Ilmaislavan konsertit päätettiin tyylikkäästi LähiTapiola-lavan ääressä sunnuntaina 16.7. Alexi Tuomarila Trion huippuesityksellä. Jo pitkään kansainvälisillä areenoilla esiintynyt taiturimainen pianistilyyrikko Alexi Tuomarila on tosiaan maailmalla arvostettu ja armoitettu pianonkesyttäjä. Häntä on kuultu Porissakin useita kertoja aikaisemmin sekä oman trionsa että myös muiden tunnettujen artistien rivisoittajana, kuten esim. puolalaisen huipputrumpetistin Tomasz Stankon pohjoismaisessa Quintetissä vuonna 2010 yhdessä trion rumpalin Olavi Louhivuoren kanssa.
Alexi kertoi trion palanneen juuri sopivasti Italian keikalta ja Poriin tultiin tunnin yöunien jälkeen. No, siellä tuskin trion basistina oli Antti Lötjönen, sillä hän oli jumpannut koko viikon kontrabasson kimpussa eri kokoonpanoissa Porissa.
Todennäköisesti Alexi ja Olavi olivat Italiassa trion vakiobasistin norjalaisen Mats Eilertsenin kanssa, joka on soittanut kokoonpanossa aina trion perustamisesta asti, vuodesta 2004 alkaen.
Trio aloitti Alexin mukaan toukokuussa ilmestyneen Kingdom -levyn kahdella kappaleella. Ensimmäisen Alexin sävellyksen nimeksi sain jotain ”Chikilta Chillies?” tai sinnepäin. Sellaista en kylläkään uusimmalta levyltä löydä, vaikkei asialla sinänsä mitään merkitystä ollut itse esityksen kannalta.
Olavin sävellystä Shadows sitä vastoin voi kuunnella levyä esittelevältä sivustolta https://alexituomarilatrio.bandcamp.com/en. Alexin sävellys The Elegist oli hieman vanhempaa materiaalia, mikä löytyy ainakin hänen Drifter -kokoonpanonsa Flow -levyltä.
Kuuden kappaleen esitykseen mahtui yksi cover-biisi Ornette Colemanin Law Years, minkä jälkeen kuultiin Olavin Duluth ja vielä lopuksi Kingdomilta kappale Bruin Bay.
Satojen ellei tuhansien kokoonpanoltaan samanlaisten pianotriojen kulkema polku on aika hankala. Miten selvitä siinä voittajana vaatii kaiken aikaa uudistumista ja sellaista tapaa toimia, millä pystyy erottumaan tästä massasta.
Alexi Tuomarila Trio on pysynyt hengissä jo varsin pitkään, joten jotain uudenkarheaa maastouraa trio on raivannut hengissä pysymiseksi. Ladulle on täytynyt löytyä oikeanlaiset sukset, mitkä toimivat myös vastamäessä ilman punaista Rexiä. Alla on siis täytynyt olla vihreää Vauhtia, mikä liukuu ylämäissäkin. Todella positiivista huomata, että ”pojat” pärjäävät.
Eikä se mitenkään suuri ihme ole, kun kuunteli trion musiikillista pohjaa ja tapaa toimia. Seesteisyydessäänkin soitossa oli sähköinen vire, vaikka akustisesti soitettiinkin. Trio ei ole jäänyt kaivamaan lähtökuoppia eikä seisoskelemaan polvia myöten kuopissaan, mikä tahtoo olla pianotriojen kohtalo, ellei uusia keinoja tulla esiin synny.
Pitää löytyä jotain sellaista estotonta särmikkyyttä, poukkoilevaa tempoilua, riittävä määrä matkan varrelle ripustettuja rytmikoukkuja millä pystyy erottautumaan siitä satojen samanlaisten kokoonpanojen joukosta. Se ei ole helppo työmaa, mutta tässä nähdäkseni Alexi Tuomarila on onnistunut, sillä esitys kohotti mielialaa ja kiinnosti.
Vaikka Alexin trion soitosta tulee ensimmäiseksi mieleen se tavanomaisuus, mikä yleensä puuduttaa trioja, niin jotenkin hän on onnistunut omalla uudistushenkisellä sävellystyöllä ja teknisellä taituruudella saamaan mielenkiinnon heräämään soiton edetessä.
Kuulijana huomasi, ettei soitto sittenkään jähmettynyt hyvän osajaon ansiosta. Erinomaisina pelimiehinä, tällä kertaa Lötjönen ja Louhivuori, saivat tukevan otteen kokonaisuudesta ja tiivistunnelmainen matka kulki kompuroimatta saumattomalla yhteispelillä. Nähtävästi musiikissakin tarvitaan target-pelaajia.
Ilmava pehmeys, kiireettömyys ja hienostuneisuus nousivat kiihkottomasti esille rauhallisissa osioissa. Vastapainoksi löytyi kuitenkin revittelevän innostavaa kovaa ja voimallista riskejä ottavaa latausta. Tiivistunnelmainen syke nousi aika-ajoin raikkaan räväkästi esille nopeasti herätellen kuulijan nykyhetkeen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tällaisen kulkureitin valinnutta yhtyettä on luonnikasta ja helppoa seurata.
Pori Jazz 2017, jazzkatu, sunnuntai 16.7.2017
LähiTapiola-lava
18.00 Alexi Tuomarila Trio
