Rauma Bluesviime viikonloppuna tarjosi jälleen innostavan koosteen bluesin lukuisia tyylisuuntauksia ja kattavan annoksen roots-musiikin ystävälille. Amerikkalaisvetoinen vierailijalista edusti alansa kiistatonta nykyhuippua niin solistien kuin yhtyeittenkin osalta. Pääkonsertissa oli lisäksi tilaisuus kuulla meillä hieman harvinaisempaa norjalaista bluesia. Klubit ja jatkopaikat tarjosivat mustan musiikin nälkäisille tarjottavaa suomalaisvoimin, aina myöhään yöhön.
Lauantain pääkonsertin tähti, vokalisti Caron Nimoy “Sugaray” Rayford,(49) on Texasin kasvatteja ja omaksunut mustan musiikin kirkon piirissä. Ehkä taustasta johtuu, että hän lähestyy musiikkia hyvin lavealla sablonilla (soul, blues, gospel, r&b, jazz). Nelinkertainen Blues Music Awards 2018 -ehdokas tuli Rauma Bluesiin Suomen ensivisiitilleen kuusimiehisen superorkesterinsa kanssa. Electric bluesin kärkinimi on levyttänyt ahkerasti ja hän ollut mukana lukuisissa musiikki- ja bändiprojekteissa.
-”Hei! Tää ei sitte ole mikään konsertti – tää on bileet!” Rayford spiikkasi maailmanmiehen elkein settinsä ja piti linjansa myös.
On helppo laukoa tuollaisia linjauksia, mutta sen on oltava uskottavaa, ja linja täytyy pitää, loppuun asti. Näin kävikin. Ohjelmassa tiukka r&B (Suck for buck) vaihtui soft souliin (Ashes to Ashes), ja elämänfilosofointiin (If I live to love again). Mielenkiinto säilyi herkeämättä, lavatyö oli autenttisella tavalla ottavaa.
Rayfordin bändi oli ilmiömäisen tiukka ja osaava, ja maestro esitteli sitä ylpeänä. Ja mikäs on ylpistyessä, kun riveissä on Amy Winehouse Bandin brittipuhaltajat, kitaristina uskomaton Gino Matteo ja vokalisti/urkurina Drake Shining – kaiken kaikkiaan bändi oli käsittämätön ruutitynnyri!
Bändi kuitenkin herkistyi tarvittaessa Rayfordin tunnelmallisille soul-balladeille ja hitaaseen bluesiin. Otteet näin live-tilanteessa olivat kuitenkin reippaita ja bändi paineli enimmäkseen kaasu pohjassa, isolla volyymilla. Toisaalta Louis Armstrongin What a wonderful worlda cappellana hiljensi bilekansan.
Vokalistin pehmeä äänimateriaali on taipuisa ja samalla hyvin kantava, ehkä Bobby Blue Blandin ääni ja Otis Reddingin kiihkeä intensiteetti ensinnä tulivat mieleen häntä kuunnellessa.
Levyillään Rayford on hyödyntänyt usein taustalaulajia, naistrioa tai vastaavaa; tämä elementti jäi nyt pois. Se tietysti oli otettu huomioon sovituksissa ja laulullista back up -voimaa ja kysymys/vastaus -tukea hänelle antoi Drake Shining.
Ahdistavista lähtökohdista ei näy jälkeäkään artistin positiivisessa ja ystävällisessä herrasmiehen käytöksessä. Hän oli mm. aidosti pahoillaan, kun hurjan show’n jälkeen ei enää jaksanut mennä iltaa istumaan fanien kanssa.
Annika Chambers – villi ja vapaa
Bluesin ja r&b:n uudempaa polvea edustava Annika Chambers (31) oli ainakin minulle uusi tuttavuus, mutta häkellyttävä live-kokemus ei taatusti jää viimeiseksi. Yhden naisen Pointers Sisters ja fraseeraukseltaan kuin uudestisyntynyt Aretha Franklin– kuinka sellaisesta voisi olla pitämättä?!
