Järvenpään Puistoblues juhli näyttävästi ja kuuluvasti tänä vuonna 40. toimintavuottaan; pitkä tie on kuljettu alun 500 intohimoisen diggarin happeningista kansainvälisesti arvostettuun ja laajamittaiseen festivaaliin. Pääkonsertin ohella yleisöllä oli tilaisuus nauttia hyvin erilaisista mustan musiikin trendeistä ja projekteista klubeilla ja Järvenpään blueskadulla.
Erityisesti kotimaisen bluesin osalta sinänsä hienot juhlat antavat kuitenkin aiheen pohtia kehityskulkuja hieman laajemminkin. Ensinnäkin jazzblues on edelleen hyvin harvinaista Järvenpäässä. Helpoin tapa lähestyä tätä ongelmaa olisi 60-luvun brittibluesin tietoinen lisääminen – ei ehkä niinkään yksinkertaisia ja kurveissa oikovia kitarabändivariaatioita, vaan niiden edeltäjiä. Monilla brittimuusikoilla – John Mayall, Jon Hiseman, Aynsley Dunbar, Dick Heckstall-Smith jne. – oli vahvaa jazztaustaa ennen bluesiin ja bluesrockiin siirtymistä.
ZZ Topin Bill Gibson sanoi bändimuistelmissaan, että brittiblues ansaitsee enemmän arvostusta osakseen – ilman sitä koko musiikinlajia ei ehkä enää olisi olemassa. 60-luvulla bluesia ei sen emomaassa, USA:ssa, arvostettu pätkääkään ja koko musiikinala oli käytännössä kuollut, ainakin julkisuudessa. Eloisa brittiblues viritti sen uudestaan ja toi jenkkiyleisönkin tietoisuuteen koko lajin rikkauden.
Toiseksi kitara on Järvenpäässäkin edelleen dominoiva bluesinstrumentti, ja erityisesti sähkökitara. Tämä jotenkin yksipuolistaa ilmaisua – toisaalta kitaraa käyttävät yhtyeetkin voisivat tarkistaa toimintatapojaan kriittisesti. Kekseliäintä lähestymistapaa edustikin nyt rumpalin ja kitaristin muodostama Black River duo, joka viihdytti yleisöä piknik-konsertin portilla ja bändien roudaustauoilla. Black River Bluesman & Bad Mood Hudson ammentaa inspiraationsa syvältä Mississippin liejusta. Bluesmanin kitarassa on vain kolme kieltä, joista alin on bassokieli peukaloasemassa soittoon ja kahta ylintä soitetaan pikkusormen slide-putkella. Hyvin toimii!
Vielä täytyy mainita laulu, mihin Suomessakin on herätty vasta aivan viime vuosina ja kirjavat suoritustasot kuuluvat myös Järvenpäässä. Bluesissa laulu oli pitkään valkoihoisten vokalistien heikkous, ja monille se on sitä yhtä, vaikka CVT (Complete Vocal Tehnique) ja vastaavat suoritustavat ovat tehneet lauluilmaisun nuorillekin helpommaksi.
Suomessa tämä tekninen uudistus kohdistuu pelkästään pop-musiikkiin. Kuvitelkaa bluestulkitsija The Voice of Finland -skabassa – ja Yön Olli Lindholm sitä tuomaroimassa. Ette pysty, vai? En minäkään.
Ehkä hyvä niin, mutta laulun tuntuvampi esiin nosto joka tapauksessa olisi kyllä isojen festivaalien tehtävää ja Puistobluesilla on siihen kaikki resurssitkin.
Mihin menet, SF Blues?
Pääkonsertin avannut SF Blues on pitkähköine pausseineen toiminut jo 15 vuotta. Nimensä jo vakiinnuttaneiden bluesartistien – Dave Lindholm, Pepe Ahlqvist, Heikki Silvennoinen – johtamassa kokoonpanossa kaikki ovat edustettuina juuri kitaristeina, ja tietenkin laulusolisteina. Molemmat sektorit hoituivat nyt sangen perinteisesti, ilman kummempia yllätyksiä.
Esimerkiksi ryhmän versio Don Nixin I’m going down -kappaleesta oli sinänsä moitteeton, mutta jokseenkin väritön. Ironista kyllä, Jeff Beck Groupin taiturimainen sovitelma 60-luvulta oli modernimpi kuin nyt kuultu toisinto, puhumattakaan 3G’s -konseptin (Satriani-Vai-Johnson) näkemyksestä vuodelta 1996. Innovoivasta pyrkimyksestä (soundikokeilut, out of the box -skaalat, unisonot jne.) ei SF-Bluesin osalta voi oikein puhua; varman päälle mentiin kautta linjan.
Vaikka yleisön hämmästyttäminen jäi puuttumaan, SF-Blues ansaitsee tunnustusta varsin monipuolisesta ohjelmistostaan, jossa oli bluesia kautta aikojen Muddy Watersista (Hoochie-Coochie Man) aina Stevie Ray Vaughniin (The things that I used to do) ja Fleetwood Mackiin (I loved another woman).
Tunnelmaa jollain tapaa siltikin nakersi ryhmän jäykkä esiintyminen lavalla; jos ei nyt vastentahtoisuudesta puhuta, niin rutiinikeikan makua oli aika paljon. Kontaktinotto toisiinsa tai yleisöön oli lavalla väkinäisen tuntuista – poikkeuksena Pepe Ahlqvist, joka on luontaisesti sosiaalinen ja helposti lähestyttävä tyyppi. Pepen Gibson -soundi soi elegantisti Daven Fenderin kanssa, jos kohta tätä soundimaailmaa olisi voinut tutkia syvällisemmin.
