Kirjurinluodon Lokkilavalla viimeisen päivän toinen ulkomaalainen orkesteri The Pyramids on siitä erikoinen yhtye, että se toimi alkujaan vain 1970-luvulla (1971–1977) Yhdysvaltain länsirannikolla, lähinnä San Franciscon alueella. Yhtyeen taiteellisena johtajana alusta alkaen toiminut saksofonisti Idris Ackamoor (s.Bruce Baker 1951) oli kotoisin Chicagosta ja The Pyramids perustettiin Ohiossa Antioch Collegessa Yellow Springsissä 3 opiskelijan toimesta osana Cecil Taylor’s Black Music Ensembleä. Palattuaan pitkältä 8 kuukautta kestäneeltä Afrikan kierrokselta 1970-luvun alkupuolella kotipaikaksi muotoutui San Francisco, kunnes esiintymiset päätettiin lopettaa ja yhtye hajosi.
Idris Ackamoor & The Pyramids koki kuitenkin yllättävän uudestisyntymisen yli 30 vuoden hiljaiselon jälkeen vuonna 2010. Näin yhtye jatkoi siitä mihin se jäi viimeisen San Franciscossa pidetyn konsertin jälkeen 1977.
Idrisin kertomuksen mukaan kokemusta oli karttunut paljon lisää ja aika oli kypsempi lähteä liikkeelle uudestaan paremmalla luottamuksella omaan tekemiseen kuin ennen.
Idris Ackamoor tasapainoili yhtyeensä ja Cultural Odyssey -performanssitaiteen yrityksensä kanssa alusta alkaen. Hänen tarkoituksensa oli tehdä töitä kannattaakseen Rhodessa Jonesin ja Ackamoorin taiteellista näkemystä omaksua myönteinen vaikutus afrikkalaiseen kulttuuriin. Idris itse on kerännyt kunnianosoituksia sävellyksistään, steppailustaan, hyväntekeväisyystyöstään ja paljosta muusta.
Hän on pitänyt kaikesta huolimatta ns. ”jalat maassa” ja omistautunut taiteelleen ja siihen tehtäväkenttään, mitkä ovat luoneet positiivista väreilyä ja luoneet yhteisöllisyyttä ympärilleen.
Alkuvuosina 1970-luvulla yhtye julkaisi kolme studioalbumia, Lalibela (1973), King Of Kings (1974) ja Birth / Speed / Merging (1976), joista on tullut nykyään keräilyharvinaisuuksia.
Yhtye löi itsensä läpi ja yleisö tykkäsi heidän hämmästyttävistä live-esityksistään, missä sekoittui reipas afrobeat, transsimainen mietiskelevä hengellisyys ja avoin avaruudellinen hahmottaminen performanssitaiteella täydennettynä.
Viime vuosina yhtye on ehtinyt julkaista kolme albumia lisää. Aika pian uudelleen keikkaputken avattuaan heti seuraavana vuonna ilmestyi vapaamuotoinen Otherwordly saksalaisella Disko B levymerkillä.
Viisi vuotta ehtikin sitten kulua, kun Strut levy-yhtiön kautta julkaistiin We Be All Africans, mikä kohahdutti musiikkikriitikoitakin ja nimikkokappale taisi nousta aivan kärkipäähän musiikkilistoillakin.
”Se oli kertomus selviytymisestä ja viesti uudelleen elpymisestä sekä todistus siitä, että kaikki olemme veljiä ja siskoja yhdessä yhtenä perheenä. Tarvitsemme toinen toistamme selviytyäksemme tällä planeetalla, minkä me kaikki jaamme yhdessä.” Näin kiteytti Idris itse levyn sisällön merkityksen.
Kosmisen jazzin matkustelijat julkaisivat viimeksi noin vuosi sitten Lontoossa äänitetyn ja Malcolm Catton tuottaman 2-LP-albumin An Angel Fell, mitä Ackamoor luonnehtii näillä sanoilla: ”Halusin käyttää kansanperinnettä, fantasiaa ja draamaa varoituskellona. Albumi on yksi syvimmistä ja täytellyimmistä teoksista, missä bändi on saavuttanut korkeimman luovan huippunsa sitten 1970-luvun”.
The Pyramids yllätti ennen lavalle nousuaan tulemalla puikkelehtien yleisön joukkoon soittimineen Idris Ackamooren johdattelemana. Idris kulki jonon kärjessä pörisyttämällä pitkän luonnon puutrumpetiksikin kutsutun aboriginaalien didgeridoon tapaista puupuhallinta. Sieltä koko ryhmä nousi estradille jatkamaan tulevaisuuteen luotaavaa hypnoottista kosmisen jazzmusiikin kuvailuaan.
Kokoonpanossa olikin taas ihmettelemistä, sillä soittajissa ei ollut Idrisin lisäksi yhtään viimeisellä levyllä soittaneita muusikoita. Eikä etukäteen ilmoitettu line-up pitänyt myöskään täysin paikkansa. Sandra Poindexter ei ollut mukana viuluineen, vaan hänen sijasta mukana oli toinen Pyramids -yhtyeen alkuperäisistä perustajista huilisti laulaja Margo Simmons. Kiinnitin tähän huomiota, kun Idris esitteli soittajia ja mainitsi jotain entisestä vaimostaan ja nimi kuulosti ihan joltain muulta kuin mitä line-upissa oli mainittu. Tämä on kovin harmillista ja aikaa vievää hommaa selvittää, kun ei viitsisi täysin väärää tietoakaan julkaista.
