Fira Mediterrània de Manresa, 5.–8.10.2017 Manresa, Katalonia
Fira Mediterrània de Manresa on musiikki- ja kulttuuritapahtuma Kataloniassa. Neljän päivän mittaan pääsee perehtymään paitsi paikallisiin, myös välimerellisiin sointeihin maailmanmusiikista jazziin. Ohessa on tarjolla kaikkea makuelämyksistä paneleihin ja ihmistorneista katusirkukseen.
Manresa sijaitsee vuoristossa tunnin ajomatkan päässä Barcelonasta luoteeseen. Noin 75 000 asukkaan kaupungissa keskitytään välimerellisen kulttuurin monimuotoisuuteen vuosittaisessa tapahtumassa, joka järjestettiin nyt 20. kerran. Voimannäyttönä Fira on kunnioitettava. Pieni, vain hieman meitä suomalaisia väkirikkaampi kansa on pitänyt kulttuurinsa vireänä ja nostanut osaamisensa laajan huomion kohteeksi haastavassa ympäristössä.
Ammattilaisille suunnatut tapahtumat oli keskitetty tekniikan museoon yhdelle Manresan kukkuloista. Siellä kuultiin pitkän lokakuisen viikonlopun mittaan tiiviitä showcase-keikkoja, tutustuttiin näyttelyosostoihin, seurattiin paneleja sekä tavattiin kollegoja ja muita alan vaikuttajia.
Kun varaa majapaikan fiksusti tapahtumaydintä vastapäätä sijaitsevasta Hotel 1948:sta, osallistuminen ei voisi olla vaivattomampaa. Pieni perheomisteinen hotelli on samalla paras sisäänheitto paikalliseen kulttuuriin. Isäntäväki opastaa vierasta halutessa ja aamiaisella pääsee maistamaan valikoituja maakunnan lähituotteita juustoista leikkeleisiin. Ruoka ja juoma oli valjastettu myös viralliseen Fira-ohjelmaan Wine & Fest Forumin muodossa.
Manresan tekninen museo toimi aiemmin kaupungin vesisäiliönä. Kiviholvatussa tilassa velloivat Fira Mediterrània de Manresassa toisenlaiset peruselementit. Think tankissa tapahtuneet oivallukset, elämykset ja verkostoituminen ovat elinehto modernissa maailmassa, aivan kuten puhdas vesi mahdollisti kaupungin kasvun alueen keskukseksi aiemmin.
Vesivarastoissa olikin lokakuussa esillä Iberian niemimaan ja Välimeren ympäristön sisältötarjontaa laajasti ja moniulotteisesti. Sivusäiliöissä pureuduttiin syvällisemmin asia-aiheisiin, kuten vaikkapa modernin yhteisöllisen tapahtuman järjestämiseen.
Kiinnostavassa alustuksessaan Jaime Fernández esitteli Myplayz-konseptin. Ideana on, että paikalliset asukkaat järjestävät itsensä näköiset juhlat Myplayzin toimiessa taustalla vain tietopankkina. Ehtona mukaanpääsylle on jakaa prosessissa saatu oppi organisaation kanssa ja kautta, mikä mahdollistaa toiminnan kehittelyn edelleen. Myplayzin pohjalta on toteutettu erilaisia yhteisöjuhlia jo seitsemän vuoden ajan ympäri maailmaa Espanjasta Meksikoon.
Ja kun aivoriihen jälkeen alkoi hiukoa, saattoi siirtyä viinifoorumin puolelle ja nauttia tapas-tyyppisenä lounaana paikallisia leikkeleitä, juustoja sekä tomaatilla, valkosipulilla ja oliiviöljyllä kuorrutettua leipää alueen viinien kera.
Showcaset tarjottimella
Musiikkiin pääsi uppoutumaan Fira-keskuksen ulkopation lavalla. Pihaa hallitseva vanha sähkömoottori loi tilaan erikoista steampunk-ilmapiiriä. Kattauksessa oli kaksi uutta nimeä per päivä tyylipaletin ulottuessa folkista ja jazzista afrokuubalaisiin rytmeihin.
