Pori Jazzin toinen päivä avautui kohtuullisen hienossa poutasäässä, aamuisesta pienestä sateen ripottelusta huolimatta. Ihmiset olivat lähteneet aistimaan jazzkadun tunnelmaa ja raatihuoneen mäen ilmaislavan edustan penkit alkoivat täyttyä puolenpäivän aikaan. Sunnuntai-iltapäivä oli sikäli kiinnostava, että tiedossa oli etukäteen tarkastellen neljä yhtyettä, joiden nimet eivät kaikilta osin sanoneet mitään. Toki joukossa oli sellaisia soittajia, joita olin ainakin itse kuullut aikaisemmin muissa yhteyksissä, mutta nämä nuoret soittajat eivät vielä ole ehtineet saada nimeä suomalaisen jazzin kartalla. Ei voi kuin pahoitella niiden puolesta, jotka eivät tulleet paikalle, sillä saimme kokea aivan uskomattoman hienoa jazzsoittoa näiltä nuorenpolven soittajilta. Tosiaan hehkutus on aivan paikallaan.
Ison orkesterin kaikuja
Ensimmäisenä lavalle nousi iso 11-henkinen helsinkiläinen jazzorkesteri Mikko Sarvanne & Hip Company. Viime syksyn aikana nuorista muusikon uran alkutaipaleella olevista soittajista koottu orkesteri on ehtinyt esiintyä jo useita kertoja Helsingin seudulla. Yhtyeen takana on säveltäjä ja sovittaja Mikko Sarvanne, jonka sävellystuotanto toimii orkesterin ohjelmiston pohjana. Hän toimi eilen itse myös orkesterin kapellimestarina.
Lavalla yhtye teki hyvän vaikutuksen pelkästään jo sillä, että miessoittajilla oli ”mirrit” kaulassa, vaikka muuten eivät täysin yhtenäisissä asusteissa lavalla olleetkaan. Siitä tuli mieleen swingin kultakauden isot orkesterit, jolloin pukeutumisen yksityiskohtiin kiinnitettiin erityistä huomiota.
Entisaikojen swing-orkestereiden tapaan mahtavan painava soundi alkoi heti vyöryä mukavalla svengillä ensimmäisen kappaleen Begin’ Around myötä, missä erinomaisen pehmeän soundin kasasi sooloonsa trumpetisti Tomi Nikku ja Frans Thomsson puolestaan sooloili alttosaksofonilla. Aito perinteikäs BB -tunnelma valtasi lavan ympäristön. Hieman täysipainoista big bändiä pienempänä Hip Company poikkesi isojen orkestereiden tarkasta kaaviosta ja johdetusta soolo-ajattelusta. Mukaan mahtui modernia vapautta ja yllätyksellisyyttä. Kokonaisuutenaan yhtyeen setti oli hienovaraisen melodisesti sointuva sisältäen vastapainona kovempia isolle orkesterille tyypillisiä mahtipontisia irtiottoja.
Night At The Avenue osoitti orkesterin vankkumattoman tekemisen meiningin saaden aikaan puhtaan tehokkaan kaikuvan äänimaailman lavan ympärille. Song For Autumn alkoi hitaasti Sami Nummelan rumpuintrolla, mistä alkoi iso “jyty” rullata orkesterin tullessa täydellä teholla mukaan. Hieno monia käänteitä sisältänyt kappale svengasi mahtavalla ryminällä. Tenorisaksofonisti Ukko Heinosen soolo napsahti napakasti kohdalleen. Monet tahtilajit sekoittuivat näppärästi yhteen kunnes kappale sai taas hitaan lopetuksen Nummelan taputellessa orkesterin maaliin. EverythingIs Ready, Not Yet oli osoitus siitä, että kaikkea ei ole vielä rakennettu valmiiksi, ”poliittinen sanomakokonaisuus” kuten Sarvanne sanoi. Kappaleessa on vahvaa julistusta ja paatosta orkesterin vauhdin kiihtyessä mahtaviin sfääreihin, mutta kappale sisälsi myös hienoa hiljentymistä. Pianisti Teemu Kekkonen esitti tässä kappaleessa soolon.
