Festivaaliraportti: 15. Viljandi Guitar Festival 19.–23.10.2022, Viljandi, Viro.
Viljandi Guitar Festival esitteli musiikkia monipuolisesti keski-Virossa lokakuun lopulla. 15. kitarafestivaalin paikallista osaamista edustivat Jaagup Jürgel Trio, Titoks, Janno Trump Clarity Ensemble, Raul Vaigla, Peedu Kass ja Andre Maakerin johtama Festival Guitar Orchestra.
Ulkomaisia tuontinimiä olivat Kurt Rosenwinkel Trio, yhdysvaltalainen mandoliinin soittaja Chris Thile, brittikitaristi Jon Gumm sekä brasilialainen kitaraduo Daniel Santiago ja Pedro Martins.

Ohjelmaan sisältyi myös virolaisten kitaraverstaiden tuotannon esittely sekä työpajoja, joissa koti- ja ulkomaiset ammattilaiset jakoivat tietotaitoaan nousevan polven muusikoille.
Kitarajuhlilla julkistettiin myös 15. Tiit Paulus -kitarapalkinnon voittaja Anna Regina Kalk. Pitkän linjan virolaisen muusikon ja opettajan mukaan nimetty palkinto myönnetään vuosittain lahjakkaalle nuorelle kitaristille. Kalk on opiskellut viimeiset neljä vuotta Frank Möbusin opissa Weimarissa Saksassa Hochschule für Musik Franz Lisztissä sekä Sveitsissä Hochschule der Künste Bernissä, jossa häntä ovat opettaneet Ronny Graupe ja Kalle Kalima.

Viljandi tunnetaan kitaramusiikin lisäksi heinäkuisesta folkfestivaalista, historiallisesta kulttuurimaisemastaan sekä Kondas-keskuksesta, joka esittelee moniulotteisesti naivistista taidetta. Kitaratapahtuman aikaan siellä oli kattavasti näytteillä Härmin taiteilijasuvun tuotantoa kolmen sukupolven ajalta.
Viljandiin tullaan myös nauttimaan hyvästä ruoasta ja juomasta. Esimerkiksi Kodukohvik on perhevetoinen laatubistro, Legend seljankoineen rento ruokakeidas ja Kohvik Fellin listattu peräti gastronomisesta tasosta viestivälle Michelin-sivustolle.

Fellinin innovatiivisesti toteutettu lähiruoka, talon sommelier’n viinituntemus sekä raparperisnapsin kaltaiset kotitekoiset erikoisuudet täyttävät ravintolan uudestaan ja uudestaan. Kitarafestivaalilla Fellin toimi lisäksi live-estradina, joskin valtaosa konserteista soitettiin Viljandin kansanmusiikkikeskuksen tiloissa.
Vahva visio
Tapahtumaa johtaa kitaristi Ain Agan. Agan ja hänen kollegansa Robert Jürjendal ja Aleksei Saks perustivat festivaalin vuonna 2008.
Aganin päämääränä on edelleen tukea kitaransoiton kehittämistä, edistää improvisointia ja tuoda kuuluville kielisoitinmusiikkia laajalla skaalalla ja genrejä kumartamatta. Työtä on tukenut merkittävästi suomalainen teollisuusmies ja kulttuurivaikuttaja Paavo Lampinen.
Agan on festivaalin vetämisen ohessa keskittynyt mentorointiin ja levytysprojekteihin. Teemu Viinikaisen ja Niklas Winterin kaltaisten suomalaismuusikoidenkin kanssa työskennelleen kitaristin henkilökohtaista julkaisulistaa ovat täydentäneet albumit Kaheksa (2017, kahdeksan sävellystä yhtä monelta virolaissäveltäjältä, tulkitsijoina Aganin lisäksi muun muassa Paul Daniel ja Riho Sibul), Estonian Incantations 1 (2019, neljän virolaisen nykysäveltäjän töitä tutkivat Aganin kera esimerkiksi Marzi Nyman ja Viron filharmoninen kamarikuoro) ja AganagA (2019, Aganin sävellyksiä esittävät maestron rinnalla vaikkapa Mika Kallio ja jousikvartetti Prezioso).