Juhla-Firan näyttökeikat sai kunnian aloittaa Tati Cervià. Laulaja kytki ibeerisiä tyylejä folk-juurilta lähtien ja yhdisti mukaan renessanssikauden sointia. Secreta veu -ohjelman omaperäisessä keitoksessa vokaaliakrobatiaa kannatteli osaava säestys, josta vastasivat basisti Toni Pujol, kitaristi Dani Comas, huilisti Ferran Badal ja rumpali Marc Clos.
Eräänlaista maanläheistä fuusiota edusti myös Anna Ferrer. Majorcalaisen laulajan produktio Tel·lúria kaartui laajalla skaalalla flamencon temperamentista fadomaiseen sielunpurkuun ja edelleen souliin. Yleisö hypnotisoitui moisesta paikoilleen. Sensuelli tunnelataus välittyi yli kieli- ja mielikuvarajojen vaivattomasti, kiitos intohimoisen solistin.
Inxa Impro Quintet kalskahti suomalaisittain yllättävän kotoiselta. Klikin Out of Trad -levyn (2017) materiaali toi mieleen Sakari Kukon ja Piirpaukkeen. Yhteys pohjoismaiseen meininkiin ei ollut yksinomaan kuvitteellinen. Viisikon multi-instrumentalisti ja liideri Manu Sabaté oli opiskellut Sibelius-akatemiassa pariin otteeseen 2010-luvulla.
Työnäytteistä konkreettisin merkki kulttuurikontaktista oli Out of Tradin raita Apina, jonka improvisaatioon perustuvat ornamentit muistuttivat erityisen vahvasti tuohenkarheasta suomalaisesta folkjazzista. Niin ikään Sabatén instrumentti soi tutusti. Keskiajalta juontuva katalonialainen puupuhallin gralla muistuttaa äänirekisteriltään lähimmin klarinettia.
Erottuvalla tavalla omanlaisensa soonisen maailman loi myös Les Anxovetes. Kolmen naissolistin johdolla yhtye ilotteli ääniaalloilla soljuvasti kuin nimessään mainitut pikku anjovikset. Perinnetietoisessa setissä gironalaiset parittivat katalonialaiset merimieslaulut habaneroihin tyylitajuisesti, kuten albumeillaan En Fresc (2015) ja En sal (2017).
Les Anxovetesin puhenaisen Marta Pérezin mukaan habanerat ovat ylittäneet Atlantin useita kertoja vuosisatojen mittaan ja muuttuneet jokaisella ylityksellä hieman uusien elementtien mukaantulon myötä. Nyt ilmaisumuoto on jälleen palannut alkujuurilleen. Se kaikui kolmen naisen lauluharmonioissa vallattomana energiana ja tiukan yhtyeen moni-ilmeisessä säestyksessä.
Toisella tavalla tykkiä meininkiä tarjosi Muchacho y los Sobrinos. Barcelonalainen mustalaisorkesteri ammensi omasta juurikulttuuristaan ja maustoi musiikkinsa rumballa, flamencolla ja rockilla.
Lapsuudesta saakka toisensa tunteneiden kaverusten muodostaman bändin suoraviivaisessa ulosannissa oli yhtä aikaa koskettavan maanläheistä vilpittömyyttä kuin myös hyvin kansainvälistä puhuttelevuutta. Lopputulos oli räjähtävän energinen samassa hengessä kuin balkanilaisilla hää- ja hautajaisorkestereilla.
Rage Against the Machine koran kera
Manresan läheiseen keskustaan, sen aukioille ja kaduille sekä saleihin ja baareihin oli vuorostaan sijoitettu erilaiset yleisötilaisuudet. Firan klubeista tärkein oli El Sielu. Sen intiimissä puitteissa koettiin tapahtuman vahvimmat musiikkielämykset.
N3rdistan on marokkalais-ranskalainen kokoonpano, jossa etno, elektro, hiphop ja arabialainen runous sulautuvat vastustamattomaksi äänimaailmaksi. Ryhmän keulakuva Walid Ben Selim on valovoimainen esiintyjä, joka heittäytyy musiikkiin. Solistissa kohtasivat herpaantumaton läsnäolo ja spontaani karisma.
