Orkestereiden lukumäärä on vakiintunut 7-8 kokoonpanoon vuodesta 2007 alkaen. Avauspäivänä, perjantai-iltana, blues tahdit kuunneltiin Hotelliravintola Kaavinlinnassa. Tapahtuman avasivat yhdistyksen puheenjohtaja Ville Haatanen ja kuuluttajana toiminut monitoimimies toimittaja Olavi Rytkönen.
Perjantai-illan aloittanut Amerikan mailta, Detroitin autokaupungista, tuleva Howard Glazer on tuttu vieras Kaavilla. Kaksi vuotta sitten hän kävi viimeksi ja näyttää viihtyvän hyvin Suomen sydänmailla Savossa. “Blues on sydämen asia, siinä on ihmisen sielu mukana. Bluesin tahdissa on helppo lähteä kiertelemään maailmaa. Teknisesti bluesia on helppoa soittaa, mutta vaikeata siinä pysyä henkisesti täysillä sisällä. Bluesin sanoma lähtee sen sisällöstä ja tavasta esittää, siinä pitää sydän olla mukana.” Näin kitaran soitosta jo pikkupoikana innostunut Howard Glazer on ilmaissut ajatuksen bluesin olemuksesta.
Chuck Berryn laulut ja esitystapa olivat aikoinaan innoittaja hänen soitto ja laulu uralleen. Myöhemmin blues alkoi kiinnostaa, kun hän oli lähemmin tutustunut sellaisten tekijöiden kuin Muddy Watersin ja B.B. Kingin tuotantoon. Blues vaikutti häneen voimakkaasti ja vei mennessään. Hänestä alkoi tuntua siltä, että blues on se mitä hän halusi tehdä.
{youtube}7AdRXQxg_pA{/youtube}
Tänä vuonna Glazer esiintyy kahdesti Kaavilla. Perjantai-iltana Kaavinlinnan avauksessa hänen piti esiintyä duona, yhdessä tamperelaisen kitaristi/laulaja Sami “Sugar Sam” Laineen kanssa, mutta jostain syystä hän oli estynyt saapumasta. Howard aloitti yksin ja kaivoi esityksessään vetovoimaisesti esille bluesin syvälle kaivetut juuret selkeällä alkuperäisen rock and rollin’ rytmin lisukkeella. Kuulimme Muddy Watersin kappaleita sekä Howardin omia “biisejä” mm. Down hotel Blues hänen toiselta sooloalbumiltaan “Liquor Store Legend”. Valitettavasti en saanut selvää oliko mukana yhtään kappaletta Howardin viimeisimmältä, viime vuonna, ilmestyneeltä “Wired For Sound” albumilta. Sugar Samin tilalle oli kiidätetty suoraan Kuopiosta harpisti “Brother Andy”. Saksofonia ja kitaraa myös soittava Andy kiintyi kuitenkin huuliharppuun ensi kosketuksen jälkeen ja siitä tuli hänen pääsoitin nykyään. Yhdessä Howardin kanssa he soittivat makoisan vuoropuhelun räjähtävän tymäköillä kappaleilla. Huuliharppu on vetävä soitin erityisesti Blues karkeloissa.
Kotimaista rehellistä blueskerrontaa
Kuopiolainen trio The Hoolers nousi lavalle Howardin jälkeen. Kitaristi-laulaja Janne Holopainen, basisti Aki Lötjönen ja rumpali Suhi Pitkänen soittavat rehellistä ja yksinkertaista blues- ja roots-musiikkia, mikä menee koko kansan “kaaliin” ilman ylimääräisiä miettimisiä. Yhtye on kasattu pari vuotta sitten, vaikka ovat tunteneet toisensa ja pitkään. Pitkä taival musiikin parissa on nyt myös saatu tavallaan “purkitettua”, kun heidän debyytti omakustanne albumi julkaistiin viime vuoden lopulla. Yhtye soittikin albumin sisältöä pääpiirteittäin.
