Sääennusteet enteilivät hieman vesisateita lauantai-iltapäivälle, kun Laitilassa valmistauduttiin pääkonserttien avaukseen neljän aikaan kirkkopuiston lavalla. Sateita ei saatu, vaikka välillä voimakas puuskainen tuuli saattoikin enteillä jopa ukkosen nousua. Ilma oli pilvipoutainen, mutta erittäin hiostava, toki tuuli vilvoitti tukalaa oloa jossain määrin. Pahimmalta siis säästyttiin ja konsertit päästiin viemään läpi suunnitelmien mukaan hyvässä järjestyksessä.
Sisäänpääsyportti avattiin kolmen aikaan iltapäivällä, jolloin paikalle alkoi virrata väkeä piknikvarusteet kainalossa ja käsissä tuhti määrä eväslaukkuja. Näytti siltä, että tulijat olivat jo tottuneita Jazzkukko -kävijöitä, sillä askelissa suunta näytti olevan selkeästi ”omille paikoilleen”. Mitään hurjia ruuhkia ei kuitenkaan syntynyt koko päivänä, vaan yhtenäinen puistomainen alue täyttyi hallitusti ja kaikilla tuntui olevan mukava tunnelma.
Konserttialueen infraa oli muutettu jonkin verran ja aidattua ns. anniskelualuetta oli laajennettu kahden vuoden takaisesta järjestyksestä, jolloin olin paikalla edellisen kerran. Katettua anniskelu-/ruokailutilaa oli myös laajennettu hieman nousevalle penkereelle, missä saattoi istua ja nauttia tarjoilusta vaikka koko kahdeksan tunnin esitysten ajan kaikessa rauhassa.
Alueella oli kaksi lavaa, joilla esitykset kuultiin vuorotahtiin, joten musiikki soi kaiken aikaa. Päälavalla nähtiin neljä eri kokoonpanoa ja ns. Torilavalla esiintyi kolme eri orkesteria, mutta neljä settiä, sillä Laitilan Soittokunta soitti kaksi erisisältöistä konserttia. Torilavalla aloitti ensimmäisenä jo edellisenä päivänä, perjantaina, Tiihosen Kahvilan pihalla esiintynyt Salonkiorkesteri Timbuktu.
Päälavalla ensimmäisenä lavalla esiintyivät ulkomaiset tämän vuotisen festivaalin vieraat, jotka olivat olleet Laitilassa jo tiistaista alkaen opetushommissa musiikkileirillä. Sen jälkeen he olivat esiintyneet opettajien bändissä torstain virallisessa avauksessa ja vielä perjantai-iltana Kari Antila European Quintetissä.
Toms Rudzinskis Quartet (LAT, SWE, AT, FIN)
Latvialainen saksofonisti Toms Rudzinskis valmistui jazzmusiikin maisteriksi Amsterdamin tunnetusta konservatoriosta. Toms on ehtinyt esiintyä useimmissa Euroopan maissa ja asunut myös USA:ssa. Hän on voittanut useita kansainvälisiä jazzpalkintoja ja valittu mm. kansainväliseksi jazzlähettilääksi Amsterdamin kuuluisimman jazzklubi Bimhuisin toimesta. Tomsin debyyttialbumi Abra (12/2014) valittiin Latvian jazz Grammy ehdokkaaksi parhaan jazz albumin kategoriassa ilmestymisvuotena.
Tomsin oma Quartet soittaa yleensä johtajansa omia sävellyksiä. Nyt kvartetti oli koottu Jazzkukkoon kutsutuista soittajista, pianisti Tuomo Uusitalo, Berliinissä vaikuttava itävaltalainen rumpali Mathias Ruppnig ja ruotsalainen basisti Lars Ekman, joten tilanne oli hieman toinen.
Yhtyeen soitettua yhtä päätä arviolta puolen tunnin ajan Toms kertoi aloituskappaleen olleen Blue Velvet. Nimi viittaisi ajatukset jossain määrin David Lynchin elokuvalliseen maailmaan, mutta en tiedä oliko kappaleen pohjana jotain yhteyttä sieltä suunnalta, se ei tullut esille. Ehkä sekin oli kuitenkin Tomsin oma sävellys.
Toinen, samaan hyömyyn soitettu kappale oli Clouds tai ehkä Gloves, en varmuudella saanut kiinni kuulutuksesta. Tapa, jolla Toms sen nimesi antoi kuitenkin ymmärtää, että kappale soitettiin varsin vapaamuotoisesti siinä olemassa tilanteessa antaen soittajille vapaat kädet ”tehdä omiaan”. Lavalla oli nimittäin nippu hyviä soittajia, joilla kaikilla oli omat musiikilliset visionsa, oma äänensä ja he saivat käyttää omia vahvuuksiaan varsin vapaasti. Improvisaatiolla tuntuikin olevan merkittävä rooli konsertin vauhdikkaassa nelistyksessä. Ehkä siinä keksittiin uusi tarina olemassa olevalle kappaleelle.