Aganin käsialaa voi kuulla myös kaksois-dvd-kansiossa Eesti Improvisatsioonid: Kitarr / Estonian Improvisations: Guitar (2007). Se koostuu yli kolmesta tunnista kitaramusiikkia 22 tunnetulta muusikolta, kuten Mart Soo, Marek Talts ja Jaak Sooäär. Mukana on myös suomalaisrumpali Petteri Hasa.
Aganin mukaan Viljandin kitarafestivaali perustelee olemassaolonsa jo matematiikalla. Virossa on valtavasti kitaristeja väestön määrään suhteutettuna, mikä peilaa yleisellä tasolla kitaramusiikin suosiota.
Kotimaan väreissä
Liekö sattumaa mutta ohjelman kolme huomattavaa virolaismuusikkoa ovat kaikki basisteja. Janno Trump on profiloitunut korkean profiilin musiikkiprojektien kehittäjäksi, Raul Vaigla muistetaan jo 1980-luvun proge-henkisistä yhtyeistä Ultima Thule ja VSP Projekt ja Peedu Kass klaaraa laajan skaalan tyylejä kunnianhimoisista jazzhankkeista bilebändin pulssitukseen.

Janno Trump Clarity Ensemble on jazztrion ja jousikvartetin yhdistelmä. Säveltäjä-liiderin kanssa soittavat pianisti Joel-Rasmus Remmel, rumpali Ramuel Tafenau, alttoviulisti Ann Mäekivi, sellisti Andreas Lend sekä viulistit Linda-Anette Verte ja Mari-Katrina Suss.
Musiikki on sävelletty nimenomaiselle kokoonpanolle. Se kuului Up North -albumilla (2022) julkaistussa ohjelmassa tyylillisenä moniulotteisuutena sekä ulosannin vivahteikkaana dynamiikkana.
Trump on lisäksi yhtyeenjohtajana ennenkaikkea joukkuepelaaja. Basson keulimisen ja äänikuvan pomottamisen sijaan hän tasapainottaa sykkeen ylläpidon ja solistiset velvoitteet suoden tilaa tasapuolisesti koko työryhmälle. Äänikuvassa oli sijansa myös hienovaraiselle helmeilylle, kuten lopukkeiden sointiornamenttien dialogille. Teoskokonaisuus nousikin yhdeksi tapahtuman huipentumista.

Raul Vaiglan fuusiokeikka kumpusi paitsi maestron virtuoosimaisesta basso-osaamisesta, myös Soul of Bass -debyyttisooloalbumista, jonka julkaisusta täyttyy ensi vuonna 20 vuotta. Itse konsertti taas juhlisti heinäkuussa pyöreitä täyttäneen Vaiglan kuusikymppisiä.
Pidot rullasivat ammattimaisen sujuvasti. Virolais-suomalainen bändi (Tero Saarti, trumpetti, Ricardo Padilla, lyömäsoittimet, Petteri Hasa, rummut ja Madis Muul, kosketinsoittimet) palautti alkuteoksen tunnistettavan äänimaailman kasari-estetiikkaan muotopuhdasta teema-soolo-pallottelua myöten.
Vaigla oli varannut iltaan myös yllätyksen ja muokkasi Naiman, oman Coltrane-suosikkinsa, avarasointiseksi leijutteluksi.

Peedu Kass soitti Viljandissa soolokeikan. Siinä hän käytti sähkö- ja kontrabasson lisäksi efektejä ja syntetisaattoria. Improvisaatio starttasi luonnosmaisesta rytmin ja melodian tutkiskelusta, kasvoi kokoluokkaa isommaksi luuppaamalla ja karkasi paikoin pedalien ja sormion hiplaamisen myötä sooniseksi dadaksi synasta paenneiden irtovinkaisujen myötä. Sattuma tuntuikin olevan vapaamuotoisen musiikkituokion yksi keskeinen muuttuja.
Maanläheistä tekstuuria Kass kehitti hyödyntämällä vaikkapa jousta kontrabasson työstössä. Tunnistettavaa konstruktiota ulosantiin vuorostaan hahmotteli basistin suosikkikappaleiden ujuttaminen äänijatkumoon. Esimerkiksi Massive Attackin Teardrop nosti kokonaisuuden profiilia oleellisesti muotopuhtaine teemoineen.

