Perjantai oli festivaalin osalta ensimmäinen päivä, kun saimme hieman sadetta, pientä tihuttelua, mikä ei kovin paljon kuitenkaan häirinnyt paikalla oloa. Epävarmuus sateesta saattoi aivan ilmeisesti vaikuttaa iltapäivän yleisömäärään. Lokkilavan ääressä oli runsaasti tilaa istuskella penkkirivien ollessa puolityhjänä. Tähän saakka olimmekin voineet nauttia festivaalin alusta alkaen todella hiostavista päivistä.
Joona Toivanen Trio on perustettu jo 1997, vaikka yhtyeen jäsenet ovat syntyneet vasta 1980-luvun alussa. Viime vuonna ilmestyi trion uusin järjestyksessään 6. levy XX, mistä yhtye sai huomiota osakseen ja Teosto -palkinnon. Levyn nimi juhlistaa samalla yhtyeen 20-vuotista taivalta, mitä voitaneen pitää aika poikkeuksellisena soittajien ikään nähden.
Triossa soittavat pianisti Joona Toivasen ohella hänen veljensä basisti Tapani Toivanen ja rumpali Olavi Louhivuori. Yhtye ei keikkaile säännöllisen usein, sillä kaikkia asuvat erillään, Joona Göteborgissa, Tapani Kööpenhaminassa ja Olavi Helsingissä. Pohjoismainen yhteys on näköjään kuitenkin vielä säilynyt. Perjantai-iltapäivän Lokkilavan avauksessa kolmikko nähtiin taas yhdessä esittelemässä uusimman levyn mukanaan tuomaa sisältöä.
Pelkistetyt ja toisteisuuteen perustuvat sävellykset eivät perustu perinteiseen jazz-kaareen, eikä albumilla ole yhtään perinteistä jazz-sooloa. Kappaleen materiaalia on kuultu muutamilla keikoilla heti levyn ilmestymisen jälkeen
Yhtye aloitti Olavin sävellyksellä Robot, mitä seurasivat Joonan Polaroid ja Grayscape I. Kaikki olivat hyvin minimalistia sävelpohjaltaan. Joona Toivasen sävellystyö on aina perustunut pelkistettyyn rakenteeseen eikä niissä toistu yleisesti jazzissa tunnettu linja, missä teema ja soolo vuorottelevat.
Hieman vaihtelua saatiin nähdä ja kuulla kolmen ensimmäisen hyvin seesteisen kappaleen jälkeen, kun Joona laittoi flyygelin ”uuteen vireysasteeseen” työntymällä kannen alle tutkimaan soittimen sisintä sielunelämää. Näppäillen ja hinkaten kieliä päästiin ”uuteen alkuun”. Näin saatiin hieman sellaista avant-tunnelmaa aikaiseksi. Basso ja rummut ottivat siitä mallia ja heittäytyivät selkeästi vapaampaan kokeilevaan soittoon. Olavin rummutukseen tuli aimo annos freejazzista tuttua taputtelua mukaan.
Loppuun trio soitti vielä Tapanin säveltämän kappaleen Trails.
Taianomaista tyylittelyä
Teppo Mäkynen on tuttu nimi monista musiikkiin liittyvistä suuntauksista ja taustatoiminnoista. Jazzrumpalina hänet tunnetaan kuitenkin yleisesti ensisijassa.
Uusi yhtye 3TM syntyi oikeastaan puolipakonomaisesti, kun TM3 ei ollut enää sama kuin alun perin oli perustettu. Nyt saksofonistina uudessa triossa soittaa Jussi Kannaste, mutta Antti Lötjönen on basson varressa entiseen tapaan. Uutta 3TM:ssä on myös Mäkysen liikkuminen elektronisten vivahteiden ja vaikutteiden parissa rumpujen soiton ohessa. Mäkysellä tämä ei ole täysin uutta, sillä hän on eri yhteyksissä käyttänyt elektronista vahvistusta soitossaan jo 2000-luvun alkupuolella mm. Teddy Rok Seven -yhtyeessä yhtenä lisäpalikkana.
