Ohjelma lisääntyy, ja tungos
Lehtemme lukijamatkalla tuli tänä vuonna täyteen 30 vuotta siitä, kun ensi kerran kävin ao. festareilla. Olen poikennut tuossa tapahtumassa keskimäärin viiden vuoden välein, ja näin saanut seurata, kun tapahtuma paisuu kuin liikaa hiivaa saanut pullataikina. Tänä vuonna tungos oli melkein joka päivä samanlainen kuin vanhalla Kirjurinluodolla Porissa silloin, kun James Brownin ja Tarja Halosen konsertti myytiin loppuun. Ennen kymmenkunta pikkulavaa mahtuivat hyvin laukkaradan sisälle, mutta nyt on jo ulkopuoliset parkkialueet jouduttu ottamaan käyttöön. Siellä sijaitseva jazzteltta on Kirjurinluodon katsomon pituinen, ja gospel- sekä bluesteltat vielä isompia. Jo päälavan back stage-teltta oli vuoden -82 jazztelttaa isompi. Pohjoisen poikaa koetteli myös sää, joka tavallisesta poiketen tänä vuonna pysytteli koko kaksi viikkoa yli 30 asteen helteenä.
Vanhat väistyvät
Rahankerääjäbändejä lukuun ottamatta oikein isoja nimiä ei aikaisempaan tapaan ollut, lukuun ottamatta Herbie Hancockin kitarabändiä, joka soitti 70-luvun retrofunkkia hyvin ja kauniisti. Jonkinlainen sukupolvenvaihdos on tapahtunut paikallisten muusikkosukujen sisälläkin. Kuuluisimmat Marsalikset ,Wynton ja Branford, eivät nyt tulleet, mutta nuoremmat veljet Delfayo ja Jason soittivat kyllä isä-Ellisin kanssa. Free-jazz puuttui lähes kokonaan; Harold Battiste kuoli hiljan, eikä Kidd Jordan esiintynyt. Jälkimmäisen jälkeläisistä trumpetisti Marlon ja laulaja Stephanie olivat lavalla esittäen retrohardboppia ja ikivihreitä. Myös äskettäin edesmenneen Alvin Batisten lapset esittivät vahvaa funk-musiikkia Neville-tyyliin, mutta isävainaan avantgardistista klarinetinsoittoa jäin kaipaamaan. Olihan dixieteltan lavalla kuitenkin sentään pari kertaa trumpetisti Lionel Ferbos, joka heinäkuussa täyttää kunnioitettavat 101 vuotta (toivottavasti).
Bluesia vai poppia?
Aikanaan bluesohjelmassa esiintyi jopa neljä Kingiä samana viikonloppuna: BB, Albert, Earl ja Carole. Nyt oli tyytyminen ykkösketjusta vain huuliharpisti James Cottoniin, jonka korkea ikä näkyi ja kuului. Little Freddie King on nimittäin jonkinlainen valekuningas, eikä ole sukuakaan oikealle Freddie Kingille. Melko hyvä soittaja hän kuitenkin on. Bluestelttaan oli myös määrätty kitaristit Sonny Landreth ja Tab Benoit, jotka minusta soittivat taitavasti, mutta bluespuristien mielestä liikaa sähköllä temppuillen. Myös Buckwheat Zydeco esiintyi tällä lavalla, mutta muuten cajun- ja zydecoyhtyeet soittivat omalla ”Fais-do-do”-areenallaan, joka akustisesti muistutti eniten muinaista ulkoilmafestivaalia. Pieni mutta uskollinen kannattajakunta pääsi aika vapaasti valitsemaan sopivimman paikan, ja kyläjuhlan tunnelma oli käsin kosketeltava.
Gospel on ollut sikäli mielenkiintoinen aihe, että sitä ei juuri Suomessa kuule. Parhaat kuorot ja lauluyhtyeet alalta keräsivät runsaasti yleisöä isoon telttaan, mutta akustisesti tämäkin tila alkaa olla ongelmallinen. Monikymmenpäisten kuorojenkin laulu tahtoo hukkua väärin balansoituun miksaukseen, kun rokkibändin soittimiston omaavat säestysyhtyeet kuuluivat liian kovaa ja ääni pyrki koneissa muuttumaan kovin peltiseksi.
Vanhat pierut
Pääesiintyjät olivat Foo Fightersia lukuun ottamatta eläkeikäistä väkeä, joita bongaamassa oli valtava määrä nuoriakin. Eagles osaa yhä asiansa, mutta Beach Boys on taantunut ja Brian Wilsonilla oli tosi huono päivä; laulu meni täysin pieleen. Bruce Springsteen (62) kiusasi pitkillä puheilla musiikkia kuuntelemaan tullutta yleisöä.
