On kerrottu, että viime vuonna Pori Jazzin Jokilavalla esiintynyt elektro-popin ympärillä häärivä Yhdysvaltain länsirannikolta LA:sta tuleva Knower kuului vuoden puhutuimpiin ja hehkutetuimpiin esiintyjiin. En kylläkään käynyt Louis Colen ja laulaja Genevieve Artadin puuhailuja kuuntelemassa, koska Lokkilavalla oli samaan aikaan erinomaista kotimaista jazzia tarjolla, joten valinta oli jo etukäteen selvä.
Näin jälkikäteen kuunneltuna yhtyettä eri medialähteistä en myöskään ymmärrä mikä siinä oli niin erinomaista. Itse en ainakaan jäänyt kaipaamaan sitä jumputusta – halpoja tuntuvat olevan toisten huvit, kun tällaista vielä hehkutetaan.
Kait suuri yleisö on kaikesta huolimatta oikeassa ja tietää mikä on hyvää musiikkia, koska näin on käynyt. Itse asiassa Colen sanotaan vihaavan kaupallista popia, juuri niin……herättää kysymyksen ja panee miettimään mitä hänen esityksensä sitten mahtaa olla.
Kuten tiedetään, niin tuottaja-multi-instrumentalisti Louis Cole tekee myös omia sooloprojekteja. Viime vuoden loppukesästä ilmestynyt Time -albumi ei mielestäni sisällöltään tästä juuri parantunut, vaikka mukana on sellaisiakin vierailijoita kuin Brad Mehldau. Äänite myytiin heti loppuun. Oma kiinnostukseni Colen tekemiseen alkoi nousta, kun tietoon tuli hänen alkaneen tehdä konserttiyhteistyötä täysimittaisten big bandien kanssa. Voisi olettaa kokonaisuuden muuttuneen tämän johdosta, kun Louis Cole johdatteli lauantai-iltapäivällä Lokkilavalle ison 11-henkisen orkesterinsa.
Soittajat eivät sinällään niminä itselleni sanoneet mitään, mutta kun puolet joukkueesta on puhaltajia, niin voisi olettaa musiikin suunnan ja tason olevan melko tavalla parempaa tai ainakin toisenlaista mitä hänen pienryhmissä on totuttu kuulemaan.
Onhan näitä vastaavia projekteja nähty ja kuultu aikaisemminkin, kun pop/rock puolella hyvinkin mittavaa uraa tehnyt artisti ponnahtaa yllättävästi esille ison orkesterin kera saaden samalla harteilleen jazz-viitan, vieläpä varsin onnistunein ja mallikkain tuloksin. Pori Jazzin osalta mieleen tulee näin äkkiseltään ainakin Phil Collins (1998) ja tänäkin vuonna paikalla torstaina esiintynyt Stray Catsin keulahahmo Brian Setzer (1997 ja 2009).
Viimeaikaisilla kiertueilla Louis Cole on esittänyt uuden albuminsa musiikkia melkoisen massiivisella puhdikkuudella. Näitä samoja toteutustapoja, mitkä ovat olleet hänen tavaramerkkejään ja tehneet hänestä niin suositun, saatiin kuulla tänäkin vuonna Kirjurinluodolla. Tällä kertaa hänen ison orkesterin esitys oli ohjelmoitu jazzpyhättöön Lokkilavalle, missä sen toteutus oli kertakaikkinen pohjakosketus.
Etukäteen big bandin mukana olo loi pientä varovaista odotusta, tulisiko sen kautta jotain parempaa. Ei tullut. Asia tuli selväksi jo ennen kuin soitto ehti edes alkaa, kun ”nuorisojengiä” valui Lokkilavan eteen seisoskelemaan. Viimeistään silloin tiesi, ettei keikalta tarvitse odottaa mitään. Lavallekaan ei nähnyt mitään nousematta seisomaan.
