Sven on jo pitkään lukeutunut Ruotsin arvostetuimpiin blues-artististeihin. Hän on taidokas kitaristi ja laatuunkäypä huuliharpisti, mutta ennen muuta hän on Skandinavian oloissa ainoalaatuinen laulaja.
Kaupunkibluesin lisäksi Sveniltä käy uskottavasti myös raju rytmiblues ja soul. Siis ei niinkään Wilson Picketin tai Otis Reddingin tyylinen säksätys, vaan Bobby “Blue” Blandin tyylinen, aistikas pehmosoul. Siihen uppoutuessaan kuulija on sulaa vahaa – kuten Halloweenissa You don’t know what love is -klassikon tulkinnassa.
Runsas vuosi sitten Sven hajotti vanhan Bluesband-kokoonpanon ja otti uuden konseptin käyttöön. Muutos parin vuoden takaiseen Wentus-vierailuun onkin ollut merkittävä. Nyt bändillä oli aivan uutta potkua ja myös tyylivariointi oli imponoivaa; soulia, jazzvalssia, rytmibluesia ja bluesia. En muista kuulleeni livenä vakuuttavampaa versiota ajattomasta I can’t quit you-laulusta.
Heti alkutahdeista saattoi kokea, että nyt löytyy nurkkaa. Ruotsin eturivin kitarakanuuna Anders Lewen otti paikkansa ehdoitta ja tykitti läkähdyttävästi koko illan. Tämä ei tarkoita “tulta täysi laidalta taukoamatta”. Päinvastoin, Anders on tyylitaituri ja osaa tauottaa, vaihdella soundeja ja efektejä ja kuunnella solistia. Aivan loistava kokemus!
Urut tukivat soul-fiilistelyä kauniisti. Kosketinsoittaja Tobby Eliasson oli myös tarkka tenorisaksofonisti – olikin miellyttävää kuulla kitarabändien joukossa välillä hieman puhallinsoitinta.
Bändiliiderinä Sven oli onnistunut loistavasti: rytmisektio Jim Invarsson (rummut) ja Mikael Fahleryd (basso) toimi tarkasti ja energisesti. Osansa hyvään tuotokseen antoivat myös suomalaismuusikot, jotka lopulta kävivät neuvomassa miksaajaa, miten homma pitää hoitaa.
Tarjolla oli kukaties parasta soul-bluesia, mitä Skandinaviasta tällä hetkellä löytyy. Jos missasitte tämän tilaisuuden, voin vain vilpittömästi olla pahoillani puolestanne.
Lena puuttuu peliin
Pääkonsertti Centralissa käynnistyi riehakkaasti, kun bändikartalla varsin uusi tulokas Lena & The Slide Brothers otti johtamisen vähäeleisesti, mutta vakuuttavasti käsiinsä.
Bändiä ei käy pitäminen varsinaisena bluesyhtyeenä. Tuotoksessa kantri, rytmiblues, southern rock ja jopa folk-henkinen sävelaines sekoittuvat amerikkalaishenkiseksi roots-musiikiksi. Sointuvariaatiot ovat siten huomattavampia kuin bluesissa ja samalla hyvin melodisia. Itse bluesin tummaan ytimeen iskettiin rajusti Woman-encoren aikana, joka on Etta Jamesin sykähdyttävä variaatio Hoochie Coochie Man-bravuurista.
Nimitys “slide-veljet” viittaa kahteen kitaristiin, Ville “Lefty” Leppäseen ja Matti Kettuseen, jotka tahkoavat lähes taukoamatta Fender Telecaster-kitaroitaan lasiputken avulla. Näin kapea erikoistuminen tuottaa briljantteja sooloja, joskin kuuntelunautinto vaatisi välillä hieman näppäilyä ja vasurin sormisoittoa. Molliylitykset tapahtuivat hieman likiarvoisesti, mutta duuriskaaloissa tuotos oli korvia hivelevä.
