Urheilukeskuksen puistoon rakennetun päälavan ohjelma oli sisällökäs ja musiikillisesti erittäin vivahteikas. Paikan ympäristö on myös vehmas luonnon väriloistossa; syntyy jotenkin epätodellinen tunnelma, että ollaan muusta maailmasta irti. Ehkä me olimmekin.
Estonian Dream Big Bandin johtajana oli erinomainen tenoristi ja mm. Torijazzin kautta Suomenkin jazzyleisölle tutuksi tullut Siim Aimla. Orkesteri oli koottu pääasiassa nuorista, hurjista ja todella taitavista osaajista. Orkesterisointi oli puhdas, lähdöt eksakteja ja maaliintulot kurinalaisia, vauhtia ei puuttunut.
Orkestrointi noudatti varsin tunnontarkasti big bandien hyväksi havaittuja linjoja – ehkä hieman yllätyksettömästi, mutta vakaasti ja vahvan pro-otteen sävyttämänä. Solistivoimaa tästä nuoresta orkesterista löytyy vielä toistaiseksi ilmeisen rajallisesti, mutta Siim hoiti vakuuttavasti pääosan sooloista.
EDBB:n solistivieras oli vokalisti Pauline Jean USA:sta. Epäilemättä Paulinen uhkea olemus ja vetävä lavatyö, hauskoine flirtteineen soittajien kanssa, puhalsi bändiin mojovan annoksen puhtia ja näyttämisen vimmaa. Hykerryttävän hauska ja eteenpäin ajava akti!
Paulinen levy A Musical Offering (SJR 2009) antaa hänestä solistina hyvin toisenlaisen kuvan; pääosin kvartettiformaatilla tehty pienimuotoinen levy on tunnelmaltaan mietiskelevä, lähes intiimi, laulut herkkätunteisia ja Pauline on laulajana musiikin sisällä. Big bandin kanssa hän oli ammattimaisen taitava, muttei yltänyt samanlaiseen läheiseen ja kiinteään tatsiin kuin pienen yhtyeen ja oman musiikkinsa parissa.
Black Coffee -bluesissa oli kuitenkin aistittavissa se sielun koskettavuus, minkä Pauline parhaimmillaan kykenee saavuttamaan. Vierailuohjelmisto täytyy tietenkin rakentaa tunnettujen standardien varaan, kun yhteistä taustaa ja aikaa harjoitteluun ei ole. Ei silti, Bye, Bye Blackbird tai ajaton cha-cha-biisi Sway irtosivat tuoreina ja elinvoimaisina, samoin encorena heitetty Fly me to the moon.
EDBB paransi otettaan loppua kohti, ilman merkkiäkään väsymyksestä tai otteen lipsumisesta, tai toisaalta ylikuumenemisesta. Tenor madness ja varsinkin jännittävä Eesti tants jo suorastaan hurmasivat yleisön.
Arkady soittaa alppijazzia
Nyt on sitten sellainenkin ihme koettu, että alppitorvella voi soittaa jazzia! Kyllä, ja Nömmessä tätä ihmettä realisoi Arkady Shilkloper. Hän soitti alppitorvea useissa yhteyksissä. Sen sointi muistuttaa hieman perinteistä käyrätorvea, joka onkin Arkadyn pääsoitin.
Alkujaan merkinlähettämiseen kehitetylle torvelle on sävelletty vain vähän musiikkia. Tunnetuin yksittäinen sävellys lienee Leopold Mozartin Sinfonia pastorella alppitorvelle ja jousiorkesterille, mutta nyt siis sille on tehty myös laadukasta jazzia. Monotonisten merkkisignaalien sijaan Arkady puhalsi kuulakkaita ja taajaan varioivia melodioita torvellaan.
Sveitsin vuoristoseutujen paimenien hyödyntämän soittimen varsi on monta metriä pitkä, eikä siinä ole sivuaukkoja. Oli upea kokemus sulkea silmät unenomaisten balladien aikana ja kuvitella itsensä takaisin Sveitsin Alpeille – menneisyydessä oleskelin pitkään mm. Davosissa, mutta ei siellä vuorilla kyllä jazzia kuullut.
Soitossa käytettävän puhallustekniikan vuoksi alppitorvi kuuluu vaskipuhaltimiin, vaikka se valmistetaan puusta. Sen ääni kuulemma kantautuu ällistyttävän kauas vuorilla, mutta ilmeisesti Arkady ei soittanut karjan kutsusoittoja, en ainakaan havainnut ylimääräisiä vuohia urheilukeskuksessa. Tai sitten en ollut tarkkaavainen, mikä myös on mahdollista, vieläpä todennäköisempää.
Alppitorvi ei silti ole erikoisuuden tavoittelua tai efektismiä; Arkady on sormenpäitään myöten ammattilainen, ja hakee vain ilmaisulleen uusia väyliä ja menetelmiä. “Alppijazz”, ellette pahastu ilmaisusta, oli kerrassaan hurmaavaa! Arkady ryhmineen tunnelmoi tottuneesti bluesin, perinteisen kvartettijatsin ja evergreenien maailmassa. Alppitorven levollinen sointi sopi erityisesti balladien kauniisiin legato-osuuksiin, käyrätorvellaan hän yltyi hyvinkin voimakastehosteiseen funky-jammailuun.
