Tunnettu pohjalainen viihdeareena on epätavallinen bluesmiljöö, joka toimii erittäin hyvin – tiivis klubitunnelma syntyy tanssilavallakin. Viime vuonna tehty ohjelmistolinjan muutos roots-tapahtumasta perusbluesiin osoittautui onnistuneeksi ratkaisuksi. Nyt kuudennen kerran järjestetty bluestapahtuma taottiin kolmen yhtyeen kera ja tällä kertaa täysin kotimaisin voimin.
Lahtelainen Pentti “Baby Boy” Varhama on Suomi-bluesin grand old man, pitkän linjan veteraani. Levytyskarrieeri on komea, ja siitä korostui nyt erityisesti parin vuoden takainen A long time comin’.
Baby Boyn nykyinen ryhmä, The Jinx-kvartetti oli happeningin pääesiintyjä, soittaen viimeisenä bändinä puolenyön aikaan. Yhtyeen esitystapa on unplugged – luonnollisesti kontrabasso ja kitarat ovat jo rumpusetinkin takia vahvistettuja, mutta esitystapa on akustinen, ja ääniopillisesti juuri oikein rakennettu; kuuluu hyvin, muttei ota korviin.
Monilla jazzfestivaaleillakin volyyminkäyttö kasvaa lähes kritiikittä tilaisuuden edetessä, nuoren polven miksaajien ollessa hantaakeissa, ja puoleltaöin ollaan monilla tahoilla usein jo sietämättömissä desibelilukemissa.
Viimeisen aktin ei kuitenkaan tarvitse olla volyymiltaan järkyttävä ollakseen imponoiva ja sykähdyttävä. Samaa strategiaa Pukkinlansaari toteutti menestyksellisesti jo 2009, kun Mike Westhues veti viimeisen setin unplugged-pohjalta erinomaisin tuloksin.
Jinx menee rohkeasti musiikin tyville; ohjelmisto koostuu bluesklassikoista – mm. Willie Dixon, Muddy Waters ja Robert Johnson – ja USA:n Louisianan rämealueiden rempseästä stomp-menosta ja työlaulujen kysymys/vastaus-kuorohuudoista. Bassorumpuvetoisella, railakkaalla New Orleans-poljennollaan yhtye houkuttelikin yleisöä tanssilavalle illan esiintyjistä parhaiten.
Varhaman kvartetin tunnetuin jäsen on laulaja, harpisti ja kitaristi Ismo Haavisto. Edellisen kerran kuulin häntä Lahden Torijazzissa toukokuussa Lahti Big Bandin solistivieraana. Ensitutustuminen ei ehkä vielä ollut aivan täysin vakuuttava, mutta nyt syykin selvisi; Haavisto on erinomainen akustisen bluesin taitaja, jonka kompetenssi ei ole parhaassa iskussa ison jazzorkesterin solistina.
Pienyhtyeen kanssa kulki hyvin, Haavisto laulaa jykevästi sooloa ja stemmaa; yhteiset laulunumerot Varhaman kanssa olivat nautinnollisia. Sinisten nuottien taivuttelu kävi uskottavasti akustisilla kitaroilla ja huuliharpulla. Hän myös osaa kompata ja täyttää maukkain fillein lauluesitystä huuliharpulla ja vaihteli piccoloharppuun välillä, lisäten näin musisoinnin kiinnostavuutta.
