Oulun Elojazz saavutti neljännesvuosisadan iän ja juhlafestivaali soitettiin 1.-4.8.2013 pääkonserttien osalta perinteisen Rauhalan miljöössä. Kokonaisuudessaan festivaalilla kävi yhteensä 3400 jazzin ystävää.
Paluu Rauhalaan osoittautuikin Aittatorin ja Kuusisaaren vuosien jälkeen erinomaiseksi ratkaisuksi, sillä sopivan kokoinen ja rajattu pihapiiri muodosti intiimin vuorovaikutuksen esiintyjien ja yleisön välille. Näin saatiin poissuljettua ulkoiset häiriötekijät ja voitiin keskittyä olennaiseen eli musiikkiin.
Elojazzin vanhat parrat ja ensimmäisten vuosikymmenten tapahtumavetäjät Kari Kesti ja Jaska Eloranta myhäilivätkin Rauhalassa tyytyväisinä näkemäänsä ja kuulemaansa; vastuu järjestelyistä oli nuoremmilla ja “vapaaherrat” saivat vain nauttia tapahtumasta.
– Paluu Rauhalaan oli oiva ratkaisu, sillä Aittatorilla ei saatu aikaiseksi tällaista fiilistä kuin täällä Rauhalassa. Täällä tapahtuman nostalgiset alkuajat nousevat voimakkaina mieliin, totesivat herrat yhteen ääneen.
Näinhän se on, sillä myös allekirjoittaneelle palautui muistinlokeroista mm. Arppa Suomalaisen käsittämättömän urkuhurjastelun Hammondilla Rauhalan pihapiirissä 1990-luvulla.
Mutta se on nostalgiaa se. Nyt itse asiaan, jossa korkeimmalle korokkeelle on ohjelman suhteen nostettava nykyinen taiteellinen johtaja, trumpetisti Jukka Eskola. Hän oli laatinut todellisen jazzfestivaalikattauksen kolmelle päivälle, joka nostaa Elojazzin erittäin korkealle tämänvuotisella festivaalikartalla. Tosin omakohtainen kokemukseni typistyi aikataullisista syistä vain lauantai-illan Rauhalaan ja sunnuntain Ainolan lastenjatseihin.
Aloitusiltana Rauhalassa esiintyi oululaisen jazzyhdistys Jazz 20 ry:n 40-vuotisjuhlakonsertissa Jukka Perko ohjelmallaan Simon & Garfunkel. Vettä satoi kuin aisaa, mutta paikalla oli yli 400 hengen yleisö. Todellista jazzhenkeä.
Perjantain tähtihetkiin kuului Jukka Eskolan Orquesta Bossan lämpimät eteläamerikkalaiseen musiikkiin pohjautuvat jazzrytmit.
Toinen illan kohokohta koettiin Oulu All Stars Big Bandin ja saksofonisti Eero Koivistoisen ja pianisti Olli Ahvenlahden myötä. Kapellimestari Tapio Maunuvaaran piiskaama OASBB pisti pökköä pesään solistien Wahoo ja Poet levyjen kappaleiden myötä saaden täyden katsomon nostalgian pariin messevän tiukalla menollaan.
Perjantai-iltaa täydensi vielä jenkkivieraat, Nicole Willis & the Soul Investigators. Kokoonpano kuuluu myös presidentti Obaman suosikkeihin, kuinkahan musa olisi puraissut meidän Sauliamme?
Huh hellettä lauantaina
Hellettä riitti koko päivän ajan vaikka muille jakaa. Jopa toripolliisikin hikoili Oulun torilla, kun joutui jatkuvasti poseeraamaan turistien syleilyssä.
Rauhalan täyttä katsoa hiillosti illan ensimmäisen erän aikana Oulu Youth Jazz Orchestra Jaakko Jauhiaisen johdolla. Tämä Madetojan musiikkilukion ja Oulun konservatorion oppilaista koottu täysipainoinen big band osoittautui erinomaisesti soivaksi ja tarkasti ohjatuksi kokoonpanoksi.
Oli ilahduttavaa todeta nuorten solistien varmuus ja puhdassointisuus. Myös soittamisen riemu oli käsinkosketeltavaa tämän aistikkaan nuorisobändin esiintymisessä. Liekö osatekijänä oli esiintymisasuna toiminut Pori Jazz 2013 paita että kaulassa roikkuneet samaisen tapahtuman artistipassit.
Niin tai näin, nautittava avauskokoonpano, joka valitettavasti hajoaa uuden lukuvuoden alkaessa. Sama kirohan vaivasi mm. aikoinaan useita Suomen mestaruuksia kahmineen, Hannu Koposen luotsaaman kuopioilaisen Pohjantien Big Bandin suhteen.