Kouluaikojeni yhden hitin (Chapel of love) ihme, tyttötertsetti Dixie Cups, teki 80-luvulla paluun lavoille, ja oli silloin juhlittu akti kirkkaine äänineen. Nyt oli sointi jo pahasti himmennyt, ja päälavalla esiintyneet rouvat tekivät saman vaikutelman kuin Teijo Joutsela laulaessaan Beatlesia, vaikka he lauloivat pääosin omaa ohjelmistoaan.
Lempeämpi on aika ollut paikallisille suosikeille The Pfister Sisters, joiden Andrews- ja Boswell-sisarilta lainattu ohjelmisto kesti paremmin, vaikka heidänkin sointinsa lähenee uhkaavasti Mills Brothersia.
Viimeisen sunnuntain perinnejazzhuipentuma on ollut vuosikymmeniä, kun Pete Fountain (ja aikaisemmin Al Hirt) hurauttaa dixieteltalle Rolls Roycellaan soittamaan taiturillisia klarinettisooloja. Tämä kerta taisi olla Peten (82v.)osalta viimeisiä, sillä sormet eivät oikein enää taivu. Taitavasti hän on kuitenkin tyyliään korjannut, ja soitto oli hitaampanakin kaunista. Klubikeikat loistohotellin penthousessa taitavat siirtyä lavalla mukana olleelle Tim Laughlinille, joten tyyli ei sielläkään muuttune.
Kapakoissa jytää edelleen
Lippujen myynnin siirryttyä nettiin oli turhaa yrittää iltaisin spontaanisti klubeille, jossa joku tunnetumpi nimi soitti. Onneksi Bourbon streetin hiljaisemmassa päässä on suomalaisillekin bändeille tuttu Fritzell`s, joka oli tavallaan hotellimme lähikapakka. Tuohon ison omakotitalon olohuoneen kokoiseen tilaan mahtuu mukavasti 50-60 ihmistä ja meikäläinen joka kerta kun pyrki. Siellä ei nyt ollut aikaisempaan tapaan kovin montaa vierailevaa eurooppalaisia bändiä, vaan soittajat edustivat paikallisten dixiemuusikoiden kärkeä. Eräänäkin iltana lavalla oli neljä nykyisen ja entisen Dukes of Dixielandin soittajaa, mm. trumpetisti Mike Fulton ja klarinetisti Tom Fisher. Perusdixien paraatinumeroita esitettiin välillä vähän kieli poskessa, mutta vaikka yritin pitää vakavan ammattimaisen kriitikon asenteen, niin välillä tämä homma ihastutti ja nauratti väkisinkin.
Muistoja, muistoja
Bourbon streetin illassa 80-luvulla kävelimme ehkä Suomen parhaan New Orleans-musiikin tuntijan, Matti Laipion kanssa, kun vastaan horjui erittäin juopunut tumma mies. ”Are You Ernie K-Doe?”. kysyi Matti, ja sai myöntävän vastauksen. Mies esiintyi sittemmin sekä baarissa että festivaaleilla ihan asiallisesti ollen selvästi paikallisten alkuasukkaiden suosiossa. Noh, tänä vuonna pidettiin oikein Ernie K-Doe-päivä, ja ”Mother–in-love”, ”A Certain Girl” ja muut hänen sävellyksensä soivat sekä baareissa että hevospuistossa monta kertaa.
Katse tulevaisuuteen!
Saapa nyt nähdä, mahtuuko festivaali vielä paisumaan, ja miten. Maailman isoimman rytmimusiikkitapahtuman tarjonta on edelleen tietysti verraton, mutta alkaa vaatia jo kuntoa ja kestävyyttä pujotelle yli puolen miljoonan lähimmäisen seassa. Istumapaikalle ei pääse juuri muuten, kun menemällä esitykseen jo puoli tuntia aikaisemmin katselemaan roudaustaukoa, päälavan eteen vielä paljon aikaisemmin. Hieman enemmän maksamalla sai kisapassin, jolla pääsi viileään ja sai etelän hedelmiä välipalaksi. Tätä joukkomme passin omistajat pitivät hyvänä ratkaisuna. Enemmän maksaville oli vielä Big Chief- passi, jolla pääsi yhtä viileään ja lienee saanut kaljaakin hedelmien lisäksi. Jos ja kun ilmasto ei yhtään viilene, niin suosittelen em. palvelujen käyttämistä ainakin aikuisille kävijöille.