Lena Lindroos on basisti ja laulusolisti. Hän myötäelää kropallaan vahvasti musiikin mukana, ja tempo säilyy moitteetta laulun ja jopa puheenkin aikana – puheen säestäminenhän on haasteellisempaa kuin säkeisiin formuloitujen laulujen komppaaminen. Hän ääntää englantia huolellisesti – ehkä ei aina aivan täysin tyylinmukaisesti, mutta sellainen hioutuu töitä tekemällä.
Lindroos kulkee vakaasti Aija Puurtisen viitoittamaa tietä. Töitä tuntuisi vielä riittävän falsettilaulun kanssa – mutta tässä meillä on epäilyksettä kasvamassa “Suomen Emmylou Harris“. Ehkä hänen äänessään on hieman myös Norah Jonesia, mutta Norahin laiskanletkeä tyyli on kaukana. Varsinaiseen bluesiin lauluääni sen sijaan ehkä on vielä hieman hentoinen.
Perusasiat on huolehdittu kuntoon. Pieni karheus ja viimeistelemättömyyden tuntu on aistittavissa, mutta toivottavasti niiden hiominen ei vie bändin terää pois. Eniten hakusassa vaikutti olevan rumpali Jupe Litmanen, mutta kollegiaalisen tuen ansiosta hän pysyi nipin napin kartalla. Peruskuvio pysyi kasassa, mutta rullaavan Memphis-biitin tai keinuvan “höyryjunasvengin” (painollisten tahtien backbeat-aksentti) osalta mentiin vielä jokseenkin koulukirjamaisesti. Se kuitenkin korjaantuu soittamalla.
Yhtyeen kantava voima on luonnollisesti Leppänen niin kitaristina, laulajana kuin lavaesiintyjänäkin. Hän otti nytkin stagen luontevasti haltuun ja oli Lindroosille korvaamaton tuki stemmalaulajana Kettusen tyytyessä lähinnä jupisemaan tuskin raottuvien huulien lomasta jotakin varovasti. Kolmiääniseksi tarkoitettu laulu oli siis lähinnä kaksiäänistä, mutta hyvä niinkin, koska se toimi.
Yhtye on lyhyen uransa aikana jo ehtinyt levyttääkin. Turn It On (Backbeat Records, 2010) sisältää rautaisannoksen Lenan liukuveljien vauhdikasta tavaraa. Mandoliinit ja muu soitinarsenaali antaa bändistä studiossa erilaisen kuvan kuin mihin stageoutput yltää. Mutta lupaava levy joka tapauksessa ja bändin voi jokainen roots-fani asettaa seurantaan. Osittain vielä melko keskinkertaisista biiseistä on sovittaen ja yhdessä fiilistellen saatu aikaan hyvätasoisia esityksiä.
Väärä soittoympäristö ja heikkotasoinen miksauskaan eivät Vaasassa latistaneet bändin energiaa. Hieman töitä vaadittaisiin vielä muutaman tähtikappaleen löytämisessä ja kyllä se “viidakkorytmi” (ison tomin ja bassarin avulla kulkeva maaninen biitti) pitäisi johonkin kappaleeseen upottaa, jotta jengi saadaan dorkaksi. Toivottakaamme bändi tervetulleeksi bluesyhteisöön!
Urkupop soi arkisesti
Hyvätasoisen illan päättänyt Nieminen & Litmanen-duo oli hieman outo valinta; duoa kuultiin jo Kalliojärvi Bluesissa syksyllä ja kesyksi havaittiin. Edelleen on hieman epäselvää, mitä termi “action jazz” oikein tarkoittaa, mutta duo tuskin edustaa sitä. Laiskansutkea pop/iskelmäkavalkadi instrumentaaleina ei jaksa kovin pitkään kannustaa keskittyneeseen kuunteluun.
Periaatteessa yhtye toimii oikein, ja urut/rummut-duo on lähtökohtaisesti hyvä konsepti, joka antaisi mahdollisuuksia. Ilmeisesti rajat ovat kuitenkin niin ahtaalla, että bändi juuttuu varman päälle pelaamiseen.
