Kun lauantain iltapäivän kolme settiä oli saatu päätökseen, niin Pakkahuoneella oli noin puolitoista tuntia kestänyt tauko, minkä aikana ehti käydä syömässä jossain lähiravintolassa tai vain nauttimassa vaikkapa Klubin puolella ”virvokkeita” ennen iltasession alkua. Tiedossa oli toiset kolme kiinnostavan erilaista orkesteria tulossa lavalle. Iltapäivän konsertit vetivät Pakkahuoneen täyteen kuuntelijoita, joten sama yleisöryntäys oli tiedossa illaksikin.
Lavalle ensiksi nousseen ranskalaisyhtyeen johtaja kolmekymppinen viulisti Théo Ceccaldi on pyrkinyt kaiken aikaa kehittämään jazzin uusia suuntauksia, sovittamaan tulista esittämistä yhteen runollisen hienostuneiden muotojen kanssa. Hän löysi oman musiikillisen linjansa perustamalla vuonna 2010 trion, mikä yhdisti länsimaisen kamarimusiikin perinteet ja improvisaation. Théo Ceccaldi Trio linjasi musiikkinsa näillä visioillaan ja julkaisi kaksi levytystä Ayler Recordsin toimesta 2012 ja 2013.
Hän oli todella löytänyt esityksilleen omanlaisensa äänen ja saavutti paikan vuoden 2014 AJC Jazz Migration -esityskiertueelle (torstaina kuultujen kolmen uuden ranskalaisen yhtyeen tavoin). Sittemmin hän sai 2010-luvun puolivälin tienoilla useita tunnustuspalkintoja erityisesti lehdistön kriitikkotahoilta.
Nykyisin hän on monissa eri projekteissa mukana ja tekee yhteistyötä lukuisien Suomessakin käyneiden freen- ja improvisoidun musiikin parissa viihtyvien muusikoiden, kuten Louis Sclavis, Michel Portal, Vincent Courtois, Bruno Chevillon, Paolo Fresu, Eve Risser, Andy Emler ja Emile Parisien kanssa.
Kehitettyään erilaisia omia yhtyeitä Théo päätti vuonna 2018 keskittyä uudenlaisen musiikin sisällön luomiseen. Syntyi Théo Ceccaldi Freaks -projekti räjähtävää, kiihkeästi nitisevää musiikillista suuntaviivaa seuraava kokoonpano, mikä sisältää puolittain raastavan särmäistä punkmaista rähinää ja toisaalta taas pehmolelumaista kultivoitua linjaa määrittelevää musiikkia. Kun hän tässä kaikessa mukana ollen vielä ehtii säveltää ja sovittaa, niin on siinä miettimistä ja ihmettelemistä.
Freaks -sekstetissä soittivat Théo Ceccaldin ohella saksofonistit Matthieu Metzger ja Quentin Biardeau, nyt jo toista kertaa lavalla ollut Théon veli sellisti Valentin Ceccaldi, kitaristi Giani Caserotto ja rumpali Etienne Zemniak.
Viulu ei ole isommissa orkestereissa kovinkaan yleinen soitin varsinkaan jazzissa, mutta ranskalaisia viulisteja on yhtyeissä nähty selkeästi enemmän kuin muualla. Ceccaldi on tässä mielessä uusi nimi tähän joukkoon.
Hän ei vierasta tai hän ei oikeastaan mieti ollenkaan mitä tyylisuuntaa soitetaan, hän on aika kaikkiruokainen suhtautuen eri rytmimusiikin lajeihin viileän analyyttisesti ja sopuisasti sen enempää miettimättä.
Kaikki soittivat raskaan monipolvisen rytmikkäästi vaihtelevaa rähisevää ja karhean pyörteistä vapaalinjaista jazzia, missä rakettimaisesti räjähtelevät soolot loihtivat räksyttäviä sivujuonteita irtautuessaan omasta teemasta.
Vaikka soitto kulki selväpiirteisesti tiukan kontrolloidusti toisiaan seuraten, niin välillä tuntui, että livahdettiin aidan yli ja lähdettiin omille teilleen. Sepä siinä oikeastaan hauskaa olikin. Vapauksia ei pyydelty, vaan ne otettiin, kunhan pysyttiin raameissa. Melodinen soinnutus kulki käsi kädessä mekastelun kanssa.
Välillä Théo soitti viulua kuin kitaraa ja rumpali Etienne Zemniak mäiski rumpujen kalvoja kuin ”metsuri klapei” armottomasti, käytännössä ilman mitään taiteellisuutta tai johdonmukaisuutta, täysillä vain koko ajan niin kovaäänisesti, ettei muista soittimista saanut kunnolla edes äänestä selvää.