Big Bandin laulusolisteina kuultiin Ellinoora Leikasta, Suvi Aaltoa ja Miko Kontturia, jotka suoriutuivat osuuksistaan hienosti. Jazzillisesti heistä nousi parhaiten esiin Leikas, jota olisi kuunnellut jazzahtavien biisien myötä mieluusti lisääkin. Eikä pelkästään häntä, sillä koko bandin esitys olisi vaatinut “jatkoajan”.
Länsirannikkolaiset
Nopean roudauksen jälkeen lavalle asettautui “ihmemies” Teppo Mäkysen länsirannikkolaiset eli Teddy’s WestCoasters; oktettikattaus suomalaisen jazzin huippukaartia.
Mäkynen piti ennen varsinaisen soitannon alkua puheen tai oikeammin selvityksen bändinsä ja sen soittaman musiikin syntymisestä. Tällä kertaa oikein paperille, kaupungin opaskartan takapuolelle präntättynä.
Ja sitten lähdettiin liikkeelle Harry Warrenin 1945 julkaistulla kappaleella The More I See You. Ikäänkuin flanellitossuissa sipsutellen, letkeän lutvikkaasti astellen. Katsomo hiljentyi tuijottamaan ja kuuntelemaan tätä silkkihansikkaista rytmitystä, josta kasvoi suuria kokonaisuuksia. Kokonaisuuksia, joissa ei heittäydytty yltiöpäiseen hurjasteluun tai äänivolyymisiin huippuihin. Omalla laillaan jopa hypnoottista menoa.
Teppo Mäkysen loistokasta rumputikutusta, sutimista, koputusta, hidastusta, kiihdytystä… aina yhtäläisen mielenkiintoisesti ja tarkasti. Todellista herkuttelua. Vuorokeskustelua muiden intrumenttien kanssa.
Puhallinsektion ykköseksi kohosi Jukka Eskola trumpetteineen ja erikoisesti flyygelitorvineen. Hänestä on kasvanut vuosien varrella todellinen virtuoosi, joka täyttää täysin kansainväliset mitat. Upeaa kuultavaa.
Tuohon samaan mitta-astiaan kuuluu tietysti saksofonisti Jukka Perko, joka täräytti konsertissa myös pari klarinettibiisiä. Jukan vieressä baritonia soitti Ville Vannemaa, nuorempaa vuosikertaa, onnistuen roolissaan hyvin.
Toisen trumpetistin, Mikko Karjalaisen rooli jäi Eskolan varjoon upeasta työstöstään huolimatta. Varjoon jäi myös tämän vuoden Lieksan Vaskiviikolla kansainvälisen, 41 kilpailijan tuubakilpailun voittanut tuubisti Miika Jämsä. Edellämainittuja huomattavastin enemmän sai tilaa makoisasti pasunaa soittanut Kasperi Sarikoski.
Oma lukunsa oli basisti Antti Lötjönen, joka on Mäkysen luottosoittaja tämän erilaisissa kokoonpanoissa jo erittäin pitkältä ajalta. Tämä koettiin myös setin aikana kahdenkeskisenä bluesrytmittelynä. Hienoa työstöä.
Länsirannikkolaisten setti piti sisällään yhdeksän leppoisan letkeää, mutta samalla timanttisen aistikasta jazzkappaletta, joista neljä, Those Summer Days, Saviour, Neutra ja setin päättänyt Culver Loop olivat Mäkysen käsialaa. Hienoja sellaisia, jotka sulautuivat täysin vanhempien standardien joukkoon.
Kaikenkaikkisesti todella upea setti! Lisäarvoa tälle kokonaisuudelle antoi vielä se, että kyseessä oli kokoonpanon ensimmäinen esiintyminen. Bravo!
Aki agitoi jazzilla
Josko Teppo Mäkysen esitys oktetteineen oli loistokas, epäi siitä jäänyt jälkeen pianisti Aki Rissasen luotsaama puolta pienempi kokoonpano. Tosin tyylisuunta muuttui ison mantereen lännestä itään, osin Pariisin kautta Suomeen.
Aki Rissasesta on kasvanut vuosien myötä mielestäni yksi tämän hetken parhaista eurooppalaisista pianisteista. Hän todisti jälleen kerran osaavuutensa Rauhalan lavalla, niin pehmeän kauniilla ja lyyrisella soittotyylillä kuin räjähtävän voimakkaalla ja intensiivisellä vyörytyksellä. Hän eli täydellä sielullaan soitossaan ja sai näin mukaan vielä lisäripauksen nautintoa kuuntelijoille. Loistavaa mustavalkioiden hallintaa. Ja aistikkaasti.
