Järvenpään Puistoblues järjestettiin ensimmäisen kerran kesällä 1978. Silloin soitettiin puoliperävaunun lavalta ja esiintyjinä olivat muun muassa
Chicago Overcoat, jonka riveissä lauloi ja soitti muuan Pepe Ahlqvist sekä trio, jossa soittivat Jukka Gustavson, Nono Söderberg ja Eero Raittinen. Järjestäjät odottivat paikalle korkeintaan 100 henkeä. Sateisesta säästä huolimatta Vanhankylänniemeen saapui yllätteä peräti 500 bluesin ystävää.
Kun pääkonsertti järjestettiin Järvenpäässä nyt 40. kerran samassa luonnonkauniissa Vanhankylänniemessä, oli hienoa ja luontevaa, että konsertin aloitti SF Blues, jonka riveissä lavalle asteli samainen Pepe Ahlqvist ja bändin vieraiksi nousivat Jukka Gustavson ja Eero Raittinen. Esiintymislava oli nyt hieman isompi, suorastaan jättimäinen ensimmäiseen kertaan ja alkutaipaleen lavaan verrattuna. Myös yleisömäärä 5 500 musiikin ystävää oli kasvanut yli kymmenkertaiseksi. Silti yleisömäärä oli järjestäjille pieni pettymys, sillä he odottivat paikalle 7000-8000 henkeä. Tällä kertaa pilvinen ja viileähkö sää sekä monet rinnakkaisfestarit verottivat yleisömäärää. Todettakoon, että suurimmat yleisömäärä ovat keikkuneet kymmenentuhannen paremmalla puolella. Ensimmäisenä vuonna talkoolaisia oli kolmisenkymmentä, nyt yli viisisataa.
Mitäpä noista menneistä sen enempää. Itse juhlakalu Puistoblues vaikuttaa pirteältä keski-ikäiseltä kuten yleisönsäkin. Niinpä se järjesti varsin miellyttävän juhlakonsertin. Erityisen hienoa on, että esiintyjinä oli suomalaisia blueslegendoja.
SF Blues aloitti tasan kello 12 ja loi heti alkuun hienon tunnelman. SF Blues on päässyt jo teini-ikään. Onhan sillä menossa viidestoista toimintavuosi. Olen aina ihaillut Heikki Silvennoisen ja Dave Lindholmin kitaransoittoa. Heidän soitossaan on tyylikkyyttä ja sävykkyyttä, mutta tarvittaessa myös räväkkyyttä ja rosoisuutta. Kun heidän lisäkseen lavalle astuivat nykyisin kitaran varteen siirtynyt Pepe Ahlqvist, basisti Mikko Löytty ja rumpali Jani Auvinen, kasassa oli nautittava paketti. Nautittavuutta lisäsivät ensimmäsesessä Puistobluesissa esiintyneet vierailijat, urkuri Jukka Gustavson ja Eero Raittinen.
Perusbändi esitti muun vanhojen legendojen, kuten Bo Didleyn ja Muddy Watersin biisejä. Muddyn ”Hoochie Coochie Man” ja Guitar Slimin ”The Things That I Used to Do” ainakin saivat hienot tulkinnat taitavien kitaristien käsittelyssä.
Melkein tuli tippa silmään, kun Eero Raittinen aloitti ”Rock and Roll Hoochie Koon”, (legendaariselta Johny Winterin ”And-levyltä”). Viimeistään ”I’d Rather Drink Muddy Water” avasi kyynelkanavat ja nosti blues-fiilingin niin korkealle kuin se puolilta päivin oli mahdollista. Eero kertoi, että viimeksi mainittu on vihdoin saatavissa levyllä, nimittäin Eeron ensimmäisen oman, alunperin vuonna 1970 julkaistun levyn ”Eeron Elpee” uusintapainoksen bonusbiisinä. Äänite, jonka Eerokin oli jo unohtanut, löytyi onneksi ennen viime vuoden uusintapainosta. En lakkaa kehumasta tuota levyä, jolla soittaa tuon ajan jazzhuippujamme Jukka Tolosesta Eero Koivistoisen kautta Junnu Aaltoseen ja Paroni Paakkunaiseen. Se on siis jälleen saatavissa ja kuunneltavissa suoratoistopalveluissa.