Kun hän rauhoittui, niin sellisti/basisti Valentin Ceccaldi alkoi työstää raskaan rockin musertavaa nujakointia, mutta päästi irti hetken päästä ja käänsi mittarit toiseen suuntaan heleäksi musettemaiseksi fiilistelyksi.
Matkan edetessä runttaus jatkui ja vuorostaan kitaristi Giani Caserotto ryhtyi hakemaan säröistä rockpintaa rumpalin takoessa minkä pystyi ja jaksoi. Sellon tullessa uudestaan mukaan kolmikko survoi kovilla panoksilla. Théo tuli viuluineen mukaan ja pian hän räyhäsi yksin jousensa kanssa. Kun kitaran vingutus tuli mukaan sellontyöstön kanssa, niin palattiin hiukan rauhallisempiin tunnelmiin.
Saksofonistit altto- ja baritonisti Matthieu Metzger ja tenoristi Quentin Biardeau puhalsivat hiljalleen mukaan ja jatkoivat kaksistaan siististi. Luja rummutus muutti heti tahtia ja ääni alkoi nousta sumusireenin ulvotuksella raastavan kovaksi jälleen.
Mäiskiminen jatkui hyvän tovin, mutta tällä kertaa vähän kevyemmin. Tenoristi Biardeau päästettiin irti sooloon ja hirvittävän kova töötti puhkaisi lähes takaseinän irti.
Suomessakin pari kertaa yksin ja duona edellisvuoden keväällä kiertueella ollut Metzger otti vuorostaan ”kentän” haltuun puhutellen siististi yksin altollaan sanallista kerrontaa, mutta pian oltiin taas infernaalisen kauhun vallassa, kun totaalinen mäiske alkoi. Loppurutistus oli hirvittävän raadollista raivoa ja helvetillistä rymistelyä täynnä.
Pakkahuoneen lavalla Théo otti totisesti kaiken irti eri tyylilajeista ja muokkasi niitä oman mielensä mukaan, siinä oli juonikkuutta ja omalla tavallaan jännittäviä yksityiskohtia, mutta kaikessa pitäisi olla joku järki mukana.
Théo osoitti itse kuvainnollisesti jousen lyönnillään, kuin miekan iskun sivallus kohti lattiaa, miten musiikki saadan hiljenemään hetkessä yhdellä kerralla. Siitä siirryttiin suoraan eri tasolle eli hurjasta syöksytyksestä pudottiin kerralla maltilliselle tasolle.
Sama toistui esityksen aikana useaan kertaan. Hurja kaaosmainen piikki yhtenäistä monta minuuttia kestänyttä massaa, laantumista hiukan melodisempaan suuntaan ja sama toistui taas uudestaan.
Ennen tuota ”miekan iskua” melu oli täysin sietämätöntä melusaastetta, yhtenäistä massaa, mistä ei erottanut mitään ja aivan liiallisella volyymillä. ”Täysnoisea”, raskasta tolkutonta mättöä, sanan varsinaisessa mielessä. Se ei voinut enää miellyttää ketään.
Jos lähdetään sellaiselle linjalle, että kuuntelijoiden pitäisi hankkia konserttiin ammattimaisen täryjyrän käyttäjän vaatimat kuulosuojaimet, jotta ylipäätään voisi olla paikalla, niin ei siinä ole mitään järkeä. Olisi se vähän vähemmälläkin ymmärretty. Nyt se sai sellaisen mittasuhteen, mikä oli tyystin tarpeetonta.
Jos tämä oli nykymusiikin valtavirtaa tänä päivänä ja sitä joku vielä haluaa kuunnella, niin sitten olin itse aivan väärässä paikassa. Kyllä siinä kuulo ennen pitää menetetään aivan tarpeettomasti. Jos homma olisi toiminut järjellisellä tasolla, niin olisihan sitä mäiskimistä voinut kuunnella jollain tasolla. Tämän vuoksi itselleni ainakin jäi valitettavasti erittäin negatiivinen mielikuva yhtyeestä.
Eipä ollut desibelimittaria mukana, jolloin olisi voinut todeta millä tasolla liikuttiin, mutta arvioisin, että toisella sadalla oltiin. Nyt ei kuitenkaan bassopuolen jytinää ollut, niin se ei niin pahalta tuntunut, mutta korvatulppia tarvittiin. Tämä ei pitäisi olla musiikin tarkoitus ainakaan jazzin piirissä.
Tampere Jazz Happening 2019, Pakkahuone lauantai 2.11.2019
20.00 Théo Ceccaldi Freaks (FR)
(Théo Ceccaldi – viulu, Matthieu Metzger – altto- ja baritonisaksofoni, Quentin Biardeau – tenorisaksofoni, Valentin Ceccaldi – sello, Giani Caserotto – kitara, Etienne Zemniak – rummut)
