Torstai-iltapäivän alussa oli vielä hyvä poutasää, kun Porin Kirjurinluodolla Lokkilavan ääreen oli kokoontunut hyvissä ajoin suuri joukko kitarajazzin ystäviä. Tunnelma oli odottava, sillä ensimmäiseksi luvassa oli kaksi tämän hetken kovimpiin jazzkitaristinimiin kuuluvaa taituria trioineen. Kaksi yhdysvaltalaista kitaristivelhoa, kaksi eri sukupolvea, kaksi eri tyylilajia ja kaksi täysin erilaista tapaa luoda kitaransa kautta omanlaisen ääniviidakon.
Tässä mielessä Julian Lage ja Bill Frisell ovat kuin eri planeetoilta ja kitaran varressa he erottuivat toisistaan kuin yö ja päivä. Tuskin kenellekään kuitenkaan jäi epäselväksi, että molemmat ovat oman tyylinsä huippuvangitsijoita. He tietävät omat vahvuutensa ja pysyvät omilla linjoillaan.
Vasta 30 vuotta täyttävä Julian Lage sai kunnian aloittaa. Iästään huolimatta hän on ehtinyt tehdä muusikon uraa jo parikymmentä vuotta ja on jazzkitarismin kuumimpia nimiä tällä hetkellä.
Hänet on tunnettu jo nuoresta pojasta alkaen eräänlaisena kitaristinerona, kun hän jammaili Carlos Santanan kanssa. Sittemmin hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa Gary Burtonin, Jim Hallin kanssa.
Lage on soittanut urallaan ensisijaisesti akustista kitaraa ja julkaistut äänitteet ovat olleet myös akustispohjaisia. Sikäli viime vuonna julkaistu Arclight -albumi oli pienoinen yllätys, kun hän oli siirtynyt soittamaan sähköistä Telecasteria.
Telecasterin kanssa hän myös lavalle saapui yhdessä basisti Chris Lightcapin ja rumpali Eric Doobin kanssa. Toiminta lavalla oli räväkän suoraviivaista ilman suuria puheita. Puheet jäivät yhteen minuuttiin, minkä aikana hän ehti esitellä soittokaverinsa ja ilmoitti setin sisällön koostuvan ensimmäisen ja viimeisimmän Arclight -albumin kappaleista. Turhia puheita ei tosiaan tarvittu, vaan sen sijaan hän antoi kitaran soida laajalla ääniskaalalla värikkään monisärmäisesti. Aloituskappale oli Persian Rug ja lopetuksena Presley, molemmat Arclight -kappaleita ja tämä riitti niistä puheista.
Muuten homma kulki käytännössä tauotta kappaleesta toiseen. Julianin kitaran käsittelyä oli upeata seurata, tuntui siltä, että hän löysi aina jotain uutta, kun kädet kävivät otelaudalla puolelta toiselle.
Mieleenpainuvaa oli se, ettei hänen soittonsa riistäytynyt ollenkaan siihen tavalliseen kitaran äärettömän pitkään vinguttamiseen, mikä tuntuu olevan tänä päivänä käsite hyvästä kitaristista.
Lagen taito tuli esiin monipuolisella sointurakenteella, mikä liikkui laajalla sektorilla. Nopeat suunnanvaihdot ja äkkinäiset ”stopparit” loivat jatkuvaa muuntelua ja rikkautta soiton vivahdespektriin.
Samanaikaisesti Bill Frisell näytti tulleen backstagelle ja kävi kurkkailemassa verhon takaa kulmasta lavalle ja mielestäni hän tuntui ajattelevan, mitä helvettiä täällä tapahtuu! Tai sitten ei, mistäs minä sitä tiedän.
Lagen soitto ja kitaran käsittely näytti kaikesta huolimatta olevan riittävän tuhoisaa kitaran kielille, sillä yksi kieli katkesi kesken soiton setin loppuvaiheessa. Sitä hätkähtämättä yli 70 äänitteellä ja lukuisten ykkösrivin artistien taustalla soittanut, kokenut ja arvostettu basisti, Chris Lightcap näytti olevansa vanha kettu. Hän jatkoi soittamista ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut ja otti käytännön läheisellä, näppärän napakalla ja täsmällisellä komppauksella toimivan Eric Doobin helposti mukaan duotyöskentelyyn
Kun Julian oli saanut kielen vaihdettua, valtavien suosionosoitusten saattelemana homma eteni siitä kuin automaatti esityksen loppuun asti. Työ tuli tehtyä ja kolmikko poistui yleisön hurratessa katsomossa.