Varsin keskinkertaista tuotosta voi ja tietysti pitääkin kruusata tyylivaihdosten avulla, ja kyllä iskelmähistoriasta soitettavaa löytyy. Ken ei usko, kuunnelkoon vaikka Jake Nymanin radio-ohjelmia.
Duo tekisi viisaasti vetäytyessään joksikin aikaa treenaamaan. Kiertueohjelmien aikana ei oikein ole aikaakaan rakentaa uutta ohjelmistoa. Sellainen kuitenkin tarvittaisiin ja nykyistä haasteellisempi ote musiikkiin.
Bluesin voimaa
Tomi Leino Blues Trion muodostavat harpisti, laulaja ja kitaristi Tomi Leino, basisti Markus Duus ja rumpali Mikko Peltola. Helsinkiläinen Leino on pitkän linjan muusikko, jolle amerikkalainen blues on elämän keskiössä.
Trio edustaa kotimaisen bluesin parhaimmistoa. Se soittaa suoraa ja luonnollista 12-tahdin Chicago-perusbluesia hienostuneesti ja ilman temppuilua. Mutkaton tapa lähestyä yleisöä oli nytkin hyvä kannustin onnistuneeseen settiin. Trion ohjelmistossa arvostetaan blueslegendoja, kuten Freddie Kingin ja Little Walterin musiikillista historiaa ja jäämistöä.
Tomi Leino Blues Band on levyttänyt harpisti-laulaja Steve Guygerin kanssa albumin Keep It Moving (Harp-o-Phone Records 2007) ja oman levyn Dynamite Boogie (Hila Records 2011). Kokemusta siis on. Leino voisi kuitenkin hieman rikastaa soittoaan bluesfraaseista ja skemaattisista sointulopukkeista vaikkapa jazzskaalojen ja -sointujen suuntaan.
Amerikkalainen vokalisti/harpisti James Harman, jonka massiivinen olemus vankensi bändin leppoisaa tatsia ja ehkä hieman kaavamaista tuotosta. Harman osoittautui hyväksi blueslaulajaksi, mutta huuliharpistina hieman rajoittuneeksi varsinaisen melodiasoiton jäädessä vähiin.
Huuliharppuhan on englanniksi “harmonica”, harmonian tekijä. Pienen instrumentin avulla soittaja saa puhalluksellaan ja vedollaan nopeasti aikaan yhteissointeja. Ja kun bluesharppu on esiviritetty duuriin, siirtymä käy jo hieman liiankin helposti. Siis jos laulaja alkaa kesken värssyn yhtäkkiä laulaakin terssissä (g-duurissa hyppy juurisävelestä h-säveleen), saatamme tiedustella, mitä hän oikein aikoo. Huuliharpistilla nämä hypyt taas käyvät oikein sulavasti, ilman että kokenutkaan yleisö edes huomaa sitä.
Harman tasapainoili sutjakkaasti sinänsä soreiden yhteissointien maailmassa soittaen leveällä suuotteella. Tämä on tietysti täysin sallittua, joskin siihen pitkän illan aikana hieman puutuu. Huuliharpistilla pitäisi olla runsaasti harppuja, jotta bändi voi vaihdella sävellajeja (John Mayall mm. kuljetti niitä lavalla haulikon panosvyössä). Mollibluesia varten tarvitaan kromaattinen harppu, ja aito soundi vaatii hyvän harppumikrofonin.
Kaikki tällainen tietysti maksaakin – harput ovat kokoonsa nähden yllättävän kalliita soittimia. Hyvään outputiin pyrittäessä nappulasta ja vaivannäöstä ei silti sopisi säästellä. Mutta summa sumarum: Harman on kypsään ikään ehtinyt konkari ja tarjosi kokemuksensa voimin taito- ja soitinarsenaalillaan “hyvää urheiluviihdettä”, kuten Ylen urheilutoimittajat tapaavat sanoa.