Sugarayn tavoin Annikakin on Texasin kasvatteja ja saanut lähtökohdat musiikilleen kirkosta. Lapsuuden kirkkokuorovuosien tuomat gospel-vaikutteet kuuluivat elävästi Chambersin r&b -vetoisessa musisoinnissa. Hänelle on suotu ääni, joka varsinkin live-esiintymisessä porautuu sielun sopukoihin; lempeä ja samalla kantava.
Kaksinkertainen Blues Music Awards -ehdokas oli lavalla väsymätön energiapakkaus. Näyttävän artistin esiintymisessä on Tina Turnerin tapaan provosoivaa seksikkyyttä. Välillä hän rauhoittui balladeihin tai rauhalliseen bluesiin, kuten B.B.Kingin When love comes to town.
Oma materiaali sai seuraa standardeilta, esimerkiksi I just want to make love to youtai Fever, jonka hän on levyttänytkin. Outoa, miten noihin, nyt jo standardeiksi muodostuneisiin biiseihin, aina vain löytyy tuoretta lähestymistapaa ja koskettavaa tulkintaa. Levytysprojekteissa muiden artistien kanssa hän edustaa usein herkkää jazz- ja soulballadilinjaa, mutta hänen oma tuotantonsa on tomeraa r&b:a.
Niin on myös esiintyminen. Bändi oli pienimuotoinen, mutta erittäin taitava ja soitto intensiivistä. Parhaiten esiin nousivat kitaristi Joe Connorsin herkulliset fillit ja kosketinsoittaja Raphael Wressningin melodinen maalailu. Dynaaminen lavaesiintyminen ei varmasti jättänyt ketään kylmäksi. Annika nousi ryhmineen vielä Sugarayn pyynnöstä vetämään miesartistin kanssa mieliä ylentäneen setin – siinä taas meille jotakin opiksi otettavaa. Upea elämys!
Levykuuntelijan vihjeitä: Wild & Freetai Mick Kolassan kokoelmalevy monen artistin kanssa, Double Standards.
Guitar Slim Jr. ottaa yleisön
Guitar Slim Jr.(Rodney Glenn Armstrong, 65) on New Orleans bluesin elävä legenda ja kantaa tuon tradition sanomaa modernein ottein. Levykuuntelijalle tutuksi on ehkä tullutStory of My Life(1988), joka oli Grammy Awardehdokas. Tunnustusta on tullut muutenkin.
Artistin isä, kitaristi Eddie Jones, esiintyi myös Guitar Slim -nimellä ja hänelläkin oli räväkkä lavashow. Isäukko mm. lähti kitaran kanssa soittamaan yleisön joukkoon, mitä Junior ei nyt tehnyt. Mutta paljon nähtiin ja koettiin ja fiilis oli heti ensitahdeista huipussaan.
Junior esiintyi takavuosina yhdessä Stevie Ray Vaughanin kanssa ja he ovat levyttäneet toistensa kappaleita. Eddie-isän kuuluisimman laulun, Things that I used to do,jälkimaailma tunteekin SRV:n cover-version ansiosta. Raumallakin sai nauttia Juniorin soittamana SRV -menestyslauluja (House is rockin’tai Pride and Joy).
Klassisia bluesnumeroita kuultiin myös verevinä tulkintoina; Stormy Monday Bluesja B.B. Kingin How blue can you get. Jälkimmäiseen Junior sisällytti myös koomista pantomiimia ja pilaili lämpimästi mm. Ray Charlesin kustannuksella.
Levyillään Junior edustaa traditionaalista New Orleans bluesia alkuperäisemmin kuin livenä; mm. puhaltimet ovat silloin keskeisesti esillä ja tatsi on softimpi. Priimin ja double stoppien viljelijänä Junior on mestarillinen. Veteraani pudotteli tiukan bändinsä kanssa myös mitä kuuminta rock & rollia, kuten Lucille, ja pilaili falsettiosuuksilla hyväntahtoisesti.
Tuottaja ja komppikitaristiFrank Spanglerinkanssa Junior julkaisee myöhemmin tänä vuonna uuden albumin. Koemaistiaiset tästä aineistosta lupailivat tiivistä funkya tulevaksi.
