Vuonna 1991 kuolleen Miles Davisin soittokavereina aikoinaan enemmän ja vähemmän toimineet soittajat ovat synnyttäneet projektiyhtyeen Miles Smiles ja pitävät näin yllä Davisin musiikillista perintöä. Porissa eilen vierailleen yhtyeen kokoonpanossa soittivat, 1990-luvulla kolmesti Porissa vieraillut kitaristi Robben Ford, saksofonisti Rick Margitza, joka liittyi Milesin yhtyeeseen vuonna 1988, basisti Darryl Jones, rumpali Omar Hakim, sekä Milesin yhtyeessä loppuvuosina 1985 – 1991 vaikuttanut trumpetisti Wallace Roney. Yhtyeessä on tämänkin vuoden puolella esiintynyt myös muita soittajia kuten saksofonistit Bill Evans ja Kenny Garrett, urkuri Joey DeFrancesco, sekä kitaristi Larry Coryell. Vakio kokoonpano näyttäisi kuitenkin muodostuvan Roneyn, Jonesin ja Hakimin ympärille. DeFrancesco on yleensä ollut mukana, mutta ei ollut Porissa esiintyneessä kokoonpanossa.
Yhtyeen esitys oli yhtäjaksoista soittoa ilman minkäänlaisia välihöpinöitä, mikä saattanee olla selkeästi ja tarkoituksella käyttöön otettu linjaus. Milesin tapana ei aikanaan myöskään ollut tapana paljon “juoruilla”. Pidän ehdottomasti kyllä tällaisesta suoraviivaisesta esittämistavasta, missä ei ole mukana sitä turhanpäiväistä yleisön kosiskelua ja huudattamista. Toisaalta olisi ollut mukava hieman valaista ohjelmiston sisältöä. Nyt se jäi pelkän arvailun varaan, kun korvakuulolta on vaikeata kiinni siitä päästä. Esitykset poikkeavat toisistaan yleensä paljon siinä mukana olevan improvisaation tason mukaisesti. Jos ottaa kriteeriksi sen, millä aikakaudella nyt lavalla olleet soittajat ovat vaikuttaneet Milesin yhtyeessä, niin voisi olettaa, että ohjelmisto rakentui aivan Milesin loppukauden tuotantoon. Näin ollen soitetut kappaleet todennäköisesti kulminoituivat vuonna 1986 ilmestyneen Tutu-albumin taiteelliseen sisältöön ja sen musiikilliseen antiin.
Oli miten oli, niin näiden soittajien toimesta Davisin musiikillinen perintö elää kaikesta huolimatta täydellä teholla. Selkeä johtotähti lavalla oli Roney ja hänen trumpettinsa. Kaava oli perustavallinen ja yksinkertainen, soolot vaihtuivat kaiken aikaa vuoron perään kullekin soittajalle. Jokainen oli näin myös näkyvässä roolissa. Kaikki hoitivat leiviskänsä jäntevästi ja hyvällä tunteella ja latauksella. Vaikka sellaista intensiivistä lähentymistä kuulijoita kohtaan ei ollutkaan, niin soittajat tuntuivat olevan innostuneena lavalla ja antoivat vahvan milesmäisen kosketuspinnan yllättävänkin harvalukuisena paikalla olleelle yleisölle.
Itse pidän tällaisesta viileästi esittämistavasta. Kun soittajat tietävät mitä he tekevät ja osaavat asiansa, niin homma toimii. Silloin ei muuta ympärillä rehottavia “kommervenkkejä” tarvita. Esitys oli kaikin puolin nautinnollista kuunneltavaa.
{youtube}B1a2hRgpqyM{/youtube}