Viime vuonna ilmestyneellä Form-albumilla akustisen trion sointi yhdistyi elektroniikkaan sekä sampleihin ja tätä tuotetta saimme kuulla myös Lokkilavalla.
Vaikka levy sisältää peräti 15 kappaletta, niin live-tilanteessa selkeää kappalejakoa ei ollut, vaan trion työskentely perustui enemmän improvisointitasolla työskentelyyn Formin sisältöä mukaillen, sämpläystä, luuppausta ja äänten sekoittamista hyväksi käyttäen.
Ensimmäisen osion aikana tuli selkeästi esille hienojakoisen hissukseen hiipivä tapa edetä. Kannaste puhalsi tenorisaksofonistaan puolittaista ilmaa tapaillen haasteellisia äänenmuodostuksia sivaltaen niitä mukaan Lötjösen rahisutellessa jousella bassonsa kieliä. Alkuun Mäkynen oli hiljaa rumpujen takana siirtäen ensin sähköistä virtapiiriä säröilemään tullen sitten hitaasti mukaan huopakepeillä symbaaleita herkillä kosketuksilla hakien. Kokonaisuudessaan alku oli hidasta minimalistista soittoa.
Sähköisen kuohunnan tullessa mukaan naputtelut tihenivät ja symbaaleiden vingahtelut loihtivat lisäefektejä. Mukaan tuli käsisymbaaleita ja tausta nauhaa puheen kera. Soitto alkoi nousta hissukseen, kun monipuolista teknistä muokkausta saatiin nostettua riittävän ylös. Saksofonin rauhallisen lyhyet pyrskähdykset tiukkenivat teräviksi tuiverruksiksi vastatessaan basson raastaviin jousivetoihin.
Sähköisellä huminalla oli päästy uuteen vaiheeseen, kappaleseen Five New Dukes, Jussi Kannasteen mietteliäät pohdiskelut ryöpsähtivät tenorista raikkaasti ilmoille improvisoinnin mukanaan tuomilla vetovoimaisen rakentavilla lisäosilla. Antti Lötjösen jännitteisen tarkkojen polkujen muodostaman äänen tunkeva ryhdikkyys nostatti ylitsevuotavan veden myrskyisän läiskeen. Räväkän syöksyvirtauksen lailla ohjaamossa herättiin ja soitto ryöpsähti hetkittäin äkkinäiseksi äänekkääksi rutistukseksi äänien vyöryn noustessa ja laskiessa uhmakkaasti. Loppuun kuultiin vielä yksi aivan tuore kappale Lake.
Näin kuulijana tuntui siltä, että koko esitys oli pääasiassa improvisoinnin juhlaa. Lavalla kolmikko teki mitä halusi, näyttävän tehokkaasti, tavalla miten kuulija vedetään koko sielulla mukaan ja luodaan vilpitön hyvänolon tunne. 3TM näytti miten jazz toimii taidokkaalla yhteispelillä. Jazzissa ratkaisee musiikin sisältö, soittimen hallinta, tapa, millä se esitetään ja taito luoda uutta musiikillista elämystä, mikä viihdyttää kuulijaa.
Ei moderni jatsi tästä paljon parane. 3TM toimi tavalla, missä jokaisen soittajan ilmaisukyky perustui keskinäiseen luottamukseen viedä soittoa eteenpäin koko ajan kehitellen yksilöllisten vapauksien kautta. Vaihtelevasti uusia näkemyksiä viljellen koneen annettiin vieriä vapaasti ahtopaineita hieman virkistävästi muutellen. Sieltä löytyi yhtenäinen sävelalue, mikä hengitti virtaviivaisesti ja paineettomasti. Tekohengitystä ei tarvittu.
Pori Jazz 2018 Kirjurinluoto perjantai 20.7.2018
Lokkilava: 14.15 Joona Toivanen Trio, 16.15 3TM