Festivaalin avasi nuori ja tuore yhtye Jaagup Jürgel Trio. Jürgel palkittiin vuonna 2021 festivaalin omalla Tiit Paulus -nimikkopalkinnolla, joka myönnetään vuosittain lahjakkaalle nuorelle kitaristille. Aiempia saajia ovat esimerkiksi Virgo Sillamaa (2008) ja Erki Pärnoja (2009).
Kolmikon tulokulma oli iloisen utelias. Musiikkia tuotettiin rennolla otteella ja kuvia kumartamatta. Hyväntuulisuus toi otteisiin lennokkuutta. Kitaristijohtaja soi viljalti tilaa kumppaneilleen.
Omissa osuuksissaan Jürgel pudotteli tarkan ekonomisesti ja avoimen heleällä saundilla. Perinnenäytteistä A Nightingale Sang in Berkeley Squaren hän tiivisti minimalistiseksi luennaksi, Alone Togetherin väreilevän latautunut tutkielma taas osoitti tunnesisällön tuntemusta.

Titoks tuntuu kehittyvän joka askeleella. Nyt musiikki kulki vapautuneemmin kuin kaksi vuotta sitten edellisellä kohtaamisella. Yleisö eli mukana innokkaasti eikä ollut päästää yhtyettä lainkaan pois lavalta.
Kvartetin kakkosalbumin Gypsy Jazz (2022) sävelmateriaali tarjosi laajan kosketuspinnan ja sen kitara-viulusvengi pulppusi letkeästi. Yhtyeen charmi ei ollut vain nostalgisessa saundissa vaan koko koplan sisäistämässä välittömyyden ja tiukan tatsin yhdistelmässä, jolla homma hoidettiin.

Titoks ammentaa ilmaisunsa Django Reinhardtin ja Stéphane Grappellin klassisesta mustalaissaundista, mutta ohjelmaan sisältyy myös Jerome Kernin Ol’ Man Riverin ja George Gershwinin Oh, Lady Be Goodin kaltaisia sävellainoja oman materiaalin ohessa. Levylle ovatkin päätyneet viulisti Kristjan Rudanovskin Sentimental Cafe sekä rytmikitaristi Ainar Toitin sävellykset Choro Blues ja For You, jotka istuvat saumattomasti hyvällä tavalla patinoituneeseen sointiin.

Nuorista musiikinopiskelijoista koottu Festival Guitar Orchestra nousi lavalle kitaristi-opettaja Andre Maakerin johdolla. Ohjelma perustui säveltäjä Sven Grünbergin elämäntyöhön, joka ulottuu elektrosta ja progesta elokuvamusiikkiin.
Maakerin ja 11 oppilaan yhteistyöstä välittyi niin vilpitön into kuin ikoniseen asemaan kohonneen Grünbergin kunnioitus. Tutut melodiat erottuivat kokonaisuudesta.
Tulokulma oli orgaanisen maanläheinen verrattuna vaikkapa samaa aineistoa niin ikään vastikään tulkinneen syntetisaattoriorkesteri Eesti Elektroonilise Muusika Seltsi Ansambelin konserttiin. Kunnioitettava puserrus kaikkineen.

Jamit täyttivät Mulks-baarin kunakin festivaali-iltana. Esimerkiksi avajaiskonserttien jatkoksi nuori house-kokoonpano viritti oikeanlaiseen tunnelmaan tutkimalla standardeja hyvällä otteella. Yleisö diggaili ja vaihdoissa lavalle löytyi aina uusia halukkaita.
Yhdessä konstellaatiossa kitaransa kytki vahvistimeen myös ruotsalainen workshop-opettaja Ola Bengtsson, meritoitunut soittaja monista länsinaapurin vientiyhtyeistä.

