Raahen 25. Rantajatsit oli jälleen leppoisa, kotoinen ja mutkattoman luonteva tapahtuma viehättävässä miljöössä, meren äärellä. Jazzrytmien puolesta siis lämpimät onnittelut Rantajatseille merkkipäivän johdosta; neljännesvuosisadan perinne on huomionarvoinen aikaansaannos suomalaisessa musiikkimaailmassa ja ehtyvien resurssien aikana. Ehkä tapahtumaa olisi voinut juhlia ja elävöittää hieman näkyvämminkin.
Ulkoilukeskus Fantti, päätapahtuma-alue, on viehättävä virkistysalue melko lähellä keskustaa. Tunnelman kotoisuutta ehkä kuvaa, että jazzmuusikot pulahtavat kuumana kesäpäivän uimaan ja tepastelevat pyyhe lanteilla yleisön joukossa.
Hauska keksintö oli myös pianisti Aarno Paakkarin ”fillaripianisti”, joka kierteli kaupungilla viihdyttämässä yleisöä. Kolmipyöräiseen polkupyörään on todellakin kiinnitetty pienehkö piano, joten kaupan piiristä tuttu mainos, ”lähellä sinua”, oli totisinta totta – nyt siis jazzista. Lieneekö idea festivaalijohtaja Annamaija Saariselta, joka tunnetusti on intohimoinen pyöräilijä?
Kaupungin Härkätorilla pidetään perinteisesti maksuttomia yleisötilaisuuksia. Yellow Book -yhtye huolehti ohjelmasta torilla. Loistava idea, joskin ajankohta, kello 16 arkipäivänä, ehkä karsii vielä yleisöä.
Kekko tunnelmoi
Fantin open air stage käsitti perjantaina kolme kiintoisaa aktia; italialaisen Kekko Fornarelli pianotrio, kotimaisen Mopon ja Ricky-Tick Big Bandin, jota oli vielä vahvistettu Julkinen Sana-raptrion voimin.
Kekko Fornarellin ensimmäinen Suomen keikka oli merkittävä onnistuminen. Sympaattinen pianisti/säveltäjä todella soitti itsensä yleisön sydämiin. Kuulakasta flyygeli-improvisaatiota tuki maestron lämmin ja luonnollinen tapa kommunikoida yleisön kanssa.
Fornarelli on erityisesti akustisen pianon mestari. Hän silti käyttää syntikoita, samplereita ja muita teknisiä keksintöjä tukemaan soittoa (yläsävelsarjoja, hybridisointuja jne.), jotka täydentävät oivallisesti musiikin kokonaisilmettä. Trio musisoi paljolti kolmen vuoden takaisen Kube, Room of Mirrors –albumin (Auand AU3002) pohjalta (Room of Mirrors, Time goes on, Night Lights).
Kekkon kappaleet ovat levytettyinäkin poikkeuksellisen pitkiä, lähes kymmenminuuttisia, mutta lavalla vielä pidempiä. Hänen temaattinen lähestymistapansa muistuttaa hieman Keith Jarretin impressionistista soittotapaa, aiheiden avaaminen ja syvällinen käsittely vaatii aikaa. Toisaalta hän välttelee jazzin murtosointuja ja luottaa melodiseen ja esteettiseen kauneuteen.
Basisti Giorgio Vendola tyylitteli elegantisti maestron taustalla ja vastasi illan kauneimmista soolonumeroista. Hänen tyylinsä – paljon neutraaleja nuotteja ja melodisesti kompatiibelia äänenkuljetusta solistin kanssa – oli kuin ilmettyä Charlie Hadenia, jota parempaa tällä sektorilla ei juuri enää olekaan.
Perkussionisti Dario Congedo piti maestro Fornarellin rönsyilevän ja koukeroisen musiikkimaailman oivallisesti kasassa. Tämä loistava trio uusintavierailulle, ja vähän äkkiä! Näin vaatii jazzkansa! Pikanttina yksityiskohtana oli vielä ryhmäkuvaus: maestro vaati saada kännykkäänsä kuvan, jossa bändi on yleisönsä kanssa.
Mopolla maailmalle?
