Manchesterista kotoisin oleva GoGo Penguin pianotrio vieraili Porissa kolme vuotta sitten ja antoi eriskummallisen näytöksen siitä miten pianotriosta voidaan saada irti uudenlaisia virkeitä äänimaisemointeja. Ehkäpä juuri siksi yhtye on noussut yhdeksi modernin nykypäivän jazzin johtavista nimistä. Varsinkin Britanniassa se on saanut melkoisen kohun aikaan.
Pianisti Chris Illingworth, kontrabasisti ja yhtyeen puhemiehenä toiminut Nick Blacka sekä rumpali Rob Turner olivat onnistuneet tunkemaan tukijalan tukevasti kiinni maahan kuin parhaat keihäänheittäjät konsanaan ja yhdistämään oman musiikillisen visionsa siihen. Mittavalla Euroopan kiertueella ollut yhtye on siirtymässä USA:n puolelle heti elokuun alussa, mutta ehti pysähtyä matkallaan Porissa esiintyen Lokkilavan perjantain myöhäisillassa neljän jazzkonserttisarjan viimeisenä.
Helmikuussa tänä vuonna triolta ilmestyi uusi albumi A Humdrum Star ja sen sisältö oli eräänlainen johtotähti tällä hetkellä yhtyeen keikoilla. Heti alusta alkaen vyörytys alkoi ja yleisöstä kuului hyväksyviä huutoja. Etupenkissä basson voimakkuus jumputti kuitenkin rintalastaa vasten tuntuen epämiellyttävältä.
Olikohan niin, että GoGo Penguin oli esityksessään porautunut yhä syvemmälle omaleimaiseen soundiinsa bassoefektiä lisäämällä. Mene ja tiedä. Lisukkeet tulivat nähtävästi basson ja rumpujen kautta, koska pianon soundi tuntui perusviritteiseltä.
GoGo Peguinin perusolemukseen kuuluivat nopeat rytmin vaihdot hyppelehtien hitaasta nopeaan, käyttäen rumpu-basso yhdistelmää äkkipikaisesti.
Pianon tullessa mukaan tähän räyhäävään komppiyhdistelmään kokonaissoundiin tuli mukaan monimuotoista avaruudellista kähinää ja soonista kipinää. Triosta irtosi valtava kumu leviten valtavaksi äänikuvioksi kuin lavalla olisi ollut paljon isompi orkesteri.
Murtuen katkeileva ja piiskaavasti sykkivä rytminen tausta, minimalistiset kosketukset ja vastavuoroisesti voimakkaan kovat pianon koskettimille suunnatut iskut, tukevat bassolinjaukset sekä elektroniikan suomat uudet mahdollisuudet käyttää preparoituja rumpukoneita lisä-äänivirikkeiden luomiseksi. Siinä on käytännössä tämän kolmikon aseet uudenlaiselle lähestymiselle pianotrion musiikin elävöittämiseksi ja saamiseksi vetovoimaisemmaksi.
Kaikki soittajat näyttivät herpaantumattoman tehokkailta, yhteispeli toimi kitkattomasti, Rob Turnerin räjähtävän napakoissa iskuissa ei käytetty paljonkaan voimaa, mutta ajoitus oli maittavaa kuultava. Hän seurasi pianisti Chris Illingworth’in räiskyvää pianotyöskentelyä ihailtavalla varmuudella, yhdessä basisti Nick Blackan kanssa hän muodosti sellaisen äänikentän, että välillä kuvitteli miten ihmeessä lavalla on vain kolme soittajaa.
Yhtä kaikki asioilla pakkaa, olemaan kaksi puolta. Kieltämättä yhtyeen erinomainen rytmitys, sitä tukeva jopa raisu voimallisuus olivat ominaisuuksia, mistä yleisö yleensä tykkää. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, elävä rytmimusiikki, oli se sitten tyyliltään mitä tahansa, uppoaa suureen yleisöön, vaikka siinä jaettaisiin samaa puuroa kaiken aikaa. Kun kuulin yhtyettä ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten se tuntui todella hyvältä. Syynä tähän oli se, että pianotriona se oli erilainen tuhansiin muihin samanlaisiin trioihin verrattuna. Perjantainakin aloitus tuntui tosi makealta, mutta mitä pidemmälle setti eteni, niin alkoi tuntua siltä, että kappaleet toistavat kaiken aikaa samaa kuviota, samaa etenemiskaavaa.
Pori Jazz 2018 Kirjurinluoto perjantai 20.7.2018
Lokkilava: 21.00 GoGo Penguin
