Sunnuntaina päättynyt kolmepäiväinen Odysseus-festivaali osoitti jälleen We Jazz -yhteisön ennakkoluulottomuuden, rohkeuden ja musiikillisen seikkailunhalun. Lähes neljäkymmentä artistia, suuri osa valtavirran laidoilla tai sen ulkopuolella kulkevia, tarjosi uteliaille kuulijoille mahdollisuuden uuden oppimiseen ja mielenkiintoisiin kohtaamisiin elävän musiikin parissa.
Kokeilevalla elektronisella musiikilla oli vahva jalansija, mutta tarjottimelta löytyi myös annoksia, joissa oli vahva ripaus kansanmusiikkia tai elävästi sykkivää soulia. Festivaalikävijä saattoi heittäytyä elämysmatkalle kuin itse Odysseus aikoinaan. Juuri tämä seikkailullinen elementti lienee antanut festivaalille sen nimenkin aikoinaan.
Tyypillisin jazz löytyi sunnuntaina päälavalta, jolle päivän aikana nousi kaksi tämän hetken kysytyimpiin lukeutuvaa kotimaista kokoonpanoa. Valtteri Laurell Nonet avasi hanat, Linda Fredriksson Juniper sulki. Näin päivä käärittiin kahteen keikkaan, joista mikä tahansa festivaali olisi voinut olla ylpeä.
Valtteri Laurell Pöyhönen on jo osoittanut kyntensä liiderinä Dalindèon ja Ricky-Tick Big Bandin kaltaisissa kokoonpanoissa. Uusin projekti on jälleen hyppy uudenlaiseen musiikilliseen maailmaan. Debyyttilevy Tigers Are Better Looking on eräänlainen konseptialbumi, jossa innoitusta on haettu Jean Rhysin teksteistä. Tuota yhteyttä Valtteri Pöyhönen korosti myös välispiikeissään, vaikka tekstien ja musiikin välinen side ainakin allekirjoittaneen korville jäi hämäräksi.
Se ei menoa haitannut. Kun lavalla oli yhdeksän maan eturiviin kuuluvaa muusikkoa, albumin kappaleet heräsivät uuteen eloon rikkeettömällä yhteissoitolla ja lukuisin väkevin sooloin. Antti Sarpilan suvereniteettia klarinetistina oli jälleen vaikuttavaa seurata. Hän on hieno esimerkki muusikosta, joka pystyy rakentamaan siltaa instrumentin parhaista perinteistä tähän päivään ja samalla uudistamaan tuota perinnettä. Oman aikansa Sydney Bechet tai Pee Wee Russel.
Kirkkaimmin saattoi silti loistaa Jukka Eskola trumpettinsa ja flyygelitorvensa parissa. Kuultiin muutamakin häikäisevä soolo, joista viimeisin ”kilpalaulantana” Jussi Kannasteen tenorisaksofonin kanssa. Hieno hetki!
Linda Fredriksson on Juniperillaan kiertänyt ahkerasti, mutta merkkejä minkäänlaisesta väsymisestä ei Lonnan päälavalla ollut havaittavissa. Läpimurtoalbumin tuttujen sävellysten rinnalla yhtye esitteli myös uudempaa tuotantoa. Setin avannut Kristallipallo oli siitä edustava esimerkki.
Linda Fredriksson kuuluu epäilyksettä niihin muusikoihin, jotka ovat urallaan onnistuneet löytämään oman jäljittelemättömän soundin. Se on paljon muutakin kuin sointiväri; myös fraseeraus nyansseineen, sähköiset efektit ja ennen kaikkea soittajan ”temperamentti” saavat instrumentin soimaan niin kuin se soi.
Ja soihan se! Fredrikssonin esittelemät kauniin yksinkertaiset ja levolliset teemat saivat aika ajoin rinnalleen hurjia sooloja, joissa erityisesti baritonisaksofonin koko rekisteriä käytettiin hyväksi matalimmista murinoista ylä-äänien intohimoisiin vihellyksiin. Pisteenä i:n päällä vielä Fredrikssonin suosimat ”maiskautukset” ja poksahdusta muistuttavat imuäänet.
Koko Juniper-nelikko tietysti tarvitaan nostamaan tämä musiikki tasolle, joka tekee siitä uskottavaa ja kuulijaa puhuttelevaa: aitoa, rehellistä ja alkuvoimaista. Tuomo Prättälä Rhodesin ja Moogin ääressä on paljon vartija, mutta hänkin pääsee loistamaan vain Olavi Louhivuoren ja Mikael Saastamoisen maukkaan kompin turvin.
Letkeimmän hetken päälavalla tarjosi mainio Rosettes-yhtye. Kahden puhaltimen ansiosta kahdeksanhenkiseksi kasvanut bändi on kiertänyt maata ahkerasti alkuvuoden Semifinal- ja G Livelab -keikkojen jälkeen. Ainakin Sulkavan Ihmemaa- ja Urjalan Mitäs mitäs mitäs -festivaalit ovat tulleet tutuiksi, samoin Porvoon maanläheinen Kulttuurilaivan lava. Tällä viikolla yhtyettä voi kuulla Hämeenlinnassa Linna Jazzit avaavalla keikalla ja Kaupungin äänissä Lahdessa.
Rosettesin musiikki istuu mainiosti festivaalille kuin festivaalille. Maukas keitos on modernia soulia, jossa on kuultavissa vaikutteita myös reggaesta ja vaikkapa takavuosien trip hopista. Psykedeliastakin on bändin yhteydessä puhuttu. Vahva groove saa yleisön mukaansa, ja pientä performanssiakin on aika ajoin ilmassa, kun laulusta ja koskettimista vastaava monista yhtyeistä tuttu Tytti Roto ja perkussioita hoitava Eero Tarmio heittäytyvät musiikin vietäviksi.
Avauskappale, setin ainoa cover, oli upea löytö aina 1980-luvun alusta asti. Mazen Joy and Pain käynnisti komean setin tavalla, jossa vaakakuppi kallistui vahvasti ilon puolelle. Mainio yhtye, jossa kemiat selvästi toimivat. Ei haittaa yhtään, että useat jäsenistä ovat tulleet tutuiksi aivan toisenlaisista musiikkigenreistä.
We Jazzin pitkät lonkerot ulottuvat ulkomaille asti kiitos laadukkaiden levyjulkaisujen ja englanninkielisen sisällöltään rikkaan aikakausjulkaisun. Kansainvälisyys oli tuonut Lonnan saarelle runsaasti turisteja, ja olipa paikalla myös Wire-julkaisun edustusta. Näin Suomea ja suomalaista jazzia viedään maailmalle.