Mopetilla maailmalle oli suomennos Tom Robinson Bandin hitistä 2-4-6-8 Motorway (1977). Jotenkin suomennoksen lapsekas vilpittömyys mielestäni sopii Mopo-yhtyeeseenkin. Trio voitti Suomen karsinnat Young Nordic Jazz Comets-skaboissa 2011, mutta jäi pitkäksi aikaa aivan kuin polkemaan paikallaan – lupaava alku ei johtanutkaan nousukiitoon, Jee! -albumin musiikki muodostui keikoilla toistonomaiseksi.
Mopo-trion ”punk-jazz” on tietenkin vitsikästä ja lavaesiintyminen sukkelaa kujeilua, mutta toisaalta yhtyeen musiikki on ollut hyvin kulmikasta ja voittopuolisesti katkeilevaa fraseologiaa. Tempoilevia aihekaavoja ei oikein kunnolla johdettu mihinkään erityiseen johtopäätökseen tai oivallukseen. Epäselväksi jää, oppiko parodisen Hullun valssin päähenkilö ikinä tanssimaan, mutta hiukan epätodennäköiseltä se vaikuttaa. Sen sijaan ”Beibi! Sä oot mun!” -huudot toistuvat niin monta kertaa, että se jätä sijaa epäilyksille.
Nyt alkaa kuitenkin kuulua merkkejä kehittymisestä; soitto syventyy, uusia biisejä alkaa hiljalleen syntyä, ja saksofonisti Linda Fredriksson on kehittynyt valtavasti solistina. Lindan pääsoitin on baritonisaksofoni, ja yleensähän ”barskalle” kirjoitetut riffit ovat puhallinorkesterissa melko lyhyitä ja yksinkertaisia, palvellen ehkä enemmän rytmiikkaa kuin melodiaa.
Solistiset tehtävät vaativat siis huolellista paneutumista asiaan, ja Linda tuntuu vihdoin hyväksyneen tämän asian. Aika pienistä palasista Linda tuntuu yhä raapivan kasaan soittonsa ainekset, mutta puserrus on sitkeää ja yritys itsepintaista. Ahkeruus palkitaan; saksofonin luontainen, taipuisa ja sensuelli soundi alkaa voittaa alkuaikojen töräyttelyn ja ”tuuttaamisen” (ette varmastikaan pahastu tästä ilmaisusta).
Mopon basisti Eero Tikkanen ylläpitää sitkeästi kontrabassossaan niin kumeaa ja jymisevää soundia, että tuskin sotilasparaatin rummutkaan yltävät juuri parempaan. Ehkä soittimen bassopalkki (jos siinä on bassopalkki) on väärin sijoitettu, talla väärässä kohdassa ja kielisettikin voi osaltaan vaikuttaa kumisevaan sointiin. Joka tapauksessa, erityisen soiva tämä basso ei ole.
Jazzfestareilla suosittu Laney-vahvistin on rokkimerkki ja sillä on hyvin vaikea tavoittaa akustisen jazzbasson tummia ja täyteläisiä sävyjä, ainakin ilman efektilaitteita. Mopon bassosoundia ei mitenkään käynyt vertaaminen Kekko-trion Giorgio Vendolan soundiin, joka pehmeydessään aivan hyväili korvia.
Mopo-rumpali Eeti Nieminen on omaksunut tyylikseen ”iloisen kolistelun”, mitä voinee bändin vaalimissa huumorikuvioissa pitää soveliaana. Tyylin mukaistahan se on, mutta rummut olisi kuitenkin hyvä ainakin virittää; nyt sointi on tipotiessään ja ääniopillinen vaikutelma on lähinnä ei-soivaa pauketta.
Yhtye on hengeltään ilman muuta edelleen klubibändi, mutta Fantin stage on siksi familiaarinen ja pienimuotoinen, ettei Mopo menettänyt itseluottamustaan edes Kekkon ”Ducati-osastoa” seuraavana aktina, jos tällaisen metaforan avulla saa asian ilmaista. Olkoon vaikka sitten kulttuurin vastavoimaa, niin bändin on hyvä kasvaa klubeista kohti isompia estradeja.
Rap palvelee big bandia
Sanon aivan suoraan, etten erityisemmin pidä suomenkielisestä rapista enkä hiphopista. Musiikkipuheen rytmiikka on yhtä laahustavaa kuin 60-lukuisen tangon (pahempaa, itse asiassa), ja sen sanoma (sikäli kuin sellaista on) on nuivaa, penseää ja suorastaan kuvottavan innotonta.