Colen tullessa esiin huuto oli hillitöntä. Sitten kuultiin ne turhat höpinät ja sen jälkeen järkyttävällä volyymilla aloitus Colen takoessa rumpusettiään mielettömästi ja säädellessä ”syntikasta” paksua äänimassaa, mikä ilmeisesti kuului Porin torille asti. Ei tullut kysymykseenkään olla lavan ääressä ilman korvatulppia. Olisin poistunut heti takaoikealle, mutta ajattelin vielä odottaa sen verran, että näkisi orkesterin ja saisiko se mitään muutosta aikaiseksi.
Kun orkesteri tuli lavalle luurankopaidoissaan, niin asia alkoi olla selvä, sama möly tulee jatkumaan. Ei muuta kuin taka-alalle, turha siihen oli jäädä odottelemaan. Siirryinkin kokonaan alueelta pois ilmaislavan puolelle, minne soitto kuului aivan selkeästi. Olin aika sanaton, mihin ollaan menossa. Ainakaan Lokkilavalle tämän kaltaista musiikkia ei pitäisi tuoda esitettäväksi, sinne se ei kuulunut. Jos pelkkä volyymi ratkaisee musiikin hyvyyden, niin ollaan ihan väärillä jäljillä. Käsittämätöntä, jos joku voi pitää tällaista esitystä hyvänä. Nuorempi sukupolvi näytti kaiken lisäksi saavan tällaisesta ”kiksejä”. Jos volyymi on musiikin hyvyyden mittausväline, niin silloin sillä ei ole enää minkäänlaista merkitystä.
Colen rajun riehakas, osin jopa roisi meininki yhdistyi tämänkin ison kokoonpanon esiintymisessä. Tämä tapa ei sinänsä itseäni jostain syystä miellytä, mutta ison orkesterin voimallisuus olisi voinut toisella tapaa toteutettuna tuoda jonkinlaista säädyllistä muutosta Colen esitykseen ja tehdä siitä kuuntelemisen arvoista, mutta kun ei.
Esityksen aikana Cole puikkelehti jotensakin oman kokeellisen popin lumoissa pallotellen edestakaisin ilman riittävää yhteisesti johdettua linjaa, selkeä yhtenäisen soinnukkuuden köyhyys ja teemojen puutteellisuus paistoivat läpi ja lavalla tuntui olevan kaksi eri ryhmää, mitkä tekivät kaiken aikaa omia juttujaan.
Jotenkin olin huomaavinani sen parin kappaleen aikana, mitä jaksoin paikalla olla, että orkesterin soittajat olisivat olleet hieman hämillään tilanteesta eivätkä saaneet oikein kunnon otetta soittamiseen. Synkronointi olisi kaivannut tarkennettua analyysia ja vuorovaikuttamista mieluummin jo ennakkoon tehtynä, nyt soitto ei uponnut yhteiseen putkeen, vaan pyristeli hajanaisesti sukkuloinnin asteella. Pop ja jazz eivät oikein kohdanneet toisiaan, vaan syntyi jonkinlainen muokkaamaton oivallusten verho molempien väliin.
Cole on persoonallisuus, joka on pystynyt luomaan musiikillaan yllättävän sädekehän ympärilleen ja ylistävät lausunnot ovat lujittaneet hänen itseluottamustaan. Luja uskomus oman musiikin ylivertaisuuteen toimii varmasti edelleen ja se uppoaa sellaiseen kuulijakuntaan, mikä ei tee analyyttistä tulkintaa ei välitä eikä harkitse musiikin sisältöä, vaan kulkee massan mukana bileestä toiseen. Mikäs siinä, jos sillä pärjää ja saa tungettua mammonaa taskut täyteen, silloin on kaikki hyvin.
Pori Jazz 2019, Lokkilava lauantaina 20.7.2019
16:30 Louis Cole Big Band
Lineup: Louis Cole (dr/voc), Henry Solomon (bar), Vikram Devasthali (tb), Zach Ramacier (t), Shai Golan (as), Rob Sheppard (f), Doug Mosher (ts), Paul Cornish (key), Petter Olofsson (bass), Genevieve Artadi (b voc), Isis Giraldi (b voc)