Nimestään huolimatta Perharps ei ollut mitään haikailua, vaan rankasti svengaten pyyhkäistiin eteenpäin aivan oikea-aikaisesti mahtavaa big band -äänimaisemaa maalaillen. Kappaleessa pääsivät sooloilemaan pasunisti Miika Hyttinen, tenorisaksofonisti Erik Hippi ja Anni Thomsson baritonisaksofonillaan. Setin viimeisenä kajahti ilmoille todellinen räjähdyspanos Blues Can’t Tell It All, mikä pyyhkäisi lavalta katsomon ylitse kuin taifuuni keräten mukaansa kaiken huomion. Kasapanoksen vaaramomentein edetessä vaivuttiin vain hetkeksi hiljaisuuteen, kun Mikael Saastamoinen kumisteli ehjän bassosoolonsa. Eteneminen oli niin vauhdikasta, ettei siinä tahtonut oikein kirjauksia ehtiä tehdä ja itselleni jäi epäselväksi missä vaiheessa trumpetistit Kirsi Harju ja Joona Kilponen sooloilivat, mutta kaikilla oli soolo-osuuksia esityksen jossain vaiheessa.
Mikko Sarvanne on näyttänyt kyntensä osaavana nuorena säveltäjänä. Hänen johtamansa The Hip Company osoitti, että nuorissa on uskomattoman hienoja soittajia, joilla on jo nyt ammattimaista otetta. Yhtyeen tykitystä oli ilo kuunnella, mahtavan ponnekkaat ja monipuoliset sävellykset kajahtivat tyylikkäästi Raatihuoneen mäkeen. Tällaisella tekemisellä on portit auki kansainvälisille areenoille. Esitys oli todella erinomainen päivän avaus, joka jäi mieleen.
Rehevää instrumentaalijazzia – ‘Tales from the Big Apple’
Toisena kokoonpanona lavalla kuultiin viiden nuoren suomijazzarin muodostamaa yhtyettä The Fifth Avenue. Pianisti Tuomas J. Turusen johtaman tuoreen The Fifth Avenuen johtolankana on esittää New Yorkin jazzpiirien innoittamana groove -jazzia, jossa on puhdas perinnejazzin kosketuspinta höystettynä omilla visioilla nykyjazzsuuntauksista. Yhtyeen jäsenet ovat suomalaisen jazzin nousevia kykyjä, jotka ovat jo muutaman vuoden ajan kouliutuneet keikkailijoina omine kokoonpanoineen.
Kitarassa taiteili Lappeenrannasta lähtöisin oleva, mutta nykyään newyorkilaistunut Pori Jazzin vuoden 2011 taiteilijaksi valittu Olli Hirvonen. Samana vuonna hän esiintyi koko viikon Porissa sekä jameissa että isolla lavalla Kirjurinluodolla. Yhtyeen muista jäsenistä saksofonisti, Ville Vannemaa on nähty Porissa soittamassa parina vuonna aikaisemmin ja hän on vakiinnuttanut asemansa aktiivisena keikkailijana. Teemu Åkerblom tekee kovaa nousua basistirintamalla ja hänet on valittu tämän vuoden Turku Jazz -artistiksi. Siellä häntä kuullaan elokuussa oman uuden kvartettinsa kanssa. Teemu teki vakuuttavaa työtä myös veteraanipianisti Toñu Naissoo Triossa tämän vuoden Jazzkaaressa Tallinnassa.. Sibelius Akatemiasta 2011 valmistunut rumpali Mikko Arlin sai Erik Lindströmin rahaston stipendin vuonna 2012 ja soittaa freelancer-muusikkona monissa eri kokoonpanoissa. Hän on soittanut Porissa aikaisemmin mm. Olli Hirvonen Quartetissa Arenan isolla lavalla 2011.
Yhtye teki lavalla vakuuttavaa jälkeä. Mukaansatempaava svengi johdatteli kuulijat seikkailuun, mikä oli monipuolista, energistä, tarttuvan vauhdikasta, mutta myös klassista pintaa kauniisti hivelevää erinomaista kuuntelujazzia. Tässä on kasassa ryhmä, jolla on vielä paljon annettavaa tuoreelle suomalaiselle uudistuvalle jazzmusiikille. Tällä porukalla on aivan ilmiselvästi ainesta mennä pitkälle myös kansainvälisesti, missä Olli itse asiassa on jo hyvin sisällä omalla urallaan.
Kaikki yhtyeen jäsenet osallistuvat myös yhdessä ohjelmiston sävellystyöhön ja sen pohjalta rakentui sunnuntai-iltapäivän esitys. Kuulimme Tuomaksen kappaleita The Place of the Grand, Uncle J, mikä oli omistettu pianisti Joye Calderazzolle, Lost For Good, johon Olli soitti hienon hellävaraisen intron, linjakkaan tyylikäs, mukavan vauhdikas ja monisävyinen Hey There! sekä viimeisenä kuultu Arbeit, mikä perustui Tuomaksen loppututkintoa varten sävelletystä teoksesta pari vuotta sitten. Välissä kuulimme myös Villen ja Ollin sävellyksiä.