Rytmillisesti heidän rokkivetoinen R&B saa yleisön liikkeelle ja tanssilattialle. Mikäpä siinä “Men Get Trouble”, niin mitenkähän se mahtaa olla, blues taitaa olla vaarallista musiikkia. Miehet joutuvat vaikeuksiin ja kesken kaiken valvontaviranomaisten tiukan katseen alle. Onkohan jotain salattavaa!! Olisikohan parempi hakea hieman apua “Ylhäältä”!. “Moonshine Lord” antaa voimaa koettelemusten tiellä. Gospel henki ja meininki toi mieleen New Orleansin gospel kuorot, missä käyttövoimaa ladattiin tuhtien rouvien keuhkoista, niin että katto oli revetä. “Silverlight” ja monet muut räväkät kappaleet vyöryivät toinen toistaan seuraten. “Pony Rider” sai Holopaisen sliden vongahtelemaan mukaansatempaavasti ja kaiku vastasi. Herskyvä “Puliukko Boogie” sai hymyn suupieleen, sen verran sekopäinen on tämän kappaleen sisältö, mutta hyvin kulki. Hoolers tuli kaupunkiin ja palasi Kuopioon jättäen hyvän mielen ja hengästyttävän hulivilimeiningin taakseen.
{youtube}cjiu9CnsBOw{/youtube}
Moniulotteista “lahocasterin” runttausta
Pekka “Faarao” Pirttikangas on eräänlainen oman tiensä kulkija. Hänen musiikkinsa on omalaatuista, rehellistä blueskerrontaa, mihin on vahvasti lisätty kansanmusiikin elementtejä, linjakasta perinnettä ja jonkin asteista hengellistä svengaavaa paatosta. Perjantai-illan duo esitys yhdessä viulisti Konsta Eskelisen kanssa herätti ajatuksia. Woodoobluesia varpaisjärveläisittäin kuten Faarao luonnehti omaa musiikkiaan.
Siinä tuli yhdellä kertaa selvitettyä ikimetsien suhina, korpikuusten katveessa pilkottavien metsätupien hämäryys, pitkät aarniometsien poluttomat taipaleet, pahaenteiset kallion louhokset, kummallista pelkoa herättävät äänet, rehellisesti ja aidosti Suomen kielellä. Sanoituksissa on henkevyyttä ja aitoa sanomaa, vaikka en suurimmaksi osaksi niistä mitään selvää saanut. Se ei haitannut, sillä esitys imi niin mukaansa omaperäisyydellään, karhealla äänellä ja eläinrääkkäykseltä kuulostavalla “lahocasterin” rämistyksellä. Se on sananmukaisesti Saarnaa erämaassa, se raapii maata, vai onko unta se vain vai tiedätkö enää kuka sinä olet. Siitä kannattaa ottaa selvää, kuunnella ja ihmetellä miten monimuotoista musiikillinen ilmaisu saattaa kokonaisuudessaan olla.
Faarao Pirttikangas tunnetaan mm. Astro Can Caravan yhtyeestä, mikä soittaa erinomaista free-pohjaista, avaruudellista spacejazzia. Viimeisin ilmentymä “Faaraon” laaja-alaisesta musiikin esittämisestä on, viime syksynä ensimmäisen levyn julkaissut, Kuhmalahden Nubialaiset, missä Pirttikangas hoitaa ensimmäistä kertaa laulupuolen yksinomaan suomenkielisenä.
Faaraon “lahocaster” soi retvakkaan rämisevänä vahvistaen sanoituksien sanomaa ja epämääräistä ennalta arvaamatonta kohtalon maagista kuoleman pelkoa, hallitsematonta huomista päivää, tulevaisuutta. Siinä oli tiettyä kiihkoa ja julmuutta, mutta samalla rehellisen synkkää ilmaisua siitä, että meidän pitäisi ymmärtää elämän perustarpeet eikä juosta jokaisen houkutuksen perässä. Hänen laulussaan on alarekisterin jännittävää kuminaa ja rosoisuutta, aavemaista utuista autiutta, yksinäisyyttä ja raadollista elämän ankeutta. Onko tämä sitä savolaista lupsakkuutta vai kieroilua, tai ehkä sulaa hulluutta.
Tällainen esitys ei varmasti kaikille kelpaa eikä puhuttele tavallista tuuliasu humppakansaa, mutta Faarao Pirttikankaan esitys oli mielestäni todella erinomainen osoitus ennakkoluulottomasta tavasta lähestyä musiikkia omalla tavallaan, näinhän sen pitää olla aina taiteen laajalla alueella. Iän ikuisesta tyylittömästä nykyaikaisesta melumassasta erottuvat yllätykset ovat kaiken musiikin kerma ja suola. Niitä pitää hakea ja kokea. Esitys yhdessä Konstan kanssa oli omiaan päättämään antoisan bluesillan ja siitä oli hyvä jatkaa “äimän käkenä” yöpuulle.
{youtube}deiPK-9qZjc{/youtube}