Uusitalo aloitti tasaisen seesteisesti, mihin Toms tarttui altollaan luoden kuin jostain uomasta nousevia kauniita värinäsointuja. Sitä kautta piano sai lisää voimaa ja hetken päästä kuljettiin pianotriona perinteiseen tapaan, kunnes Toms aloitti uuden nousun ja irtosi väkevään sooloon. Se pitkittyi riitaiseksi yksinpuheluksi, missä altto sai kyytiä, vain Mathias Ruppnig väritti taustaa pienillä rumpujen kosketuksilla. Tomsin hiljentäessä kaikki tulivat täysillä mukaan ja matka jatkui kiivaana.
Kahden ensimmäisen kappaleen aikana taisi vierähtää puolisen tuntia, kun siirryttiin kolmanteen osuuteen, mikä oli Remembering. Nimensäkin mukaan, kahden tiukkaotteisen kappaleen jälkeen, hiljennettiin menoa hieman tunnelmalliseen jopa sentimentaaliseen suuntaan. Uusitalon pianossakin oli voimakas painotus, mutta siitä syntyi selkeän kunnioittavaa sävykkyyttä.
Soiton edetessä Mathias sai vuoron rassata yksin rumpujaan varsin pitkään, kunnes basso ja piano tulivat hiljalleen mukaan ja sen päätteeksi Toms hyökkäsi altollaan vahvaan sooloon. Sitten kuljettiin taas hetki ahnaasti voimallisena pianotriona. Soolot puhkoivat runsaan rehevästi ilmatilaa. Kontrabasisti Lars Ekman sai vuorostaan tilaisuuden truutata paksuja kieliä mielensä mukaan pitkään yksinään. Rummut tulivat hiljalleen mukaan symbaaleiden kautta ja Toms seikkaili hissukseen mukaan. Osat vaihtuivat kaiken aikaa, mutta terävyys ei kadonnut minnekään.
Viimeisenä kappaleena kuultiin Tomsin Stardust, mihin soittajat kutsuivat Kari Antilan mukaan. Kari saikin hyvin tilaa omille sooloille. Mukaan mahtui monenlaista yhdistelmää ja kvintetistä löytyi nyt hyvää pöhinää, selkeätä toimintamallia. Yhteispeli sujui selkeämmin kuin edellisenä iltana.
Mikä erottaa bändin ja bändin äänen. Tässä tapauksessa ilmeisesti esitettävän musiikin pohjarakenne. Konsertin ulkomaiset vieraat olivat kaiken järjen mukaan tottuneet omissa yhteyksissään soittamaan enemmän modernia jazzia, missä voidaan yhdistellä särmäisää freetä, kokeilevaa avantgardea ja perinteistä jazzia vapaasti. Esitys sisälsi tehokkaita ja helposti käsitettävissä olevia vapaita rytmejä, missä poikkeavuuksia sallittiin särkemättä silti kokonaistunnelmaa.
Duolaulelmaa
Täysipainoista jazzia sisältäneen ensimmäisen päälavalla tapahtuneen esityksen tauon päätyttyä lavalle nousi varmaankin monien paikalle tulleiden kuuntelijoiden suosikkeihin kuuluva ja mieleinen esiintyjäkaksikko Maarit ja Sami Hurmerinta.
Maarit on yksi suomen tunnetuimmista naislaulajista kautta aikojen. Hänen uransa lähti liikkeelle vuonna 1972 kellaribändin kanssa tehdystä demonauhoitteesta, jota tarjottiin Love Recordsille. Maarit on osallistunut Suomen euroviisukarsintoihin ja ensimmäisellä pitkäsoitolla oli mukana nimekkäitä tekijöitä kuten tuottaja Otto Donner, muusikot Jim Pembroke, Albert Järvinen, Dave Lindholm ja sanoittajana Hector.
Vuonna 1974 Maaritille koottiin taustayhtyeeksi Afrikan tähti, minkä kitaristiksi liittyi Sami Hurmerinta. Pari avioitui vielä samana vuonna, ja yhteistyö on jatkunut siitä lähtien.
Maarit soitti laulun ohessa sähköpianoa ja Sami säesti akustisella kitaralla. Aloituskappale Syytön Sydän oli kuulemma aivan uusi laulu ja sitä seurasi Maaritin Samille säveltämä Jäänmurtaja ja Aina Lämmin Olkapää. Esitys päättyi, kuinkas muuten, yleisön pyynnöstä laulettuun Jäätelökesään. Itsekseni jäin miettimään kuitenkin sitä, kun sain tietää parin julkaisseen vuonna 2004 englanninkielisen jazz-projektialbumin Good Days, Bad Days, miksei se olisi voinut olla esityksen sisältönä.
Niin se nykypäivänä vain on tilanne, että ei ainakaan hiemankaan isompia jazzfestivaaleja, voida toteuttaa ilman vaihtoehtoista viihteellisempää ohjelmistoa, koska pelkän jazzin voima ei riitä vetämään suurempaa määrää yleisöä. Toki jazzkin on muuttunut varsinkin 2000-luvulla pirstaloituneemmaksi ja sanan jazz sisään voidaan laskea nykyään monia eri vivahteita sisältäviä tyylilajeja.
Jazzkukko 2018 Kirkkopuiston pääkonsertti
Päälava:
16.00 Toms Rudzinskis Quartet (LAT, SWE, AT, FIN)
18.00 Maarit ja Sami Hurmerinta