Instrumentteinaan kora, rummut, basso ja elektroniikka N3rdistan sai kuuntelijansa tanssimaan. Kvartetin etnoelektro otti kantaa poliittisiin teemoihin epätasa-arvosta pakolaisuuteen sivuten Bob Marleyn ja Rachid Tahan kaltaisia vaiennettujen kansanosien puhemiehiä. Räiskyvä energia toi yllättäen mieleen Rage Against the Machinen – afrohiuksinen Walid muistutti lavalla kovasti yhtyeen johtajaa Zack de la Rochaa.
Myös N3rdistanin dynamiikantaju mykisti. Esimerkiksi rumpali soitti välillä malleteilla sipaisten ja Walid lausui runoa menetetystä kotimaasta kuin kuiskaten. Sitten taas ruuvattiin groove kaakkoon ja annettiin palaa pidäkkeettömästi.
El Sielussa vakuutti myös Xiromita Trad Project, tymäkkäsaundinen folkfuusioryhmä Valenciasta. Bändin tinkimätön asenne juontuu kuulemma kaupungin historiasta. Valencia on ollut Espanjan konservatiivisin kaupunki läpi historian ja musiikki ilmentää kapinointia ja selviytymistaistelua.
Erityistä katalaaniksi laulavassa yhtyeessä oli miessolistien äänitys. Porukan nestorin Miquel Gilin syvä basso ja nuoremman solistin Rafa Arnalin sankaritenori miksasivat uljaasti genereoiden vokaaliosuuksiin herkullista kerroksellisuutta muiden muusikoiden äänien täydentäessä sointia.
Instrumentaatio rikastutti äänikuvaa oleellisesti. Oboen sukuinen dolçaina-puupuhallin, flamenco-kitara, basso, rummut sekä kampiliira borduna-rekistereineen kehittivät soivasta kokonaisuudesta moni-ilmeisen ja hypnoottisen.
Sävellyksissä ja sovituksissa vuorostaan irtauduttiin folkin perustasta avarille tantereille reggaeta myöten. Kampiliira toi lisäksi yllättävän ajatusyhteyden Pohjolaan, meillä kun soittimen tuntevat paitsi vanhan musiikin tekijät, myös kansanpelimannit.
Laulaja Rachele Andrioli ja haitaristi Rocco Nigro toivat puolestaan tuulahduksen, miten Italian kaakkoisella Salenton niemimaalla yhdistetään mustalaistraditiota balladeihin. Temperamentti kipinöi solistin fraseerauksessa, joka tulvi tunnetta.
Haitaristi hallitsi instrumenttinsa yhtä suvereenisti. Paljepelistä irtosi kipakkaa kuljetusta siinä kuin kimmopohjosmaista murinaa. Laulaja avarsi äänikuvaa soittamalla lisäksi erilaisia perinnepuhaltimia pilleistä huiluun ja lyömäsoittimia tamburiinista kehärumpuun. Maailma nykyistenkin kansainvaellusten polttopisteessä näytti teosten perusteella rankalta paikalta – duo puursi settinsä pääosin vakavin kasvoin kuin murhetaakkaa purkaen.
Kamariflamencoa ja muita yllätyksiä
Firan pääkonsertit tarjoiltiin kaupungin arvoestradeilla Teatre Kursaal ja Teatre Conservatori. Yllätysohjelmaa saattoi vuorostaan kokea Kursaalin edustan ulkolavalla.
Rocío Márquez ja Fahmi Alqhai jäivät mieleen Conservatorin esiintymisellään. Laulajaa on hehkutettu flamencon uudeksi tähdeksi, viola da gamban soittajaa taas musiikillisten raja-aitojen kaatajaksi. Duo tekikin vaikutuksen, sekä yhdessä että säestäjien kanssa.
Márquezin erikoisuus on läpi ilmaisun viljelty pehmeän hunajainen vibraatto. Aineettomasti soljuva fraseeraus oli sulavan pehmeä ja sellaisena vastakohta yleensä särmikkäälle flamenco-värähtelylle. Detaljeiltaan ääni olikin jotain ennen kuulematonta. Samoin Márquezin hengitystekniikka häikäisi: ääntä tuntui riittävän loputtomiin.
