Kun Korpo Sea Jazzin viralliset avajaiset oli saatu päätökseen, niin jazzkansa siirtyi kuuntelemaan illan pääkonserttia Kommunalgårdenin tiloissa, kuten aikaisempinakin vuosina. Konsertti oli loppuunmyyty ja Kommunalgården-sali tupaten täynnä. Illan aikana oli lavalla kolme erillistä kokoonpanoa, joiden soittajat olivat itselleni hyvin tuttuja ja orkesterinakin kuultuja. Vapaan modernin jazzin ystävänä odotin konsertilta jo etukäteen jotain aivan pohjattoman herkullista, jopa rituaalista kiihkoa herättävää antia, sellaista tuotosta, joka säilyy vuosia muistoissa ainutkertaisena kokemuksena. Näissä odotuksissa en ainakaan itse joutunut pettymään.
Toisaalta en tiedä miten hyvin suuri yleisö oli tietoinen tulevien esityksien sisällöstä. Aikaisempina vuosina Korppoon yleisö on tottunut enemmän perinnepohjaisen jatsin esittämiseen.
Nyt oltiin hieman menossa free jazzin suuntaan. Osittain uudet tuulet puhalsivat ja Bosse Mellberg totesikin jossain vaiheessa, että nyt on menty piirun verran modernimpaan suuntaan, mutta jatsillisesta pohjasta tulemme tulevaisuudessakin pitämään tiukasti kiinni.
Mutta mitään hämminkiä ei näyttänyt syntyvän, salintäyteinen yleisökin tuntui olevan aivan haltijoissaan ja tunnelma oli kuuma kuin saunan lauteilla olisi istunut. Löylyä vain lisää….
Yksisarvisen uhmakas hyökkäys
Mikko Innanen, Ville Herrala ja Joonas Riippa muodostavat yhteistoiminnallisen ja tasa-arvoisen trion, jossa kaikki antavat yhtyeen sisällölle jotain omaa. Kolmikon tekemiset on huomattu myös ulkomailla ja vuodesta 2007 toiminut yhtye on ehtinyt vierailla jopa Euroopan ulkopuolellakin, Marokossa.
Plop saattaa kyseenalaistaa jazzin perusetiikan, perinteen ja kulkee viistosti eri suuntaan, ei kuitenkaan niin, ettei sen soittamaa musiikkia voitaisi pitää jazzina. Toki se on moderni käsitys jazzista, mutta niinhän kaikki ympärillämme muuttuu kaiken aikaa. Yhtyeen nimi sanana pitää sisällään erilaisia käsitteitä, joista yksi kuvaa ääniefektiä. Läiskähdys ilmaisuna voi muodostaa mielikuvan, mikä vapauttaa musiikin toimimaan samansuuntaisesti. Improvisoinnin kautta yhtye löysi oman kanavan saada ääniefekteille musiikillista luonnetta ja voimaa.
Kolmikko laukkasi ryntäillen liikkeelle ja alkoi silpoa kuvitteellista nuotistopohjaa tuhansiksi pieniksi päreiden suikaleiksi, mitkä lentelivät pitkin seiniä ja kajahtivat takaisin säälimättömästi runtaten kaikupohjan kuulijan korviin jauhettavaksi jatsin autuudeksi. Ai, miten hyvältä se tuntuikaan. Jämäkän tukevia abstraktisia koukkuja jaellen ja leikkisästi liihotellen kolmikko puhkui elinvoimaa ja irtiotot koostivat yhtenäisen paineistetun äänikentän, mikä räjähti päin näköä.
Vaikka esityksessä pohjana ei ollut totaalisen vapaa soitto, vaan kappalepohjainen rakenne, niin se tuntui hyvin paljon hetkessä soitetulta eikä kappaleiden vaihtumista oikeastaan huomannut ollenkaan. Mikko puhalsi baritoni- ja alttosaksofoneja, erikoista puuhuilua ja suoraa nokkahuilun tapaista metallipuhallinta, mistä syntyi jännittäviä sekä matalia että korkeita ääniä.
Soitolle oli tyypillistä nopeat suunnanmuutokset ja voimakkaat ylös-alas tempoilut. Baritonin rankat ryystöt ja pyörteisesti möyryvät äänet sekoittuivat kurnuttavasti matalaääniseen Joonaksen rummutuksen ja Villen bassorakenteen luomaan värikkääseen taustamattoon.