Arkadyn Live in Dom-albumillaan on tilaisuus kuunnella triomusisointia, mutta Nömmen päälavalla hän esiintyi kvartettikokoonpanossa. Trion tuotos on karheampaa ja myös tietyllä tavalla arkaaisempaa kuin nyt kuultu, varsin elegantti kamarijazz. Levyllä omintakeista huumoria viljelee römeä-ääninen vokalisti Arkady Freeman.
Suomalainen Tatu Rönkkö veti erinomaisen illan bändin rumpalina. Arkadyn sointukäännökset, temponvaihtelut ja rönsyilevä esitystapa vaativat rumpalilta jatkuvaa tarkkailua, pelkkä temmon ylläpito ei millään muotoa riitä. Kontrabasisti Toivo Unt on kansainvälistä huippua ja niin on myös yhtyeen pianisti Dainius Pulauskas. Yhtye jammaili tyylikkäästi ja riehaantui New Orleans-tyylisillä, hauskan “epäkeskoisilla” backbeat-numeroilla riehakkaaseen irrotteluunkin.
Viulu vieköön!
Mestaripianisti Zhenia Gimer ja viulumaestro Vitali Imerelli olivat päälavalla kerrassaan uskomaton parivaljakko. Avausyhtyeeksi kiinnitetty eestiläis-ukrainalainen ilotteluryhmä Svjata Vatra perui tulonsa, joten heidän sijaan päälavan instrumentaaliaktina esiintyi tämä uskomaton kaksikko, tukenaan taiturimainen basisti, Ara Yaralyan.
Vitalilla on itsevarma, persoonallinen ja hyvin vahva ote soittoon ja pieneen soittimeensa. Viulu on alistettu tottelemaan, jos hyväksytte tällaisen ilmaisun. Siltä ei pyydetä, kuten amatöörisoittajat tekevät, sitä käsketään. Ja mitä jälkeä syntyikään! Poljento oli korostetun nopea heti ensitahdeista, jousikäsi varma ja vasen käsi erehtymätön.
Stéphane Grappelli tuli fantastisesta viuluenergiasta etsimättä mieleen. Ranskalainen jazzviulisti Grappelli (1908 – 1997) tosin erikoistui Django Reinhardtin kanssa keskeisesti mustalaismusiikkiin Quintette du Hot Club de France-ryhmässään.
Paljon varioidut viihteellisemmän jazzin evergreenit saivat nyt jotakin ennen käyttämätöntä energiaa ja sävelmällistä siluettiakin; tällaisia olivat mm. Yardbird Suite ja How high the Moon.
Hurjan menon ohella triolla oli myös tunteellinen ja sentimentaalinen puolensa, ja balladeita tulkittiin tunteikkaasti, kuten I’ll remember April, joka laulutekstissä ilmaistu haikea nostalgia tavoitettiin elegantisti instrumentaalisestikin:
I’ll be content you loved me once in April
Your lips were warm and love and spring were new
I’m not afraid of autumn and her sorrow
For I’ll remember April and you.
Pianistina Gimer on salamannopea, silti äärimmäisen huomiokykyinen ja täsmällinen, artikuloiden oman soittonsa jäntevästi ja älykkäästi. Kuulijan on välillä vaikea pysyä mukana. Vanha kuorosukkeluus laulujen b-osista (“korkealta = kovempaa”) ei päde mestarin soittoon – tai arkisemmin: “mopo ei karannut käsistä” edes innostuksen kasvaessa ekstaattisiin mittoihin. Sweet Georgia Brown päätti riemukkaasti ikimuistoisen konsertin.
* * *
Seurasin muuten sivusta hauskaa episodia ruokailuteltalla. Gimer tuli ruokailuteltalle keikan jälkeen ja olisi halunnut jotakin syötävää. Vegetariaanina hän ei kuitenkaan voinut tarttua tarjolla olleisiin, lihapohjaisiin herkkuihin. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lopulta kasvisrasvapohjainen jäätelö.
– Jäätelö? JÄÄTELÖ! Näytänkö minä muka joltakin tuutilta?! meuhasi hyväntuulinen mestaripianisti telttaa pyörittäneille tytöille, pilke silmäkulmassaan. Tytöt olivat iloissaan; suuri mies estradilla osaa olla sitä myös lavan ulkopuolella, käyttäytyä tuttavallisesti ja tehdä itsestään pilaakin. Siinä olisi opittavaa monelle suomalaismuusikollekin.
Ja kyllä se irtautuminen tässä seurassa oli enemmän kuin tunne: oltiin muusta maailmasta erillään – loistava musiikki ja hieno ilmapiiri tekevät sen. Ensi kesänä merkitään siis kaikki Nömme Jazz -ajankohta kalentereihin.
Nömme Jazz 2012 lauantaina 4.8. Urheilukeskuksen päälava
Estonian Dream Big Band, johto Siim Aimla, solistina Pauline Jean
Arkady Shilkloper & Dainius Pulauskas Group
Zhenia Gimer – Vitali Imerelli – Ara Yaralyan Trio