Esillepanon äänikuva oli niin ikään omalaatuinen. Kvartettiin kuului viola da gamban lisäksi basisti, joka soitti gamban aikakaudelle kuuluvan näköistä soitinta, ja lyömäsoittaja, jonka setti koostui kumiseviksi viritetyistä kehärummuista, pelleistä ja tiu’uista. Kumpaakin kielipeliä soitettiin paitsi jousella, myös sylissä kitaranomaisesti sormin näppäillen. Klangi oli sen myötä vahvasti barokkisen klassinen: flamenco sulautui soinnissa säestykseen, joka kytkeytyi mielikuvissa lähimmin kamarimusiikkiin.
Firan ohjelmajohtaja David Ibáñez bongasi ohjelmasta lisäksi sovituksen vanhan suosikkinsa Joe Satrianin kappaleesta. Itse asiassa Alqhai on levyttänyt kitaristin teoksen Always with Me, Always with You albumilleen A Piacere (2014), ja sen lisäksi tulkinnut livenä Jimi Hendrixin Purple Hazea – viola da gamballa.
Mísia vetosi vuorostaan Teatre Kursaalissa. Fadista näyttäytyi konsertissaan hohdokkaana solistina ilman diivailun häivääkään. Mísia huokui aitoa lavakarismaa, johon yhdistyi fyysinen läsnäolo ja visuaalinen näyttävyys – huulet oli maalattu kimaltalevalla punalla, joka loi vahvan kontrastin lyhyiin mustiin hiuksiin ja mustaan asuun.
Mísia tulkitsi Amália Rodriguesin tunnetuksi tekemää musiikkia tukenaan ensin piano, ja sitten portugalilainen ja akustinen kitara. Aihe on ajankohtainen senkin vuoksi, että pian on kulunut 20 vuotta fado-ikonin kuolemasta (1920–1999). Vahva eläytyminen melodian aalloilla muistutti jälleen, kuinka perustunteet välittyvät kieleen katsomatta.
Kursaalissa kuultiin myös Firan bigband-konsertit. Avausillan ohjelma Saba! – Joves Músics d’Arrel koostui tuoreiden nimien esittelystä, ja illan päätteeksi lavalla musisoi noin nelikymmenjäseninen orkesteri. Päätöstapahtumassa Quico el Célio samalle estradille nousi peräti likemmäs 80-jäseninen remmi.
Saba!:ssa kuultiin folkjazzia sujuvasti ja ilo edellä. Kapellimestari kimpoili eestaas puolihuolimattoman näköisesti mutta kehonkieli nosti orkesterista ilmoille juuri oikeat aksentit täsmällisesti. Sävelmateriaali kattoi kaikkea kansanmusiikista ja iskelmistä Sérgio Mendesin Brasil ’66 -tyyppiseen hetkutteluun.
Quico el Célio muistutti osuudessaan, että kulttuuria, musiikki sen mukana, on rahdattu Atlantin yli ja takaisin moneen kertaan. Joka kiepauksella ilmaisumuotoja on muokattu ja täydennetty uusilla elementeillä, on kyseessä Afrikan kautta koukanneet orjakaupan reitit tai Karibian sekä Väli- ja Etelä-Amerikan valloitus ja kaupankäynti. Esimerkiksi illan alun fandango rakennettiin tyylitajuisesti orkesterin osa kerrallaan mukaan ujuttaen, loppupauhua viimeiseen saakka pidättäen.
Kokoonpanoja yhdisti heterogeenisyys ja talentti. Ikähaarukka venyi molemmissa bändeissä kouluikäisistä junioripelimanneista seniorisoittajiin. Osaaminen taas välittyi paitsi soolosuorituksista, myös yhteistyöstä. Kaikkien äänikertojen yhteisissä puserruksissa oli aitoa bigbandin pauhua, jossa tarkkuus natsasi napakasti hallittuun kerroksellisuuteen.
Conservatori-illoista erottui myös Maika Makovski. Rokkimimmin oloinen kitaristi-laulaja vei oktettinsa musiikilliselle matkalle flamencohkoista sfääreistä aina Makedoniaan, josta osa hänen sukujuuristaan kuulemma juontaa. Tulos? Ibeeristä tunteensiirtoa, josta purkautui erikoista folkrockia säkkipilleineen kaikkineen.