SF-Bluesin jämäkkä rytmiryhmä (Jani Auvinen, Mikko Löytty) oli setin takuuna. Solistivieraiden osuus kohotti vihdoin setin silkan rutiinin yläpuolelle: Eero Raittisen (72) Rock and roll Hoochie Koo toimi vallattomasti, kuin nuorella rytmimusiikin esittäjällä ikinä. Jukka Gustavsonin Hammond-urut rikastuttivat kitarayhtyeen soundia miellyttävästi.
Blue Strip jyräsi
Micke Björklöf & Blue Strip ovat työskennelleet työteliäästi uudistaakseen soundiaan ja varsinkin Ain’t bad yet -albumista on tullut hyvää palautetta. Bändi on parhaimmillaan juuri klubeissa, joissa pelataan kohtuullisin volyymein.
Isolla lavalla yhtyeen soundi ja kiinnostavat sävelmälliset kokeilut eivät oikein tahdo avautua kovalla volyymilla pelattavissa. Toisaalta yhtye voisi itsekin sisällyttää ohjelmistoon akustisia jaksoja.
Bändin irtiotot perinteisestä bluesrockista ovat kiinnostavia, jos kohta sävelmälliset ideat ja rytmit ja kokonaiset biisitkin toimivat varmaankin klubioloissa, mutta heikommin ison lavan valtavilla volyymeilla. Svengin ylläpito on samoin vaikeaa, kun kappaleiden tempomuutokset seuraavat herkeämättä toinen toistaan.
Blue Strip kuitenkin innovoi ja vie musiikkia eteenpäin. Juureva rytmityö (Timo Roiko-Jokela, Teemu Vuorela, Seppo Nuolikoski) toimii kuitenkin tarkasti.
Kitaristi Lefty Leppäsen ja Micken lauluosaaminen on bändin selkeä vahvuus.
Hauskuutta kedolla
Blues piknik kääntyi iltaa kohti yhä viihteellisempään suuntaan – tässähän sinänsä ei ole mitään moitittavaa, ja ulkomaiset vieraat edustivatkin mustan musiikin mainioita show-perinteitä. Bluespiknikin iloisin yllätys oli North Mississippi Allstars. Mississippin muhkeasta mullasta ponnistava bändi on duo; Hernandon veijariveljekset Luther & Cody Dickinson kehittelevät hauskalla tavalla syvän etelän delta bluesia sekoittaen siihen mm. rytmibluesia, rock´n rollia ja jopa white gospelia.
Veljekset ovat taidokkaita laulusolisteja, ja soittimista sähkökitara ja rummut riittävät jo pitkälle. mutta lisäksi he hallitsevat muitakin soittimia. Nauhoitettu digibasso sai seurakseen mm. sähköpianon. Näinkin pienin eväin voi bluesilmaisua elävöittää ja tuoda myös hauskuutta mukaan.
Little Steven (Steven van Zandt) on menestynyt rock- kitaristina ja lauluntekijänä mm. Bruce Springsteen & E-Street Band-kuvioissa. Piknikille Zandt toi 14-jäsenisen Disciples of Soul -orkesterinsa, joka alun haparoinnin jälkeen ylsi hyvinkin viihdyttävään settiin.
Vähän ehkä bluesfestivaalin marginaalissa liikuttiin, mutta oppilapset olivat selvästi yleisön suosikki ja molemmat jenkkiryhmät loihtivat iloista tunnelmaa suomalaisryhmien jokseenkin totiseen puurtamiseen.
Suomalainen Agents on vieraillut ennenkin bluesjuhlilla, mm. Halloween Bluesissa 2008. Pianisti/laulaja Mr. Breathless (Marko Julkunen) oli tuolloin ja nytkin vahvistuksena, ja pahaenteisesti liioittelun makuinen Jerry Lee Lewis– jäljitelmä virkisti juhlakansaa.
Agents-ässä Esa Pulliainen on osaava kitaristi, mutta pesunkestävän kitaratäräyksen show’lle antoi vasta erityisvieras Esa Kuloniemi. Honey B. & T-Bonesien -tyyliin vedetty Shake Your Moneymaker Fleetwood Mac -sovituksena ei petä koskaan. Agentskin oli omaksunut sen oikean esitystavan; tästä kunnia rumpali Jari Kettusen ja basisti Kai Pulliaisen erinomaiselle yhteistyölle.
Tavanomainen paritanssiohjelmisto bluesväelle foxeineen, kaikkineen taas ylittää kieltämättä hyvän maun rajat, eikä foxia voi kedolla edes tanssia, mutta menköön nyt tämän kerran. Pulliainen voisi seuraavilla festareilla fokusoida enemmän rytmibluesiin – Peter Greenin Albatross soi kauniiksi lopuksi ja pisti melkein unohtamaan foxtrotin tuottaman tyrmistyksen.
* * * *
Puistobluesin organisaatiota täytyy arvostaa, kaikki toimii ensiluokkaisesti. Kuljetukset Vanhankylänniemeen ja sieltä takaisin, blueskatu Järvenpään kaupungin keskustassa ja muu bluesmeininki oli vanhaan tapaan valloittavaa. Klubi-iltojen tasoakin on kiittäminen. Alussa mainittuihin haasteisiin voisi vastata koulutusyhteistyön keinoin. Kitaravetoisten bändien rinnalle olisi miellyttävää saada suurempia kokoonpanoja ja laajempia ohjelmakokonaisuuksia.