Loppu olikin aivan huikea muutos ja yllätys ohjelmassa. Mikko poistui etukautta lavalta kulissien taakse soittaen metallista pilliään ja kohta sen ääni muuttui totaalisesti ja Verneri Pohjola ilmestyi lavalle. Hetken ihmettelin, että mitä nyt tapahtuu.
Mikko ei enää palannutkaan, vaan Ville poistui myös hetken vielä ”jumpattuaan” ja kohta lavalla oli kaksi rumpalia. Mika Kallio oli ilmestynyt toisen rumpusetin taakse ja alkoi kehitellä sillä omia koukeroitaan. Samalla Joonas vastaili omilla koukuillaan hetken ja poistui lopulta verhon taakse.
Soitto ei pysähtynyt hetkeksikään, mutta lavalla oli toinen kokoonpano Kallio & Pohjola Duo. Kuulemma homman oli ideoinut aivan viime hetkillä Mikko ja se oli yksinkertaisesti aivan upea keksintö. Se sai yleisönkin heräämään. Olin huomaavinani yleisön seasta kohinaa, mikä johtui positiivisesta hämmennyksestä.
Espanjassa joskus yli 30 vuotta sitten olin ensi kertaa ollut tilanteessa, jolloin lavalla orkesteri vaihtui ns. ”vauhdissa” musiikin taukoamatta hetkeksikään välillä. Silloin se tuntui kiehtovan erikoiselta ja nyt tapahtui sama juttu yhtä yllättäen ja jännittävästi. Hieno oivallus Mikolta tilanteessa mihin se sopi aivan erityisen hyvin.
Tyyli lavalla muuttui, ei kuitenkaan musiikillisen pohjaidean puolesta, sillä kaksikko liihotteli vapaassa pudotuksessa ilman sävellyksellisiä rakenteita. Molemmat, Mika ja Verneri, ovat eteviä improvisoijia ja tulos oli sen mukaista. Kumpikin muusikoista ovat tulleet viime vuosina esiin hienoilla omilla yhtyeillään Kallio Slaaki ja Verneri Pohjola Quartet. He esiintyivät nyt vasta toista kertaa yhdessä tällaisessa duo-projektissa. Kun soittajilla on samansuuntainen näkemys, he saavat myös nopeasti kiinni yhtenäisestä juonesta.
Noin puoli tuntia kestänyt setti oli paikoitellen jopa ylitsevuotavan mielenkiintoinen. Esityksen tarkoituksena ei ollut luoda musiikillisesti eteenpäin vievää svengaavaa melodista rytmiä. Soitosta kuului kaikesta huolimatta melodisuus, mutta se syntyi muulla tavalla, yhteisellä linjanvedolla ja toistensa seuraamisella.
Vernerin tunnetusti monipuolinen taiteellisuus trumpetinsoitossa tuli taas kerran mahtavasti esille. Trumpetin terävä äänien kirjo kajahti ilmoille ja siihen Mika taikoi rytmitajullaan teknisesti aivan huimia rumpukuvakulmia.
Kalliota moninaisia kertoja aikaisemmin nähneenä ja kuulleena mukaan oli tullut jotain aivan ihmeellistä käsien liikeharmoniaa ja kuvailevia herkkiä kosketuksia rumpujen kalvoille, ”pelleille”, kuppeihin, kippoihin, gongeihin ja puupalikoihin. On vaikeata uskoa miten joku saa onnistumaan homman ”kaverin” soittoon, erilaisten kapuloiden ja vispilöiden kanssa kaiken lisäksi niin täsmällisesti ja oikea-aikaisesti.
Duon soitossa ei ollut yhtään ylvästelyn makua, vaan pelkää nöyrää inhimillistä mietiskelyä ja soittamisen iloa.
Suomalaisen free-jazzin rytmitykki
Kun kahden ensimmäisen esityksen jälkeen Ravintola Buffalon konserttipaikalla järjestämä buffet oli nautittu, niin oli aika taas siirtyä musiikin pariin. Ilmassa oli kihelmöivää jännitettä, kun illan kolmantena ja viimeisenä orkesterina esiintyi Mikko Innanen 10+. Tämä kolmisen vuotta voimissaan ollut 12-henkinen suuryhtye puuskuttaa free jazz linjoilla, mutta on samalla hyvin pauhaava ja svengaava big band. Yhtyeen instrumentaatio on myös poikkeava, sillä siinä on kaksi rumpalia ja kaksi basistia. Yhtyeen maine on jo kiirinyt rajojemme ulkopuolelle ja se poiki tänä vuonna esiintymiset kahdella merkittävällä jazzfestivaalilla Norjassa ja Saksassa.