Pohjoismaisen bluesin huipulta
Norjalainen jazz on meilläkin varsin hyvin tiedossa, huiput ainakin, kuten Terje Rypdal, Jan Garbarek ja Arild Andersen, mutta Norjan bluesskene on jäänyt melko etäiseksi. Raumalla kuultu J.T.Lauritsen olikin ryhmineen tervetullut kokemus.
The Buckshot Hunters on hulvaton bileryhmä ja taitava bluesbändi. Yhtye on keikkaillut jo 20 vuoden ajan ja levyttänytkin 90-luvulta asti. Samalla kokoonpanolla on toimittu vuodesta 1996 asti ja bändi olikin hyvin hitsautunut yhteen.
Kaksi kitaraa yhdessä Lauritsenin pianoharmonikan kanssa muodostivat mainion solistitrion. Lauritsen osoittautui myös varteenotettavaksi huuliharppusolistiksi. Uuden Blue Eyed Soul-albumin materiaali ei ehkä live-tilanteessa ole aivan sitä, mitä kyseisellä tyylilajilla tarkoitetaan, mutta erinomaista bilemusiikkia joka tapauksessa.
J.T.Lauritsen on palkittu useissakin yhteyksissä ja se on ollut näyttävästi esillä myös European Blues Challenge -kilpailussa. Bluesin, kantrin ja soulin rento kombinaatio varmaankin hyötyisi tex-mexin vahvemmasta roolista, mutta fiilikset olivat näinkin aivan katossa ja jengi haltioissaan. Bluesin ystävillä siis katseet Norjaan jatkossa.
Suomi-osasto tarmokkaana
Kotimainen osaaminen keskittyy Raumalla perinteisesti pääkonsertin avausnumeroon ja perjantain klubeihin. European Blues Challenge 2018 -kilpailussa Suomea edustanut Slim Butler & The Slimcuts koostuu kotimaisista rytmimusiikin toimijoista. Heistä viimekätisenä svengin takuumiehenä ja timen vankkana haltijana on rumpali Jartsa Karvonen. Bluesin ja yleensä rootsin esittämiseen on siis mahdollista saada svengi. Ja paljon rytmistä mielenkiintoa.
Kahden kitaran ”duel” tai ehkä osin kukkotappelu Jarmo ”Slim” Puhakan ja Harri Raudaskosken välillä olivat hauskojaakteja. Konseptia tosin voisi kehittää vielä enemmän duettoihin ja vuorovaikutteiseen dialogiin, mitä peräkkäiset soolovuorot eivät vielä varsinaisesti edusta. Kovia tekijöitä kuitenkin, kuin myös basisti Mikko Löytty.
Rovaniemeläisen yhtyeen debyyttialbumi Inner Blues valittiin Vuoden Kotimaiseksi Blueslevyksi 2012. Levyn tuotti brittikitaristi Otis Grand. Ulkomaistakin tunnustusta on tullut; tehoyhdistelmä funkya poljentoa, jazzille ominaista svengiä ja särmikkäitä kitarasooloja.
***
Rauma Bluesin perinteiset klubikeikat sisälsivät tänä vuonna kolme aktia: Mika Kuokkasen sooloilta salissa, Micke, Lefty & Chef feat. Eero Raittinen Buena Vistassa sekä Dave Forestfield Kulttuurikuppila Brummissa. Näistä veteraani Eero Raittinen ystävineen vastasi illan ansioituneimmasta bluespanoksesta. Kuokkasen kattaus sisälsi annoksen amerikkalaista bändi- ja singer/songwritermusaa menneiltä vuosilta, Forestfield keskittyessä omaan, gospel-ja roots-henkiseen ohjelmistoonsa.
Klubeista olen laatinut tarkemman raportin Blues-Finlandin verkkolehteen, joka on tässä: http://www.blues-finland.com/articles/rauma_blues_2018_klubit.html
Rauma Blues 2018,pääkonsertti lauantaina 11.8. Teltta-areena
Slim Butler & The SlimCuts (FIN); Guitar Slim Jr. (USA); Annika Chambers (USA); Sugaray Rayford Band (USA); J.T.Lauritsen & The Buckshot Hunters (NOR)