Toinen kotimainen virtuoosi lavalla oli basisti Ville Herrala, tuo paksukielisen soittopelin kameleontti, joka viihtyy seurassa kuin seurassa. Hänen määrätietoisessa ja sielukkaassa soitossaan on väkevyyttä, mutta samalla aistikkaan soivaa pehmeyttä, joka tukee Rissasen soittoa koskettavan intiimillä tavalla. Hienoa kuultavaa, jällen kerran.
Samaa voidaan sanoa, myös rumpali Jussi Lehtosen työstöstä, ehdottomasti mies paikallaan.
Yhdysvaltalainen saksofonisti Rick Margitza osoittautui myös erinomaiseksi soittopelinsä hallitsijaksi. Rick ja Aki ovat aloittaneet yhteiset soittonsa aikoinaan Pariisissa, eikä suotta, sillä mm. Miles Dvaisin ja Chick Corean kanssa soittanut Margitza osoitti taitonsa niin balladeissa kuin rivakammissakin kappaleissa. Täydensi upeasti nelikon aistikkasta osaamista.
Erittäin hieno setti ja käyntikortti suomalaisesta jazzosaamisesta, lisättynä amerikkalaisella mausteella.
Vauhdikaasti kotimatkalle
Rauhalan illan päätteksi lavalle asettautui kitaristi Valtteri Laurell Pöyhösen luotsaama svengaava menokone Dalindèo. Yhtyeen musiikillista sisältöä voinee verrata Fazerin sekalaisiin eli tavattoman hyvää käärittynä erilaisiin papereihin.
Rytmiä, tatsia ja menoa. Viitteitä menneitten aikojen suuriin 1940-50 lukujen jazzosaajiin. Hengästyttävää menoa, seesteisiä palautumisjaksoja.
Pöyhösen kitara takoi rytmimattoa ja karkasi hienoihin sooloihin. Pope Puolitaival puhalsi Tuomaisen Ollilta lainaamaansa saksofoniin tulta ja tulikiveä, trumpetisti Jose Mäenpää luritti ja tuuttasi lisävauhtia… takarivin kompin paahtaessa tiukkaa menoa ja meininkiä.
Ei kuitenkaan mitään ylikierroksilla soitettua kaaosta, vaan omalla tavallaan nostagista rytmitystä nykyformaattiin sorvattuna. Siis menevämmän jazzin ja rytmimusiikin herkuttelua.
Tähän oli hieno lopettaa Rauhalan lauantai-ilta. Hyvällä mielellä ja täysipainoisesti jazzilla tyydytettynä olikin mukava astella kohti hotellia, etenkin kun oma syntymäkaupunkini sattuu olemaan Oulu. Ilman sarvia ja hampaita tai kotiinpäin vetoa voin suositella tapahtumaa kaiken kansan koettavaksi: Elojazz on todellinen jazztapahtuma!
Lastenjatsit 25 vuotta
Yksi Elojatsien tavaramerkki on alusta lähtien ollut sunnuntai-iltapäivällä Ainolan puistossa järjestetty Lastenjatsit, jotka parhaimmillaan keräsivät yli 2000 ihmisen joukon kuulijoita… vauvasta vaariin. Ja kuulijoita riitti aurikoiseen tapahtumaan tänäkin vuonna useita satoja.
Tapahtuman aloitti “tapahtuman isiin” kuuluva oululainen Risto Järvenpää & Tatsia ja Janssia -kokoonpano. Tämä neljä levyäkin tehnyt lastenmusiikin speciaalikokoonpano esitti ja leikitytti omaa tuotantoaan… tuttua tavaraa ainakin oululaisille.
Tatsia ja Janssia -yhtyeessä musisoivat mm. saksofonisti-huilisti Olli Tuomainen perkussionisti Sampo Leppävuori.
Päivän toinen kokoonpano oli oululais-vaalalainen sisaruskolmikko Kanelit, instrumentteinaan kitara, basso, rummut sekä tietysti laulu. Ohjelmistona vanhoja kotimaisia lastenlauluja ja taisipa sekaan tuiskahtaa jokunen englanninkielinenkin. Ja pikkuyleisöä ritti aivan varvasetäisyydelle saakka.
Konserttikokonaisuuden ja samalla koko tämän vuotisen Elojazzien tarjonnan päätti joensuulainen Pippuri Soikoon -orkesteri mukavan menevällä ja yleisön kanssa mukavan vuorovaikutuksellisella ohjelmallaan.