Pepen ja Daven laulu oli niin ikään täyttä bluesia. Onneksi Pepe otti esiin myös huuliharppunsa. Itse muistan Pepen parhaiten loistavana kansainvälisen tason harpistina. Sitä hän on edelleenkin. Samaa voi sanoa Jukka Gustavsonin urkujen soitosta. Parempaa saa hakea. Ja svengasihan se laulukin. Hyvä aloitus juhlakonsertille.
Micke Björklöf & Blue Strip pani toisena esiintyjänä bluesrock-koneensa käyntiin. Vauhtia kyllä irtosi tältä yli 25 vuotta toimineelta bändiltä. Iän myötä bändin soitto on sen kuin vaan parantunut. Bändi on tällä hetkellä kansainvälisesti menestyneimpiä blueslähettiläitämme. Keikkoja ja festari-esiintymisiä on riittänyt aina Memphisiä ja Japania myöten, Euroopasta nyt puhumattakaan.
Tällä kertaa ohjelmisto oli otettu pitkälti yhtyeen tuoreimmalta ”Ain’t Bad Yet” -albumilta, joka on muuten äänitetty kymmenkertaisen Grammy-palkitun huipputuottajan John Porterin valvonnassa Rockfield-studioilla Walesissa. Porter on aikaisemmin työskennellyt muun muassa Santanan, Ozzy Osbournen, B.B Kingin, Buddy Guyn ja Keb Mo:n kanssa. Bändin edellinen levy ”After The Flood” äänitettiin muuten New Orleansissa ja se nousi Englannin bluesradioiden soittolistalla sijalla 11.
Teemu Vuorelan rummut ja Seppo Nuolikosken basso antoivat jämäkän pojhjan Lefty Leppäsen kitaralle ja Micke Björklöf laululle ja huuliharpulle. Kaikkea tätä täydensivät Timo Roiko-Jokelan perkussiot. Vetäisipä Roiko-Jokela maukkaan marimba-soolonkin. Täytyi sen kuuluessa oikein hieraista silmiään ja terästää kuuloaan, että mitä tämä oikein on?
Yhtyeelle tyypillinen soundi teemalauluineen puri hyvin iltapäivän yleisöön.
Amerikan vieraista ensimmäisenä lavalle nousi North Mississippi Allstars, joka on pitkään ollut Mississipin mäkialueen paras bändi. Se tai tarkemmin sanottuna Dickinsonin veljekset Luther ja Cody pitävät kotiseutunsa perinteitä elossa modernein ottein. Näin heidät viisi vuotta sitten Rauma Bluesissa. Kokemus oli uskomaton. Totesin tuolloin Jazzrytmeissä seuravaa:”Luther ja Cody näyttivät miten pelimannihenkinen soitto voi piristää bluesia.
Kaksikon meno oli huimaa. He vuorottelivat illan mittaan soittimissa. Tosin Luther soitti pääosin kitaroita ja Cody rumpuja. Mutta loppuvaiheessa myös Cody esitteli kitaristin taitojaan.
Tällöin Luther pomppasi rumpupatteriston isännäksi. Kun kaksikko täydentyi vielä varsinaisella basso- ja kitaristivelholla Alvin Youngblood Hartilla, oli huikea North Mississippi Allstars -paketti valmis. Kolmikko pompitti ja tanssitti kansaa kuin konsanaan Mississipin latotansseissa.” Raumalla esillä oli myös sähköistetty pyykkilauta ja säilykepurkki-kitara.
Mitäpä tuota uudelleen kirjoittamaan. Meno oli taas hurjaa, vaikka tällä kertaa basistia ei paikalla ollutkaan. Veijariveljekset esiintyivät duona. Heidän soittonsa pursui energiaa ja svengiä ja duo soi kuin pieni bigbändi. Tosin digitaali-tekniikka auttoi asiaa. Välillä tuli Hendrixiä, välillä Muddyn ”Rollin’ and Tumblinia” ja paljon muuta oivallisena sekoituksena. Veljekset osoittivat jälleen, että pelimannihenki elää bluesissa. Hyvä piristys iltapäivään.