Soittajat tulivat monelta eri taholta, jopa eri kulttuureista, itärannikolta New Yorkista, Margo New Jerseystä, Bobby Cobb ja Idris San Franciscosta, Jack Lontoosta, Ruben tulee Panamasta, Ernesto on puolestaan venezuelalainen. Oli siinä melkoisen eksoottinen ryhmä soittajia.
Setin aikana kuulimme useita vallan mainioita puoleensa vetäviä kappaleita. Aloituksena kuultu viehättävän letkeä afrobeat-rytmihyrrä We Be All Africans https://youtu.be/V5jzWoRA2qk, kertoi siitä miten tällaisen monikansallisen ryhmän ohella olemme kaikki oikeasti samanlaisia, ihmisiä, joilla on inhimilliset tunteet ja halu elää seesteistä elämää.
Kappaleen Soliloquy For Michael Brown https://youtu.be/0N6PKzAS7ss soittamiseen liittyi Idrisin poliittinen viesti ja kannanotto vuoden 2014 elokuussa tapahtuneeseen nuoren afrikkalaissyntyperäisen amerikkalaisen Michael Brownin ampumiseen Fergusonin kaupungissa Missourissa, mikä johti mittaviin mielenosoituksiin. Adrisin tenorin voimakasiskuisesta rypistyksestä syntyi hävyttömän röyhkeä ja raivoisa otatus, mikä kuvasi hyvin voimakkaan tunteen purkausta säälimättömien iskujen pahoinpitelyä, lopullista ampumista ja sen tuottamaa surua yhteisössä.
Uusimman levyn nimikkokappale An Angel Fell oli yksi niistä, liikuttavan katkeran sävyisistä kuvauksista kuinka autiomaiseen tyhjyyteen vajoava tunnelma korostui laulun kolkoksi kärjistyneen sanoman mukana: ”Enkelin pudotessa taivaalla tuikkivista tähdistä maan pinnalle siipensä murtaen elääkseen sinun ja minun kanssa”. Sitä murhetta lieventääkseen Ackamoren soinnikas tenori ja Margo Simmonsin huilunsoitto puolestaan tasoittivat kauniilla tavalla.
Laulut olivat kantaaottavia, itse asiassa viikon aikana Idris oli toinen artisti, joka pyrki säveltämisen kautta tuomaan julki epäoikeudenmukaisuuksia. Niiden tavoite oli tehdä maailmanlaajuista seikkailevaa tutkimusmatkailua, minkä sisältö katsotaan olevan tärkeätä meille kaikille, katastrofaalinen ilmastonmuutos ja meidän holtittomasti toimiva, puutteellinen huolenpitomme planeetastamme. Syyttömyys ja erottelu ovat käsitteinä menetettyjä, ristiriitaisuus, eripura ja vastakkainasettelu vallitsevat maailmassa.
Mutta oli lauluissa myös positiivista sanomaa, musiikin voiman parantava vaikutus, yhteisvastuullinen toiminta ja luonnon yksinkertaisesta kauneudesta huolehtiminen.
Vaikka muutamat kappaleet vetivät sisällöltään puoleensa, niin kieltämättä, yhtyeestä jäi hieman haparoiva maku. Yhteispeli näytti harhailevan kontrolloimattomalta, selkeiden kiinnekohtien puuttuessa vuorovaikutus jäi tunnustelun asteelle. Tämä saattoi ehkä johtua juuri siitä, että tällä kokoonpanolla ei oltu ”treenattu” ollenkaan ajanpuutteesta johtuen tai sitten on ollut kasaamisongelmia. Siitä tuntui puuttuvan täsmällinen johtaminen.
”Uusimmalla jazz-sävellyksellä pyrimme laajentamaan musiikin kautta asenteita omaksua, oppia ja kokea yhtä paljon monien Afrikan maiden kulttuurista, taiteesta ja musiikista ajankohtana, jolloin Black Power -liike torjui niitä sopimuksia, jotka olivat ongelmallisia.”
”Olin yksi ensimmäisistä Afrikassa todella käynyt ja siellä asunut omasta sukupolvestani. Monet afrikkalais-amerikkalaiset olivat tällaisesta aidosti peloissaan. Meidät oli alkujaan aivopesty 50-luvulla ja 60-luvun alussa, että Afrikka on paikka minne ei voi mennä. Black Power -liikkeen synty 60-luvun lopulla oli ensimmäinen herätys siitä, että meidän tulisi olla ylpeitä esivanhempiemme juurista”, näin Idris Ackamoor on itse asian ilmaissut. Tässä hän puhuu uusimmasta Virgin sävellyksen julkaisusta, mistä on tekstin lopussa oleva video.
Pori Jazz 2019, Lokkilava lauantaina 20.7.2019
18:45 Idris Ackamoor & The Pyramids Lineup: Idris Ackamoor (sax, voc, per), Margo Simmons (fl, voc), Robert Cobb (g, voc, per), Reuben Ramos (b, voc), Ernesto Marichales (dr), Jack Yglesias (cng, per)