Julian Lagen musiikista kiinnostuneet voivat käydä osoitteessa https://youtu.be/BUYXXNZ8Ujc, mikä on 30 minuutin tallenne tämänkeväisestä Jazzahead! 2017-tapahtuman konsertista Bremenissä.
Kitaristi ja tyyli vaihtuivat
Kun Bill Frisell trioineen tuli seuraavaksi lavalle olin pois paikalta kuuntelemassa Jokilavalla hetken, muutaman kappaleen verran, Canned Heatin bluesrockia tai rockbluesia miten vain, joten en pysty sanomaan miten homma lähti käyntiin. Hänen edellisestä Porin vierailusta on ehtinyt kulua jo parikymmentä vuotta, mutta itse olin paikalla viimeksi Tampereella, kun veteraanikitaristi oli siellä soittamassa kolmisen vuotta sitten.
Hän kuuluu eittämättä sukupolvensa tärkeimpiin jazzmuusikoihin jo 1980-luvun lopulta lähtien. Liikkuessaan laajasti eri tyylilajien välillä aina ei välttämättä tiedä meneekö esitys jazzin piikkiin vai countryrockiin tai kenties bluesiin.
Johtuuko se mahdollisesti tästä, että hänellä on laaja kannattajajoukko erityisesti vanhemmassa ikäpolvessa, vai siitä, että hän on todella taitava kitaristi. Suoraan sanottuna en itse kuulu tähän porukkaan. Ei siinä mitään jokainen saakoon valita linjansa.
Siteeraan muutamilla lauseilla pettymystäni viimeiseen tapaamiseen Tampereella. ”Miksi sitten mieleeni juolahti menneet ajat ja coltit, joilla ammuin kaksintaistelut mielessäni.
Olin jotensakin järkyttynyt ohjelma rakenteesta, vaikka olisihan se pitänyt tietää jo etukäteen, että kyseessä ei ollut jazzanti.
Herrat soittivat yksinkertaisesti muiden aikanaan tunnettujen lauluntekijöiden vanhasta populäärimusiikista väännettyä countryrockia tai countrybluesia, miten vain kukin sen käsittää.
Olin tosiaan asennoitunut kuuntelemaan jatsillista kitarasoundia, mutta sitä ei tullut, vaan maalaismusiikkia. Hyvin soitettua sinällään ja rentoa kuunneltavaa, ei tarvinnut ajatella sen enempää. Niin, täysin turhaa sitä sitten alkaa valittaa, jos on oma moka ja asennevamma.”
Kun palasin Lokkilavalle Billin luottomuusikot basisti Tony Scherr ja rumpali Kenny Wollesen, kävivät keskinäistä eleettömän maltillista ja ilmeettömän vähäeleistä vuoropuheluaan vastakkain asettuneena. Sitä jatkui sitten käytännössä samanlaisena loppuun asti. Frisellin loimuttelu kitaran kielillä oli siistiä ja puhdasta, mutta jotenkin tämä esitys oli yksitotista jammailua.
Minulle jäi mielikuva, että herrat olivat lähteneet kolmistaan iltanuotiolle veden ääreen keskustelemaan mahdolliset päivän tapahtumista, joita ei käytännössä ollut olemassakaan. Tulen liekkien voimistuessa ja hämärän laskeutuessa täystyynen veden äärellä ääniä ei kuulunut, kun laineetkaan eivät liplattaneet. Pimeyden yllätettyä, vakava keskinäinen keskustelu, millä ei ollut mitään merkitystä, tuntui vain jatkuvan.
Siinä sitten ihmeteltiin, että mistä me ollaan oikeastaan keskusteltu, mikä oli aihe vai oliko sellaista ollenkaan. Keskustelu vaikenee kunnes kenenkään puhetta ei kuulu. Oliko tähän mitään lisättävää?, kysyy yksi. Niin mihin?, kysyi toinen. Missä me olimmekaan?, kysyi kolmas. Mentäiskös kotiin, alkaa olla nälkä, totesi yksi. Taitaisi olla parasta, ettei tule virheitä, lausahti toinen. Jammaillaanko vielä, kysäisi kolmas. No, ei nyt, me jammailtiin jo. Ai niinkö, mitäs me nyt tehdään. Mennään kotiin.
Näin se vaan menee mielipiteet ristiin. Tiedän, etteivät Bill Frisellin musiikilliseen antiin tykästyneet tätä aivan hevillä sulata. Ei siinä mitään, sillä olen edelleen väärässä, enkä missään nimessä halveksi trion tekemistä, sillä nämä olivat unikuvia.
Pori Jazz 2017 torstai 13.7.2017.
Lokkilava
14:00 Julian Lage Trio
16:00 Bill Frisell Trio