Esa Pulliaisen ja Agentsien kutsuminen pääkonserttiin oli rohkea laajennus perinteiselle bluesfestarille ja koukkaus iskelmämusiikin puolelle. Ei siinä mitään, onhan Agents rautalanka-rockin taitaja ja Pulliainen loistava kitarisi. Esa ja Voxin putkivahvistin ovat käsite. Harva löytää säröttömästä kitarasta yhtä hienoja sävyjä kuin Pulliainen. tuskin kukaan pystyy parempaan. Soitto soi nytkin mukavasti. Tuli tuttua tavaraa tietysti Shadows-osastolta, mutta myös Creadensilta. Kuultiinpa Rollareiden ”Last Timekin” jykevänä versiona. Niin ja mitä siihen iskelmällisyyteen tulee, niin Agentsin nykyinen laulusolisti Vesa Haaja on ihan kelvollinen laulaja. Ja kyllä Puistobluesiin foxia ja tangoakin mahtuu. Musiikkia ei kannata karsinoida. Muun muassa legendaarinen jazz-trumpetisti Miles Davis inhosi karsinointia ja totesi usein, että on vain musiikkia. Niinpä niin. Hatunnosto Puistobluesille ennakkoluulottomuudesta. Miten olisi ripaus jatsia ensi vuonna? Sitä ei ole ollut vuosiin. Eikä se klassinenkaan ole poissuljettua tavaraa.
Oli silti onni, että Agents oli pyytänyt vahvistuksia. Boogie-osastoa vahvisti Marko ”Mr Breathless” Julkunen. Hänen pianonsa myötävaikutuksella jyrättiin boogia eteenpäin. Kuulin kokoonpanoa muutama vuosi sitten Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa Los Lobosin lämppärinä. Silloin Mr Breathlessin ja C-Combon boogie kuulosti pikkasen laahavalta eikä se oikein vakuuttanut. Nyt meininki oli parantunut. Mr Breathles intoutui esittämään Jerry Lee Lewis -tyyppistä showta, mutta kauaksi jäätiin esikuvasta. Jerry Lee Lewisin nuoruuden aikaiset temput jalalla, kyynärpäillä ja pepulla soittamisineen saattoivat olla nyt kiellettyjäkin pianon säästämiseksi. Mutta yleisön hauskuutusta ja villitsemistä tämä oli. Ja kyllä yleisö siitä tykkäsi.
Tärkein Agents-vieras oli kuitenkin Esa ”Bluesministeri” Kuloniemi. Kun Kuloniemi tuli sikarilaatikko-kitaroineen lavalle, tapahtui selkeä ryhtiliike. Soitto tuli jämäkäksi, kun bluesministeri painoi ”Shake Your Moneymakerin” muut slide-hitit käyntiin. Pulliaisen sanoja lainatakseni lavalla oli mies suoraan vallan huipulta. Joten kaikkien oli parasta lopettaa vittuilu ja kuunnella. Näin yleisö tekikin. Kun suosionosoitukset olivat hienot, Pulliainen kehotti jouhevaan tapaansa yleisöä lopettamaan, ettei jätkällä nouse kusi päähän. Eipä se taputuksia hillinnyt. Ei hillitse myöskään minun kehujani. Esan kitara ja laulu toimivat hienosti, vaikka ei häntä juuri laulajana tunnetakaan. Kitaranvaihdon jälkeen Esat panivat Peter Greenin ”Albatrossin” sellaiseen lentoon, että taivas vain oli rajana. Esojen kitarat olisivat nostaneet jumbojetinkin pilvien yläpuolelle. Huh, miten kaunista tulkintaa. Täytyy sanoa, että asialla olivat tämän hetken ylivoimaisesti parhaat ministeri ja rautalangan taitaja. Tämä hieno setti ei olisi toteutunut ilman rumpali Jari Kettusen ja basisti Kai Pulliaisen herkästi myötäilevää rytmityöskentelyä.
Pääesintyjäksi oli kiinnitetty Little Steven & The Disciples of Soul.