Tuontitähtiä moneksi
Brasilialaiskaksikko Daniel Santiago & Pedro Martins osoittautui kitarafestivaalin kiinnostavimmaksi ulkomaiseksi esiintyjäksi. Santiago on akustista kitaraa soittava konkari, jolla on uraa jo yli kahden vuosikymmenen verran. Santiagon mentoroiman Martinsin soitin on puolestaan puoliakustinen, jonka vire kuulostaa usein baritonikitaralta.
Viljandissa kaksikko tutki uutta sävelmateriaaliaan. Sitä oltiin menossa seuraavaksi levyttämään Kurt Rosenwinkelin levy-yhtiölle Hearcore Recordsille, jolle molemmat muusikot on kiinnitetty.
Yleisöllä oli siten tilaisuus kuulla vielä kehitysvaiheessa olevia teoksia. Niiden ulottuvuuksia tutkittiin avoimella agendalla. Vaikka moni aloitus tuntui haparoivalta, ja finaaleihin luriteltiin ylimääräisiä koristeita vielä senkin jälkeen, kun teos kuulosti jo päättyneen, konsertista jäi positiivinen jälkimaku.

Tuntui itse asiassa kiehtovalta seurata kaksikon työprosessin etenemistä ja samalla pohtia, miltä kappaleet tulevat kuulostamaan lopulta levytettyinä. Lisäksi yllätti myönteisesti se, että soitteissa oli niukasti viitteitä brasilialaiseen ikonostaasiin flowsta paikoin erottuvasta bossa-keinunnasta ja lattarirytmiikasta huolimatta.
Pikemminkin vähäeleinen ja niukasti ilmaisuaan efektoinut duo tutki mahdollisuuksia yhdistää kokeellisesti kahden kitaristin äänimaailmoja lauluun ja vocalese-tyylittelyyn ilman ilmeisiä soinnillisia kiinnekohtia. Finaalissa kaksikko vielä tarjosi hyvin yhteensoituvaa kaksiäänisstä laulua. Riskinotto kannatti.

Kurt Rosenwinkel Trion ohjelma koostui standardeista. Konsertti kuulosti kauttaaltaan retrolta, johon oli ujutettu maailmanmusiikillisia sävyjä. Rosenwinkel on ammattisoittaja, joka ei juurikaan ilmeile, on työstettävänä Charles Mingusin Self-Portrait in Three Colors, Thelonious Monkin Reflections tai Horace Silverin Nica’s Dream. Kaikki sujahtavat samaan formaattiin yhtäläisellä pokerilla.
Rosenwinkelin agenda onkin juuri se. Hän purkaa klassikot alkutekijöihinsä ja kokoaa ne trioineen uudeksi musiikiksi. Metodissa on ilmaisun tuoreuteen liittyvä kannustimensa mutta samalla haaste, miten säilyttää sävellyksen karaktääri ja emotionaalinen sisältö, kun soitteista on karsittu alkuteoksille ominaiset rakenteet ja tunnuspiirteet.
Soinnillisesti Rosenwinkel toi mieleen usein John Scofieldin mattaisen virtaviivaisen kepityksen. Toisaalla taas kitaristin efektoidumpi ujellus muistutti erehdyttävästi sähköisen EWI-puhaltimen synamaista luritusta.
Rumpali Gregory Hutchinson näyttäytyi tyylien kameleonttina, joka klaarasi historialliset soittotyylit Gene Krupan virvelöinnistä Art Blakeyn herpaantumattomaan rumputuleen. Basisti Lucas Traxel hoiti tonttinsa lihallisen rytmikoneen toisena komponenttina tarkasti ja draamatta.