Ensimmäisenä kuultiin Kof501, missä Pauli Lyytinen rääkkäsi tenoriaan aggressiivisen hurjasti ja rajusti kuin irralleen päässyt raivohärkä ja puuskutti itsekin soolon jälkeen. Seuraava kappale alkoi molempien rumpaleiden, Mika Kallio ja Joonas Riippa, yhteisellä rummutuksella. Jari Hongisto alkoi ryystää viemärinavaajan kumituttisordiinolla varustautuen pasuunastaan turpakäräjiltä vaikuttavia rähjäisiä rypistyksiä.
Rummutus tiheni ja päälle kävi yht’äkkiä koko 8-henkinen torvisektio tonaalisilla äkkirynnäköinnillä. Seppo Kantosen jytistelyyn flyygelin koskettimilla eivät riittäneet enää sormet, vaan käyttöön otettiin koko käsivarret. Innanen piiskasi alttoaan ja rummut tihensivät voimallista taontatyöstöään. Innanen ei antanut periksi, vaan jatkoi vastahyökkäystään. Meno äityi lopuksi aivan hurjaksi infernoksi.
Innasen nimihirviösävellys The Coda of Ornette Coleman’s Blues Connotation and Other Sources of Inspirations oli äkkiväärä kuntotesti, missä ensin annetaan hidastempoista johdattelevaa saattohoitoa ja päälle vielä kirkastusta, Innasen jakaessa baritonillaan oheiset särkylääkkeet. Erikoinen sävellys oli monitahoinen, monimutkainen ja herätti ajatuksia. Kappale löytyy Deliriumin albumilta Green Side Up, jos joku on kiinnostunut kuulemaan sen vielä uudestaan. Innasen väkevät ja monitahoiset sävellykset johdattelivat kuulijoita lopulta ”Erään Kansanedustajan Tunnustuksien” äärelle, kun setissä kuullut kappaleet eivät yleisölle riittäneet.
Olisi ollut jännittävää saada tämä konserttikokonaisuus purkitettua jonkinlaiseen umpioon, missä sitä voisi säilöä vuosia eteenpäin. Sieltä sitä olisi sitten kiva asteittain availla ja keräillä samaa hurmosta kuultavaksi yhä uudestaan. Ykkösketjun muusikoista koostuva orkesteri tarjoili notkeaa ja dynaamista jazzia, mikä oli täynnä yllätyksiä ja uusia äänielämyksiä.
Yksi pieni asia jäi kuitenkin häiritsemään. Lavan valaistus ei ollut riittävä. Eturivin muusikot olivat niin pimeässä, ettei heidän kasvojaan ilmeisesti pidempää nähnyt kunnolla. Tietenkin kuvauksien kannalta tilanne oli vaikea ja hyvien kuvien saaminen oli työn ja tuskan takana. Tähän asiaan voisi tulevaisuudessa kiinnittää enemmän huomiota.
Jamit Buffalossa perjantain aamutunneille
Pääkonsertin päätyttyä noin puoli yhdentoista aikoihin osa konserttiyleisöstä suuntasi samantien lähellä sijaitsevaan Buffalo ravintolaan, missä ilta jatkui jamien merkeissä Jussi Fredrikssonin toimiessa illan isäntänä. Paikalla kävi iso joukko illalla jo esiintyneitä muusikoita jamittelemassa. Jamit pääsivät käyntiin aika nopeasti yhdentoista jälkeen ja ensin lavalla kävivät soittamassa Jussi Kannaste, Eero Tikkanen, Joonas Riippa, Verneri Pohjola, Mika Kallio Fredrikssonin soittaessa pianoa. Jamit jatkuivat pitkälle aamuyöhön soittajien vaihtuessa lavalla.
Korpo Sea Jazz 2015, torstai 23.7.2015
Kommunalgården, pääkonsertti
19:00 Plop, Verneri Pohjola & Mika Kallio Duo, Mikko Innanen 10+
Plop: Mikko Innanen, saksofonit, Ville Herrala, kontrabasso, Joonas Riippa, rummut
Kallio & Pohjola Duo: Mika Kallio, rummut, Verneri Pohjola, trumpetti
Mikko Innanen 10+: Saksofonit: Mikko Innanen, Jussi Kannaste, Pauli Lyytinen, Trumpetit: Jukka Eskola ja Verneri Pohjola, Pasuunat: Jari Hongisto ja Juho Viljanen, Seppo Kantonen piano, Ville Herrala ja Eero Tikkanen kontrabassot, Mika Kallio ja Joonas Riippa rummut