Paleface (Karri Pekka Matias Miettinen, 35) muodostaa kuitenkin poikkeuksen. Suomalainen rap-artisti on englantilaisen filologian opiskelija, ja hänen sanoituksissaan on ideaa, purevaa satiiria ja osuvaa yhteiskuntakritiikkiä (kuten Shangri-La).
Paleface, Redrama ja Tommy Lindgren olivat tehneet hauskoja rap-tekstejä, ja lausuntakuvio tosiaan toimi Ricky-Tick Big Bandin hillittömissä svenginumeroissa. Oivallinen keksintö! Tää on jatsii! toimi kuin mieletön.
Ricky-Tick Big Bandia on todella syytä seurata tarkemmin, ja mainio asia, että orkesteri lähestyy yleisöä pääkaupungin ulkopuolellakin. Bändin soundi on aitoa ison jazzorkesterin sointikuvaa. Ricky-Tick edustaa korkeatasoista puhallinsoitinten kompetenssia; Jukka Eskola, Kalevi Louhivuori ja Antti Hermaja, vain muutamia mainiten.
Tärkeintä on kuitenkin aina svengi, ja poljento irtoaa hyvin vaivattoman tuntuisesti. Onhan rytmiryhmässä Antti Lötjösen, Sami Koskelan ja Jaska Lukkarisen kaltaisia osaajia. Valtteri Laurell Pöyhösen käsissä johtaminen tuntuu säilyvän vankasti ja rakentavasti.
Ruiskuhuone on perinteinen Rantajatsien jamipaikka. Se sijaitsee Raahen sataman tuntumassa, ja se on oivallinen jatkojamien ja jälkipelin pitopaikka. Bad Lemonade oli nyt vetovastuussa.
Profiili nousuun
Rantajatsit-tapahtuma on jakaantunut Raahen kaupungin alueelle. Pääareena on Fantin ulkoilualueella, merenrannalla sijaitseva stage. Ruiskuhuone on vanhan ajan lystikäs, puurakenteinen ravintola satamassa, ja torilla on päivätapahtumia. Vanhassa elokuvateatterissakin on ollut konsertteja.
Vaikka Raahe on melko pieni paikkakunta, tapahtumat leviävät siksi laajalle alueelle, että oma polkupyörä tai auto on tarpeen, jos aikoo vierailla useassa tilaisuudessa. Kaupunkiin tullessa mikään ei varsinaisesti tuo ilmi, että kaupungissa on merkittävä jazztapahtuma menossa; ei ole streamereita, banjetteja tai edes julisteita kauppojen näyteikkunoissa.
Opasteetkin alkavat vasta Fantin ulkoilualueella, jolloin tulija alkaa olla jo perillä. Tapahtuma on ilmeisesti luottanut sosiaalisen median kautta tapahtuvaan tiedottamiseen, mikä on välttämätön kanava, muttei vielä riittävä.
Julkisen profiilin nostaminen olisikin Rantajatsille pikainen tehtävä. Tässähän kaupungilla on käsissään soiva käyntikortti.
Rantajatsin oma äänitetuotanto ei ole oikein ottanut ilmaa siipien alle, vaikka aihetta olisi. Raahe ’99 for Paul Rutherford (SLAMCD 328) on hieno albumi, jossa vetopasunisti Rutherford ja tarogaton taitaja George Haslam jammailevat innostuneesti Samuli Mikkosen trion kanssa.
Oikein piristävää ja leppoisaa happening-fiilistä on kuitenkin tänäkin vuonna tarjolla. Ohjelmisto on omailmeinen ja tasokas, kansainvälistä ja kotimaista rinta rinnan. Tunnelma Fantissa on huoleton ja tärkeilemätön. Tapahtumalle soisi niin kovin mielellään enemmän huomiota ja kävijöitä. Lauantain täräyttäjiä ovat mm. kohuttu Helsinki-Cotonou Ensemble ja Goran Kajfes Subtropic Arkestra.
Alla kuvia Raahen Rantajatsien konserteista ja tunnelmista . Niitä löytyy runsaasti lisää osoitteesta Ville.fi
