä irrallaan ja irti myös kahdesta taustalaulajasta, joiden rooli oli ainakin minulle täysi kysymysmerkki.
Sydäntenmurskaaja Deitra Farr
Deitra Farria pidetään nykyisin yhtenä Chicagon huippuvokalisteista. Tarpeen mukaan hän on kuohahteleva, intohimoinen tai syvästi sureva tulkitsija – siis sydäntenmurskaaja! Tai healeri, miten vain – ”The Blues is the healer”, kuten John Lee Hooker sanoi, ja Deitra, jos kukaan, tuntee tämän funktion. Karriääri sai alun jo 1975, kun Deitra esiintyi chicagolaisten soulyhtyeiden laulajana. Bluesura seurasi myöhemmin.
Deitra esitti bluesia ja soulia, ja hän oli molemmissa loistava. Monipuolisen levytysuran (omat ja muiden) voi myös aistia hänen väkevissä tulkinnoissaan, ja hänellä on voimakas ja omaperäinen laulutyyli. Kunto ei enää ole paras mahdollinen, mutta ääntä lähti kuin pienestä kylästä – vanha Buddy Miles tuli mieleen; hän joutui myös laulamaan istualtaan, mutta se ei vienyt intensiteettiä. Farria voi kutsua monitaituriksi, sillä hän on lauluntekijä, joka on julkaissut myös artikkeleita ja runoja.
Nyt Farrilla oli bändinä itävaltalaisen kosketinsoittajan Raphael Wressinigin Soul Gift, jonka solisteja hän kannusti vahvasti eläytyen. Wressnig musisoi Hammond B-3 urkujensa voimin, tottuneesti niin bluesin, jazzin, soulin kuin funkinkin kuvioissa.
Virtuositeettia todisti basso-osuuksen moitteeton hoito Hammondilla, samoin oma sooloilu, jossa soitin sai välillä avokämmentä ja kyynärpäätä. Kyllästyttyään tähänkin urkuri nousi soittimen päälle seisomaan ja soitti jaloin. Loistavaa! Ågelin ja Sibiksen pääsykokeiden pakolliseksi osioksi välittömästi!
Kitaristi Enrico Crivellaro pudotteli Gibsonilla tottuneesti bluesskaaloja, taivutteli sinisiä nuotteja ja veti staccato-sahausta. Los Angelesissa asuva Crivellaro on hänkin palkittu useasti ja hänellä on merkittävä sooloura. Pasuuna ja saksofoni, yhdessä Hammondin kanssa, tekivät paksun soundin ja jo lähes big band-vaikutelman.
Deitra Farr viihdytti yhtyeineen eniten myös jazzin ystäviä. Hän on monesti ollut ehdolla perinteisien bluesin vuoden naisartistiksi (W.C. Handy Awards), ja hänet on palkittu eri bluesjulkaisujen vuoden naissolistina. Solistin omin sanoin: ”I’m feeling good”
Brassi vieköön!
Rauma on puhallinmusiikkikaupunki, joten kunnon brass band kuuluu ohjelmaan. Ehkä maailman paras, Grammy-palkinnonkin saanut Rebirth Brass Band perustettiin Frazierin veljesten aloitteesta 31 v. sitten. Tubaisti Phil Frazier on edelleen keskeisessä asemassa bändin organisaatiossa. New Orleansin ranskalaiskortteleissa katumuusikkoina aloittanut yhtye on noussut maailmanmaineeseen festivaaleilla.
New Orleansin mustien hautajaisperinne kai vaatii, että hautajaissaatto soittaa surumusiikkia ja haudalta poistuttaessa iloisia säveliä. Voi olla hyväkin strategia, sanoohan muistovärssy: ”Let’s hope he gets to heaven, before the Devil knows he’s dead”.
Ja mikäs sen parempaa vanhan vihtahousun harhautusta kuin soittaa iloisia säveliä. Sellainen juuri on New Orleansin ylpeys ja tapajärjestelmän arvosta nauttiva RBB, monille jo tullut tutuksi HBO:n Treme-televisiosarjan myötä.
Hieman perinteisemmän puhallinmusiikin ohella Fats Dominon I’m walking tai Rollarien It’s all over now soivat hilpeästi rytmikkään RBB-tulkintoina. Iloista hälyä, marssimusiikin säntillisyyttä, hautajaissaaton vakavuutta – siinä keskeisiä elementtejä, ja kyllähän poikien rempseätä lauluakin ilokseen kuunteli.
Rumpusettiä ei perinteisessä mielessä ole; mahan päällä kulkeva marssirumpu, pienet pellit, tenorirumpu ja bassorumpu ovat ensiarvoisia soittimia, ja pienin vaihdoksin kahden päätoimisen rumpalin avulla jo saadaan vetävä poljento aikaan. Soitto on huoletonta, muttei huolimatonta. Rumpalien lyönti oli Louisianan tyyliin viipyilevä, rento ja hyödynsi eri off-beat -versioita. Tyylin mukaan takapotkua painotetaan erityisesti ja lyönnit tulevat oikeastaan kautta linjan taakse.
Perinteisen brass band -suoritustavan lisäksi RBB on etabloitunut mm. funkin ja hip-hopinkin alueille, menettämättä silti arvokkuuttaan. Bändi oli hyväntuulinen ja hyvänkuuloinen, joskin ulkoiselta käytökseltään hillitty. Puhallinsoolo-osuuksista trumpetin korkeat glissandot ja vetopasuunan nuottien sidonta viihdyttivät erityisesti.
Aivan hervotonta! Kuten edesmennyt Apple-moguli Steve Jobs olisi sanonut: ”järjettömän suurenmoista!”. Niin oli koko viikonloppu Raumalla.
29th RAUMA BLUES on SATURDAY, 12.7.2014 at Sports Arena
Micke Björklöf & Blue Strip: Björklöf – laulu, huuliharppu, kitara; Lefty Leppänen – kitarat, laulu; Teemu Vuorela – rummut; Seppo Nuolikoski – basso, laulu; Timo Roiko-Jokela – perkussiot, MalletKAT
Marjo Leinonen Huff ‘n’ Puff: Leinonen – laulu; Julius Heikkilä – kitarat; Matti Vallius – basso; Sami Vettenranta – rummut; Antero Priha – trumpetti; Panu “Saxman” Syrjänen – saksofonit.
Rebirth Brass Band: Phil Frazier – tuba, johto; Keith Frazier – bassorumpu; Stafford Agee – pasuuna; Derrick Tabb – pikkurumpu; Vincent Broussard – saksofoni; Chaderick Honroe – trumpetti; Gregory Veals – pasuuna.
Deitra Farr & Soul Gift: Farr – laulu; Enrico Crivellaro – kitara; Raphael Wressnig – urut, bassopedaalit; Sebastian Grimus – saksofonit; Werner Wurm – pasuuna; Silvio Berger – rummut.
Kenny Neal Band: Neal – kitara, huuliharppu, laulu; Frederick Neal – koskettimet; Darnelle Neal – basso; Bryan Morris- rummut
