Epämääräisen, äkillisen epidemian lääkkeeksi ei tarjottu pelkkää yksi tähtistä vaan myös annos pirteän punaista eli Aili Ikosta.
Horace Silverin Preacher pärähti lavalla käyntiin Herd -yhtyeen ja kirkkaan punaiseen asuun pukeutuneen “saarnaajan” Aili Ikosen voimin, tosin tällä kertaa Kari Tuomisaaren sanoin: Jazzbasilli. Rytmikkään nasakka avausbiisi piti sisällään Ailin laulun ja makoisan scatin lisäksi bändiesittelyn.
Jazziskelmiin pohjautuva ohjelmisto jatkui nimikkokappaleen jälkeen Ritva ja Laila Kinnusen tunnetuksi tekemällä kappaleella Pojat. Korvat luimussa viimemainitun sukukunnan edustajat kuuntelivat Ailin korkealta ja kovaa paahtoa. Ja erityisesti makoisaa scattia. Kappaleen kruunuksi nousi laulun rinnalle Panu Savolaisen aistikas vibes -soolo
Josko edellisessa kappaleessa mentiin korkealla ja kovaa, niin seuraavaksi palattiin Mikko Pellisen kauniin herkän bassosooloavauksen myötä toisenlaiseen Ailiin tunteellisen alarekisterin myötä; Laila Kinnusen Euroviisuhitillä Valoa Ikkunassa. Savolainen kopsitteli hienon soolon ja Ikonen esitteli aistikkasta “ujellus scatia”.
Lähes hartaaseen olotilaan vaipunut Pirtukirkon seurakunta herätettettiin haavemaasta erittäin nopean lattaritahdituksen myötä kappaleella Neidon oikut. Pellinen tykitti bassollaan, Savolainen paahtoi neljällä pulikallaan ja Tuomas Timonen mätti menevää rytmimattoa. Ikonen artikuloi suomenkieltä konsonanttien nopeusennätysvauhdilla… kunnes Timonen naulasi kokonaisuuden päätökseen loppusoolollaan.
Mutta ei jazzkonserttiakaan ilman tangoa… Valto Tynnilän Pieni Sydän sykki Ikosen sensuellina tulkintana, joka jazzahti moderniin väliosaan… Savolaisen vibraa ja Ikosen ujeltavaa ylärekisteriä. Erilainen ja hyvä kokonaisuus työnimelle tango.
Josko Neidon oikut oli säkättävän terävää kielenhallintaa, niin seuraavana esitetty Väliaikainen oli tyypillistä venytettyjen vokaalien jazzlaulantaa, että korkealta kaikuvaa ulinascattia…
Sitten napsahti kunnolla kuin Ingon suora aikoinaan. Ingon siksi, että kappale Kellä kulta toi jotenkin elävästi mieleen menneiden vuosikymmenten ruotsalaisten laulajattarien vuoropuhelut soittajien kanssa. Nyt asialla Ikonen – Savolainen duo. Herkän aistikas, jossa Ailin alarekisteri pääsi oikeuksiinsa. Yleisö suorastaan pidätteli henkeään tämän hienon esityksen aikana puhjeten sitten raikuviin, huutovahvisteisiin suosionosoituksiin. Eikä suotta… harvoin kuultua herkkua!
Seuraava kappale, Brita Koivusen lespaava Suklaasydän, alkoi Timosen Gene Krupa työstöllä, johon Ikonen yhtyi. Kappale kasvoi Savolaisen ja Pellisen myötä hienoksi rytmipommiksi, jonka ydinlatauksena kuultiin vibes-soolo. Ikosen upeassa scat-osiossa siihen oli upotettu myös herrojen soittajien esittelyt. Ja loppuun kuultiin jymeä ilotulitus a’la Timonen. Hurraaa…bumtsibum!
Siinä koko konsertin rieha, joka hiljennettin kotkalaisten kansallislaulun Kotkan poikii ilman siipii voimin. Herkän hiljainen avaus, joka kasvoi ja huipentui Savolaisen suorastaan raivokkaaksi kasvaneeksi sooloksi… tyyntyen herkän aistikkaksi lopuksi.
Kun iso käsi katsomossa löysi orkesterikumarrusten jälkeen oikeaan tahdin, kuultiin ylimääräisenä Tohmäjärven paljasjalkatytön aikoinaan hititksi laulama Puhelinlangat laulaa lattaritykityksenä. Ikosen suu kävi kiivasta tahtia ja orkesteri latoi parastaan.
Rajut suosionosoitukset. Sitten hämmentynyt olotila. Tässäkö se tauti nyt oli – se jazziskelmä?
Siina se oli. Suurella sydämellä ja ammattitaidolla esitettynä. Uskon, että lähes jokainen paikallaolijoista sai tartunnan tähän jazzbasillin levittämään tautiin, josta on vaikea toipua koko elinaikana.
Siis äärettömän vakava pöpö, joka johtaa ennemmin tai myöhemmin turpeen alle.
