Lauantaina 1.7. se sitten tapahtui, pahin mahdollinen nimittäin. Kuukausi aurinkoista säätä, ja sitten vettä koko pääkonsertin ajan. Itse asiassa se tapahtui jo ensimmäisissä sääennusteissa. Puistobluesin pääjehu Miikka Porkka kertoi nimittäin, että ennakkomyynti pysähtyi kuin seinään ensimmäisten sääennusteiden jälkeen. Säälle ei voi mitään, mutta kyllä oli huono tuuri.
Tappiollisen viime vuoden jälkeen yleisöä arvioitiin tarvittavan nelisentuhatta, jotta järjestävä seura Järvenpään Blues Jazz Diggarit selvisivät kuivin jaloin seuraavaan vuoteen, ja festivaali voitaisiin järjestää myös ensi kesänä. Arvioni mukaan paikalla oli parisentuhatta urhoollista bluesin ja rytmimusiikin ystävää. Nostan litimärkää lippistäni heille kaikille ja järjestäjille. Kuivin jaloin ei selvinnyt kukaan. Uskon kuitenkin, että tämä sitkeä porukkaa jatkaa Puistobluesia myös ensi kesänä ja festari numero 44 järjestetään vuoden päästä. Uskon, että myös uskolliset Puistobluesin ystävät ja talkoolaiset pitävät siitä huolen tavalla tai toisella. Kuulun itsekin mieluusti tähän joukkoon. Yli 40 kertaa puistoblueseja on mittarissa minullakin.
Mutta itse konserttiin. Kotimainen kitaristihirmu Ben Granfelt avasi konsertin puoliltapäivin. Itse en häntä ehtinyt kuulemaan, mutta hyvin oli kulkenut.
Toinen esiintyjä, viime vuonna 20 vuoden taivaltaan juhlinut Altered Five Blues Band jysäytti varsinaisen pommin. Soitto soi hienosti ja tasapainoisesti. Etenkin laulusolisti ja bändin keulahahmo Jeff Taylor oli mahtava. Mies ja ääni sanottiin 70-luvulla yliopistojen mielenosoituksissa. Se jäi haaveeksi. Puistobluesissa ei näin käynyt. Lavalla oli iso mies ja kerrassaan mahtava ääni. Ulottuvuuksia riitti äänessä ja miehessä, ja soulia löytyi. Lempeä, karhumainen olemus toi lämpöä Taylorin tulkintoihin.
Kuuluttaja kertoi, että hän on sivutoiminen muusikko, siviiliammatiltaan jonkun koulun rehtori Milwaukeessa. Mitään en kokoonpanosta ennakkoon tiennyt. Siksi myönteinen yllätys oli valtava. Sadekaan ei enää haitannut, kun tätä kokoonpanoa kuunteli. Tämä näkyi yleisön ilmeistä. Viisihenkinen bändi sai yleisön lämpenemään. Hieno valinta järjestäjiltä. Kaiken lisäksi bändi sai jammailla melkein pari tuntia, kun seuraavien bändien lennot olivat myöhässä. Tämä sopi kyllä yleisölle.
Kolmantena esiintynyt Wishbone Ash toi tuulahduksen 70-luvun brittirockista ja progesta. Soitossa oli aineksia myös rhythm and bluesista. Kitarat soivat hienosti. Esiin tulivat hienot, melodiset kitarat. Molemmat kitaristit, bändin nokkamies Andy Powell ja Mark Abrahams soittivat ajoittain päällekkäin samaa melodiaa. Kuulin, että bändi on tunnettu nimen omaan tällaisesta soittotavasta.
Soiton tukevuutta lisäsi ennestään, kun Powell kutsui lavalle bändissä vuosina 2001-2004 soittaneen Ben Granfeltin. Hyvin kulki ja tapaaminen oli Powellin ylistävistä kommenteista päätellen mieluinen. Se näytti purkautuvan myös riemukkaassa soitossa. Bändi oli miellyttävä yllätys.
Pohjoismaista väriä konserttiin toi neljäntenä esiintynyt tanskalainen Thorbjørn Risager & the Black Tornado. Tahtia ei haitannut sekään, että bändi marssi lavalle melkeinpä suoraan lentokentältä. He ja Canned Heat tulivat samalla lennolla Brysselistä.
Tiukka oli aikataulu. Risager osoittautui karismaattiseksi esiintyjäksi ja seitsemän henkinen musta tornado näytti, miksi kokoonpanoa on ylistetty eripuolilla Eurooppaa. Ray Charlesin, Fats Dominon ynnä muiden rhythm&blues vaikutteet olivat aistittavissa.
Peter Kehlin trumpetin ja Hans Nybon saksofonin muodostama puhallinosasto toimi väkevästi. Risagerin laulu ja kitara yhdistettynä toisen kitaristin, Joachim Svensmarkin soittoon oli nautittavaa kuultavaa. Samaa voi sanoa Emil Balsgaardin koskettimista. Martin Seidelin rummuissa ja Søren Bøjgaard basson varressa pitivät kompin kasassa.
Pääesiintyjäksi hankittu legendaarinen Canned Heat pääsi lavalle vasta kello 19 aikoihin. Syynä oli tietenkin myöhästynyt lento. Puoliltapäivin paikalle tullut yleisö oli jaksanut odottaa 60-luvun huippubändin esitystä. Megahitit On The Road Again ja Going Up To The Country pantiin soimaan heti setin alussa. Jälkimmäisessä ruokohuilut korvattiin Dale Spaldingin soittamalla huuliharpulla.
Hyvin se toimi näinkin. Vuoden 1969 Woodstock festarin tunnelmassa oltiin. Olihan tuolla hippiajan festareillakin omat kosteat ja mutaiset hetkensä. Laulusta vastasi lähinnä kitaristi John Paulus. Oli riemukasta kohdata yli 50 vuotta klubeja sekä soittolavoja kolunnut ja 40 albumia tehnyt bändi livenä. Rummuissa oli bändiin jo vuonna 1967 liittynyt Fito de la Parra, joka oli mukana Woodstockissa ja joka soittaa mainituilla megahiteillä. Soitto oli ymmärrettävistä syistä aika väsynyttä, mutta sen korvasi nostalgia.
Todettakoon, että Puistoblues sai myös arvovaltaisen vieraan, kun tiede-ja kulttuuriministeri Sari Multala ”purjehti” lapsineen ja ystävineen pääkonserttiin. Kivasti tehty tuoreelta ministeriltä.
Todettakoon, että Puistoblues on toteuttanut 425 mangrovepuun istuttamisen Natunan saarelle Indonesiaan. Kampanjan on toteuttanut Andy McCoyn johdolla toimiva yritys. Puistoblues oli sisällyttänyt yhden puun istuttamisesta aiheutuvat kustannuksen jokaiseen Lounge lipun hintaan. Andy itsekin oli paikalla ja jopa jammaili teltassa omaa bluesiaan.
Taas on yksi Puistoblues takana. Sateesta huolimatta yleisö pysyi iloisena, sillä onhan tämä myös sosiaalinen tapahtuma, jossa monet pitkäaikaiset rytmimusiikin ystävät tapaavat toisiaan. Sellaisena sen toivoisi myös pysyvän.
Puistoblues pääkonsertti 1.7.2023 Järvenpään Vanhankylänniemessä.
Esiintyjinä:
Ben Granfelt (FIN)
Altered Five Blues Band (USA)
Wishbone Ash (UK)
Thorbjørn Risager & the Black Tornado (DK)
Canned Heat (USA)