Ilman pääsylippua Kursaalin patiolla saattoi lisäksi tutustua tanssi- ja musiikkiesityksiin. Nekin vetivät hyvin yleisöä. Esimerkiksi katalonialais-belgialais-ranskalainen tiimi Roberto Olivan, Laurent Delforge & Vox Bigerri sai ohikulkijat pysähtymään Socarrel-numerollaan.
Olivanin koreografioiman tanssin, Delforgen miksaaman etno-elektron sekä oksitanialaisen Vox Bigerri -trion äänien ja liikkeen kohtaaminen kiteytyi dramaattisesti, kun näennäisen eripariset elementit törmäytettiin.
Samoilla lauteilla löivät löylyä myöhemmin Jordi Rubio ja Carles Belda. Rubion tanssi ja Beldan haitari kehittivät yhdessä humoreskeja kuulokuvia, joissa katalonialainen perinne nivottiin niemimaan muiden alueiden kulttuurilainoihin aragonialaisesta jotasta baleaariseen sardanaan.
Tanssia teltassa
Suuri yleisö, folk ja eklektinen ohjelma kohtasivat kaupungin vanhan kasinon taakse pystytetyssä jättiteltassa Taverna Estralla Damm.
Folkpainotteisesta tarjonnasta erottui Temenik Electric. Ranskalainen, arabirockiksi ohjelmassa määritelty poppoo tykitti etnosti lisäten kierroksia moderneilla viittauksilla sekä raskaaseen Rammstein-koulukunnan riffittelyyn että painokkaaseen hiphopitukseen.
Pääpaino oli sähköisen nyansikkaassa jonglöörauksessa, jossa eri elementit asetettiin tarkkaan balanssiin. Jälki muistutti sen myötä enemminkin rokimpaa Rachid Tahaa kuin vaikkapa Tinariwenin kaltaisia aavikon musiikkilähettiläitä.
Yhtä lailla kunnostautui Balkan Paradise Orchestra. Naisorkesteri näytti, että riemuisan ja näyttävän vaski- ja puupuhallinrevittelyn salat hallitaan Barcelonassa. Parissa vuodessa yhtye on saavuttanut kovan maineen Kataloniassa. Lavaenergian ja yleisön jalkauttamisen perusteella uran suunta on edelleen nousujohteinen.
Muuten Taverna-menu painottui Katalonian ja lähialueiden folkissa dippailuun. Esimerkiksi Galivança tarjoili juurifolkia, joka nappasi yleisöä tanssimaan koko puisen tanssilattian laajuudelta. Tyyli oli perinteinen, eli hyppyjä ja pyörähdyksiä vinhaan tahtiin, ja tanhuajia riitti koko illan mitalta.
Criatures, eli Ivó Jordà, gralla, ja Marçal Ramon, harmonikka, kannusti vuorollaan hillitympään menoon. Viimevuotisen Sons de la Mediterrània -kilpailun voittajakaksikko valloitti kuuntelijat ilmaisullaan, jossa välimerellinen tyylikeitos sävytetään kamarimusiikillisin maustein.
Samassa pitotilassa Bal O’Gadjo törmäytti työskentelyssään tanssimusiikkeja folk-tradista amerikkalaiseen swingiin sämpläten jopa Satchon ääntä sointiinsa. Yleisö täytti jälleen tanssilattian ja askelmalleja riitti laidasta laitaan likeisestä paripyörähtelystä kipakkaan kukkoiluun, joka näytti sähäköimmillään paikalliselta capoeiralta.
Ihmistorneista tilinpäätökseen
Katalonian erikoisuuksia on ihmistornien rakentaminen. Manresan vanhan kaupunginosan kupeeseen Plana de l’Omille kokoontui kolme joukkuetta mittelemään taidoissa. Harmaapaidat edustivat paikallisia, sinipaidat tulivat läheisestä Bergasta ja lilaan verhoutuneet Barcelonan Vila de Gràciasta.