Viljandin soittojuhlien isoimmaksi yleisösuosikiksi osoittautui Yhdysvaltojen Chris Thile. Mandoliinivirtuoosi täytti niin kaupungin kirjastoon järjestetyn yleisökohtaamisen kuin varsinaisen konserttinsa. Paikalle oli saapunut myös iso joukko kollegoita Tarttoa ja Tallinnaa myöten, arvostetaanhan Thileä kuulemma suunnattomasti yhtenä lahjakkaimmista nykymuusikoista genreen ja instrumenttiin katsomatta.
Eri yhteyksissä Thile näyttäytyi välittömänä ja sympaattisena heppuna, joka oli aina valmis jakamaan tarinan tai kaksi musiikkiinsa liittyen. Hän esimerkiksi kiinnostui instrumentista bluegrassin isän Bill Monroen kautta samalla kun valtaosa ikätovereista syttyi räpistä ja elektronisesta musiikista.
Teknisesti taas nykyinen, kaikukopaltaan alkuperäisestä italialaisesta luuttujen soitinperheen pulleakoppaisesta instrumentista hoikistettu mandoliini on viritykseltään ja sointialaltaan kuin viulu.
Thilen kielipeli on valmistettu Michiganin soitintehtaalla 1920-luvulla ja on paikallisen asiantuntijan mukaan mandoliinien stradivarius, joka maksaa neljännesmiljoona dollaria. Se tuottaa vivahteikkaan rekisterin kuperine pohjarakenteineen verrattuna tasakoppaiseen versioon. Soitin soveltuu niin kansanmusiikkiin kuin klasariin, joista molemmista Thile tarjosi sointinäytteitä.

Mandoliinimies keskittyikin konsertissaan virtuositeettinsa viljelyyn. Thile on lisäksi hauska esiintyjä, joka sitoutti yleisöä työskentelyynsä huumoripitoisilla välipuheilla ja musiikillisella briljeerauksella.
Keikan jälkeen useampi muusikko haukkoikin narikkajonossa henkeään ja analysoi ääneen, kuinka luontevasti Thile saattoi paketoida hyvin maanläheiseen muotoon vaikkapa Bachia ja Béla Bartókia. Mestarin maine kulki edellä, joten sali täyttyikin kaiketi viimeistä istuinta myöten.

Brittiläinen Jon Gomm oli esiintyjänä samaa maata. Hän täytti salin Chris Thilen tavoin, joukossa niin ikään useita tunnettuja muusikoita. Kitaristina hän oli vastaava tekninen taituri. Blackpoolin duunarikaupungin kasvatti osasi myös ottaa yleisön välipuheillaan, itseironisilla vitseillä, leveän soittohaara-asennon tyyppisten rockmaneerien parodioinnilla ja muulla yleisellä tohkaamisellaan.
Gomm ujutti soittoonsa muun muassa Kate Bushin Running Up That Hilliä ja soul-leidi Chaka Khania. Oma juttunsa oli tietysti se, että hän käytti kitaraansa kokonaisvaltaisesti hoitaen sillä myös basson ja rumpujen tehtävät nopean sujuvalla tekniikalla.
Verbaalisesti illan hauskin osuus olikin historiatunti laatikon päältä ladossa soitetuista juke joint -sessioista ja siitä, miten metodi synnytti jukebox-käsitteen, latotansseissa kun pelimannilta oli tapana pyytää omia kappalesuosikkeja. Rumpujen, basson, slideputkikitaroinnin ja laulun myötä äänessä oli siten yhden miehen bluesbändi.
Seuraava, 16. Viljandin kitarafestivaali järjestetään 17.–22.10.2023. Ensimmäiset julkistetut esiintyjät ovat Jukka Perko Avara, Brandon Ross ja Pasquale Grasso.
Rossin yhteistyökumppanien lista ulottuu Archie Sheppistä Cassandra Wilsoniin, italialaissyntyinen mutta New Yorkiin asettunut Grasso taas on kehittänyt omintakeisen, niin Charlie Parkerin bebopista kuin klassisesta kitaransoitosta ammentavan soittotyylin.