Bluesin modernisointia on tehty maltillisesti, kuten Walking Bluesin muutos tangopoljennosta marssiksi, tai I can’t be satisfied svengibiisinä. Robert Johnsonin From four until late nousi Creamin Fresh Cream-albumin myötä uuteen arvoon, joskin jälkipolvi on soittanut siitä yleensä hieman lyhennettyä tekstiversiota. Tässä yksi versio, joita maestrolla itselläänkin taisi olla useita:
From four until late, I was wringing my hands and cryin’ (2x)
I believe to my soul that your daddy’s Gulfport bound
From Memphis to Norfolk is a thirty-six hours’ ride (2x)
A man is like a prisoner, and he’s never satisfied
A woman is like a dresser, some man always ramblin’ through its drawers (2x)
It cause so many men, wear an apron over-all
From four until late, she get with a no good bunch and clown (2x)
Now she won’t do nothin’, but tear a good man’s reputation down
When I leave this town, I’m gon’ bid you fare, farewell (2x)
And when I return again, you’ll have a great long story to tell
Jinx soittaa rennosti, muttei huolimattomasti, ja se on todellinen taito. Parhaimmillaan yhtye nousee live-aktissa sävelten yläpuoliselle, maagiselle tasolle. Huikea kokemus ja aistikas päätös blueshappeningille!
Käyttämättömiä resursseja
Pukkilansaaren houseband on Empson & The Bluesroad on musisoinut hieman vaihtelevin kokoonpanoin jo kymmenisen vuotta, ja yhtye on parantanut output’iaan koko ajan. On löytynyt uutta resurssia ja sen myötä uusia toimintamahdollisuuksia. Saksofonin poisjättäminen kieltämättä muutti soundia totutusta, mutta tilalle on tullut uudenlaista tunnelmaa ja ohjelmistovalintakin on auttanut löytämään uusia toimintamahdollisuuksia.
Yhtyeen alter ego näyttää edelleen olevan brittibluesin pappa John Mayall, ja tavaramerkki on yhä 12-tahtinen molliblues; hyvä näin, koska sitkeän työn ansiosta molempien osalta aletaan olla kansallisella tasolla. Yhtyeen oma sävellystuotantokin kasvaa hiljalleen ja tukee tätä päälinjaa. Mayallin mielettömän laajasta sävelarsenaalista bändi on onnistuneesti nostanut esiin maestron vähemmän tunnettua tavaraa, ja Empson Heinonen on kitarasoundissaan miellyttävästi syventänyt Peter Green-muunnoksiaan.
Bändin nykyinen keyboard-mies Hannu Antila oli 70-luvun malliin vaihtanut telineellä seisovan keyboardinsa remmistä roikkuvaan “kitaramalliin”. Tuon soittomööpelin käyttö taisi olla lähinnä show-vetoisten fuusio- ja soulbändien idea, joilla ei juuri tarvita vaativia melodiakuljetuksia kosketinsoittimelle. Rutinoituminen sen käyttöön nähtävästi vaatii vielä vähän harjaantumista.
Laulajana pianisti menee koko ajan eteenpäin – vielä voimaa lisää ja laulujen sanat ulkomuistista, niin resursointi alkaa olla kohdillaan. Stand by me-duetto bändin entisen vokalistin, Niina Jussilan, kanssa oli koskettava ja yksi illan sykähdyttävimpiä hetkiä.
Vaasalainen Shakers oli entuudestaan tuntematon. Kitaravetoinen combo muokkaa menestysblueseja uuteen uskoon, kuten Freddie King-materiaalia, Canned Heatin On the road again tai Dale Hawkinsin Suzie Q . Viimeksi mainitun osalta sointumodifiointi ei tosin soinut aivan parhaalla mahdollisella tavalla.
Shakersien setti oli vielä sangen hiomaton ja epätasainen, vaikka kitarasoundissa löytyykin garage-bändien rouheutta ja katu-uskottavuutta. Mielenkiintoista kokeiluaatetta edusti huuliharpun ja basson kokeileva duosetti, mutta kummankin soittajan resurssit tuntuivat ehtyvän turhan nopeasti ja rytmikin taidettiin hukata liian yrittämisen seurauksena.
Eniten tehtävää duolla näyttää olevan vielä laulun kehittämisen kanssa. Kuullun perusteella ulkopuolisen vokalistin kiinnittäminen olisi hyvä ajatus, jota bändimuusikot voivat tukea yksinkertaisin, mutta tehokkain fillein.
Pukkilansaari Blues lauantaina 14.7. Isossakyrössä.
Shakers, Empson & The Bluesroad, Baby Boy Varhama & The Jinx