Yhtye on ymmärtääkseni alkaneen työstää pohjaa ensilevytykselle, josta eilisen perusteella sopii odottaa reippaan tuhtia tavaraa. Sitä odotellessa esityksestä
Sähköistä fuusiota
Kolmantena yhtyeenä lavalla esiintyi turkulainen Roope Kantonen Trio. Ammattimuusikko-opiskelijoista koostuva trio, kosketinsoittaja Ilmari Aitoaho, basisti Otso Helasvuo ja rumpali Roope Kantonen, on lähtenyt rohkeasti liikkeelle esittäen sekä omia sävellyksiä että sovituksia muiden sävellyksistä. Yhtye on ehtinyt keikkailla jo jonkin verran Turun seudulla ja Turun konservatorion huhtikuussa järjestämällä Skaalat -solmuun tapahtumassa yhtyeen esittämä konsertti oli samalla Kantosen opinnäytetyö.
Trio oli tullut Poriin sähköisesti virittäytyneenä, sillä tällä kertaa ei ollut akustista pianoa, vaan Aitoaho käskytti sähköistä pianoa ja syntetisaattoria yhdessä. Helasvuolla on triossa muutenkin käytössä sähköbasso, joten kolmikon soitto liikkui sähköisessä virtapiirissä. Trio aloitti hyvin tutulla vanhalla musikaalistandardilla Night and Day, mikä taipui uuteen sähköiseen usvaan uudella tavalla. Vanha suomalainen kansanperinne laulu kuultiin seuraavana. Tuttuhan se oli, mutta nimeä en saanut millään päähäni.
Kantosen sävellyksistä Floating ja Mira saivat ympärilleen vahvan sähköisen viidakon. Mieleeni tuli ajat 1970-luvun alussa, jolloin Joe Zawinul johdatteli Weather Report -orkesteriaan Wayne Shorterin kanssa tai Zawinul Syndicate, jotka elivät vahvasti fuusion maailmassa. Toki sama sävytys oli pienellä kokoonpanolla hieman enemmän kosketinsoitin johtoisempi ja ilmapiiri sen mukainen. Lainakappaleissa Teemu Brunilan Sugared ja Miles Davisin Milestones sähköinen tunnelma tiivistyi entisestään tiukan sähköiseksi. Lopetuskappale Beatrice alkoi hitaasti kiiruhtaen muuttuen kuninkaallisen ylvääksi sisäänajoksi.
Hieman vajaan tunnin setti oli täynnä seesteisen siistiä ja pehmeän tunnelmaa, missä ei ollut mitään tarkoituksenhakuista revittelyä sähköisin elementein. Soitto kulki kevyen rauhallisesti Kantosen tahdittaessa Aitoahon ja Helasvuon soittoa eleettömän varmaotteisesti hyvän perusrytmityksellä. Trion työskentely oli kaikin puolin hallittu kokonaisuus ja taiteellisesti viihdyttävää kuunneltavaa. https://soundcloud.com/roope-kantonen Sugared, Romanssi, Poinciana
Moblyn hardbopin innoittamat
Hyvin tuore oli myös sunnuntai-iltapäivän viimeiseksi esiintynyt, vasta viime syksynä aloittanut Tuomas Sipponen Quartet. Yhtyeen yhteinen innostuksen kohde oli saksofonisti Hank Mobleyn tuotanto. Siitä oikeastaan kvartetti sai alkunsa, kun yhtyeen jäsenet, saksofonisti Tuomas Sipponen, pianisti Nikita Naberukhin, kontrabasisti Eemeli Männistö ja rumpali Oskari Järvinen kokoontuivat säännöllisesti yhdessä soittamaan Moblyn sielukkaita sävellyksiä.
Siitä he innostuivat tekemään omia sävellyksiä ja niiden ympärille muodostui eilinen esitys. Kuulimme mm. Järvisen sävellyksen Sunday Afternoon, mikä sopikin hyvin esityshetkeen. Hyvin svengaavaa jazzin perustavaraa kuultiin tältä yhtyeeltä.
Pori Jazz 2014
Jazz Street Stage, sunnuntai 13.7.
klo 12:00 Mikko Sarvanne & Hip Company
klo 14:00 The Fifth Avenue
klo 16:00 Roope Kantonen Trio
klo 18:00 Tuomas Sipponen Quartet