-Ihan jees, sanoi eräs kokenut suomalaismuusikko hieman epämääräisesti, joten tyydyttäköön siihen.
Hyvää musiikkia – outo paikka
Halloweenin päätapahtuman areena, Central-hotellin ravintola, oli outo valinta, joku voisi sanoa, että selkeä mismatch. Ja illan aikana aika moni sanoikin. Ruotsinkielisen väestön entinen kantapaikka valkoisine pöytäliinoineen ja puupaneeleineen on blueskonserttiin hieman epäuskottava miljöö.
Ja miksi valkoisia pöytäliinoja, kun paikalla ei illalla edes tarjoiltu ruokaa! Haloo! Anybody home?! Seitsemän tunnin maratonsetti ilman ruuan murustakaan on jo jaksamisen kannalta aikamoinen vääntö kuulijallekin. Ilmanvaihto – jos sellaista oli – ei toiminut, eli happi loppui täydessä salissa nopeaan.
Tungos joka paikassa tekee kuuntelunautinnostakin työlään. Screenin ja kovaäänisten avulla konserttia tosin sai seurata ravintolasalin toisessa päässä, mikä pikemmin häiritsi kuin tuotti lisäarvoa.
Pääongelmana Centralissa oli kuitenkin miksaus; akustiikka pitkässä ja matalassa salissa oli heikko. Esimerkiksi Leinon setissä Peltolan hi-hat tai pellit eivät kuuluneet lainkaan, eikä oikeastaan juuri bassorumpukaan. Zetterbergin settiin saakka volyymitaso oli säädetty aivan liian matalalle.
Jos sound check tehdään tyhjään ravintolasaliin, niin ei liene aivan mahdottoman vaikea päätellä, että sointi ja äänen kantavuus oleellisesti muuttuvat, kun sali on täysi. Kuten nyt, loppuunmyydyssä pääkonsertissa. Ainakin sen päätelmän voisi tehdä omin korvin paikan päällä.
Eli kuten valtakunnallisilla jazzpäivillä Seinäjoella esteettömän kuulemisen seminaarissa viime vuonna todettiin, bändin on viisainta kouluttaa itselleen miksaaja, käyttää omaa PA-laitteistoaan ja miksaaja kulkee keikoilla mukana.
Ikävä tuli myös Blues Caravanin aikoja – ulkomaisia tähtivierailijoita ja lupaavia, nuoria ulkomaisia solisteja kaivattaisiin takaisin skandinaavista blueskarttaa rikastamaan, vaikka hyviä akteja olikin jälleen tarjolla. Kitaravetoiset bändit tarvitsisivat myös puhallinyhtyeitä rinnalleen. Molliblues ja delta ovat nähtävästi menneet talviunille, mikä on sekin valitettavaa.
Vaasan paikkatarjonnassa Hotelli Waskia lienee edelleen otollisin suuriin musiikkitapahtumiin. Jamitapahtumia oli klubeissa, O’Malleys ja Doo-Bop, jotka toimivat tähän tarkoitukseen oikein hyvin.
Halloween Blues Vaasassa lauantaina 5.11.2011, päätapahtuma
Lena & The Slide Brothers
Lena Lindroos (laulu, basso), Matti Kettunen (kitara,
taustalaulu), Ville Leppänen (kitara, huuliharppu, taustalaulu), Jupe Litmanen (rummut)
James Harman (USA) & Tomi Leino Trio
Tomi Leino, kitara, huuliharppu, laulu; Markus Duus, bassokitara, Mikko Peltola, rummut. Vierailijana James Harman (USA), huuliharppu, laulu
Sven Zetterberg Band (SWE)
Sven Zetterberg, laulu, kitara, huuliharppu; Anders Lewen, kitara, Tobby Eliasson, urut, saksofoni, Jim Invarsson, rummut; Mikael Fahleryd, basso
Nieminen & Litmanen
Sami Nieminen (urut), Jupe Litmanen (rummut)