Idea on sinänsä simppeli: koota ihmisistä mahdollisimman korkea torni. Laji ei suinkaan ole massiivisten karpaasien yksinoikeus, vaikka heitäkin tarvitaan. Ihmistornit ovat sen sijaan kaiken kokoisten ja ikäisten miesten ja naisten yhteistyön tulos. Ylempiin kerroksiin tarvitaan keveitä mutta jänteviä nuoria huipulle kiipijöiden ollessa lähes poikkeuksetta pikkutyttöjä.
Voitosta ei myöskään tapella verissäpäin vaan osapuolet auttavat toisiaan kriittisessä vaiheessa. Samoin yleisö voi osallistua tukemalla perustaa. Vuorottain käytävää mittelöä säestää kunkin joukkueen oma orkesteri, jotka tykittivät Firassa hypnoottista sointikiertoa puupuhaltimin ja lyömäsoittimin kannustaakseen omiaan vieläkin parempaan suoritukseen. Soitto tahditti yrityksiä kurkottaa yhä ylemmäs, ja jokainen ponnistus palkittiin hurjin huudoin ja aplodein.
Tunnelataus oli huikea ihmismassan keskellä täpötäydellä aukiolla. Huipulla käyneiden jännitys, tukijoukkojen keskittyneet katseet, pingoittuneet lihakset, vimmainen musiikkisäestys ja osanottajista huokunut usko yhteiseen ponnistukseen synnyttivät säväyttävän spektaakkelin. Kotijoukkueen voittoa juhlittiin lopulta korviasärkevällä volyymillä illan jo laskeuduttua.
Toisenlaista kansanhuvia tarjosi katusirkus läheisellä aukiolla. Amer & Àfrica -kaksikon sirkusnumero täytti Plaça Sant Domènecin väenpaljouteen. Shown dynamiikka syntyi akrobatiasta, jota kaksikko harjoitti paitsi keskenään, myös suurten olkipaalien kanssa.
Toisenlaista koko perheen hupia tuotti bretagnelainen soittokunta, joka tulkitsi erilaisia hittibiisejä soittokuntakamoilla nahkatakeissa ja rockkampauksissa. Menace d’éclaircie saattoi ilmaantua Firan mittaan vaikkapa kävelykadulle ja polkaista keikan käyntiin spontaanisti. Säkkipillillä paahtaminen kantoi asian kauas, kun kvintetti jalkautui omille teilleen – yleisön iloksi.
Firan päätöspressissä ohjelmajohtaja David Ibáñez totesi juhlafestivaalin osoittautuneen menestykseksi. Neljään päivään oli saatu mahdutettua 298 tapahtumaa, jotka kokosivat Manresaan toista tuhatta alan ammattilaista artisteista promoottoreihin ja mediaan. Näkyvyys myös maailmalla oli sen myötä taattu.
Loppuhuipennukseksi oli luotu vielä näyttämöguru Sergi Otsin ohjaama spektaakkeli, jolla otettiin kantaa maailman tilaan juuri nyt. Taiteilija Txema Rico oli yli 200 paikallisen lapsen kanssa rakentanut Manresan vanhankaupungin Plaça Major -aukiolle paperimassasta teoksen, joka täydennettiin ohjelmanumeron aikana yleisön läpi kuljetetuilla pahvikuutioilla.
Luomus sytytettiin palamaan ja viereiseltä parvekkeelta N3rdistan-yhtyeen laulaja Walid Ben Selim resitoi elektrosäestyksen tuella Salih ben Sharif al-Rundin (1204–1285) runon kotimaasta luopumisesta läheisen La Seun basilikan torni taustanaan.
Yleisön keskelle nostatettiin samalla ihmistorni ja aukion laidalta päästettiin ilmoille joukko paperilyhtyjä, jotka kohosivat korkeuksiin. Esitys symboloi Välimeren alueen humanitääristä kriisiä pakolaisvirtoineen ja kysymyksineen tulevaisuudesta. Tunnelmasta latautui niin koskettava, että moni pyyhki silmiään tilaisuuden päätyttyä.
Seuraavaa, 21. Firaa vietetään 4.–7.10.2018 Manresassa.