Bändin keulahahmo on Steven van Zandt alias Little Steven, joka on luonut mainetta Bruce Springsteenin E-Steet Bandin kitaristina sekä mafiamiehen rooleistaan Sopraanos- ja Lilyhammer -tv-sarjoissa. Musiikillisista ansioistaan hän on päässyt jopa Rock’n’roll Hall of Fameen.
The Disciples of Soul osoittautui 14-hengen kokoonpanoksi.
Viisihenkinen puhallinsektio, Hammond-urut sekä Jessica Wagnerin, Erika Jerryn ja Yah Zarahin muodostama silmiä hivelevä taustakuoro loi hienon taustan alkutahdeista lähtien. Rumpali Charlrey Drayton, perkussionisti Everett Bradley ja basisti Jack Daleyn pitivät rytmin hyvin kasassa. Bändin johtaja toimi ilmeisesti kitaristi Marc Ribler, joka myös komppasi hyvin, heitti riffejä ja muutaman soolonkin.
Pitkässä mustassa takissa lavalle astellut Little Steven osoittautui sympaattiseksi, taitavaksi ja karismaattiseksi esiintyjäksi. Hän lauloi ja soitti melkeinpä kaikki kitarasoolot. Hän ei millään tavoin korostanut omaa asemaansa, vaan oli osa kokonaisuutta.
Vaikka kysymyksessä ei mikään blues-orkesteri olekaan, kuultiin myös bluesia, kuten Jimmy Rogersin ”Walking By Myself” ja Howlin’ Wolfin ”Killing Floor”. Tulkinnat sisälsivät sopivan määrän jammailua. Mukaan oli otettu myös Mike Bloomfieldin ja Buddy Milesin 60-luvun superbändin The Electric Flagin biisi ”Groovin’ Is Easy”. Electric Flagin vaikutus kuului soitossa muutenkin. Sovituksissa oli soulin lisäksi jatsillisia piirteitä. Mieleen jäivät erityisesti trumpetistien Ravi Bestin ja Ron Tooleyn kauniit, sordiinoa käyttäen esitetyt pitkät kaaret. Mieleen tuli Miles Davisin linjakas soittotapa.
Encorena esitetty Chuck Berryn ”Bye Bye Johnny” oli hieno kunnianosoitus tänä vuonna yläkerran orkesteriin siirtyneelle Rock-legendalle.
Lopuksi täytyy nostaa vielä yksi pääkonsertin bändi. Kakarablueseissa, vanhalla 80-luvun alun päälavalla esiintyi nimittäin Herra Heinämäen Lato-orkesteri, joka hauskutti, laulatti ja leikitti niin lapsia kuin heidän vanhempiaankin. Lato-orkesterin kokoonpano on varsin nimekäs, Heikki Salo laulu ja kitara, Janne Louhivuori laulu ja kitara, Mikko Löytty laulu ja basso ja Jouko Mäki-Lohiluoma laulu ja rummut.
Yhteenvetona täytyy todeta, että Juhalkonsertin yleisö vaikutti tyytyväiseltä. Kaikki toimi eikä pahoja ruuhkia näkynyt missään. Yleisön kannalta tilanne oli melkeinpä ihanteellinen. Sää oli sopivan viileä eikä vettä satanut. Oli valitettavaa, että Devon Allman peruuttu tulonsa. Syynä oli hiljattain tapahtunut läheisten poismeno. Hänen isänsä, The Allman Brothers Bandin perustaja Greg Allman menehtyi vain vähän ennen Puistobluesia. Hyvä oli konsertti nytkin. Silti täytyy todeta, että Puistobluesin kannattaisi ehkä unohtaa mammuttisarja. Parempi vaihtoehto olisi satsata todellisiin roots-artisteihin ja unohtaa rock-starat. Hyvä esimerkki tästä on Rauma Blues, joka on pitänyt linjansa ennakkoluulottomana, suurelle yleisölle tuntemattomien bluesartistien esiintuojana. Kuka kaipaa valtavaa yleisömassaa ja ruuhkia? Olin muinoin paikalla, kun yleisöä oli 15 000. Silloin oli todella ahdasta eikä olo ollut hyvä.
