Kolin persoonallinen kirkko imi lauantai-iltapäivällä kirkkosalinsa täyteen kuulijoita. Ennustettu pikkukirpeä pakkassää ei jazzkansaa pelottanut, vaan jo ennakkoon oli myyty liki 100 lippua tähän perinteiseen konserttiin.
Josko aiempina vuosina on kuultu todellisia musiikkihelmiä muunmuassa Junnu Aaltosen kuin Jukka Perkonkin myötä, tämän vuotinen nelikko ei jäänyt tismaakaan jälkeen… päin vastoin. Vanhemman jazztirehtööri Pertti Kinnusen sanoja mukaellen – viimeisin esitys on aina paras!
Niin tai näin, makuasia. Nyt nelikko Johanna ja Mikko Iivanainen, Maria Kalaniemi ja Timo Alakotila herkistivät kuitenkin kirkkokansan esityksellään totaalisesti.
Jazzpastori Markku Salo konsertin avauksessa herkisteli tunnelman muistellen neljää vuosiperiodin sisällä poisnukkunutta jazzin ”peruspilaria”. Jazzin syvintä olemusta ja kirkon suhdetta. Syntisen neekerijatsin sijaa herran pyhätössä. Monisanaisesti ja sielukkaasti. Amen.
Johanna Iivanainen aloitti laulamalla kaunissanaisen Hiljennä minut -kappaleen, jonka jälkeen Maria Kalaniemi jatkoi haikealla Olin sairas, kun luoksein saavuit ja tämän potpurityyppisen aloituksen päätti Johannan säveltämä ja Sinikka Svärdin sanoittama Minut on kutsuttu.
Viimemainitun parin Joki palaa oli vuorossa seuraavana. Ja sitten Lasse Mårtensonin säveltämä ja Solja Tuulin Jumala rakastaa maailmaa soi kauniin kuulaana Kolin hirsikirkon akustiikassa.
Seuraavaksi siirryttiin Mikko Iivanaisen säveltämän ja kitaroiman Blessingsin pariin. Tämä Nordic Trinitynkin tutuksi tekemä kappale soi hienon aistikkaana Iivanaisen akustisen kitaran, Kalaniemen haitarin ja Alakotilan pianon myötä.
Seuraava Minä sinua rakastan oli laulu rakkaudesta iki-ihanin Svärdin sanoin. Instrumentaalinen Alakotilan sävellys Valo jatkoi herkkää tunnelmaa, kunnes vuoroon tuli väkevä Unto Monosen tango Satumaa, virsikirjaankin esitetty kappale, Kalaniemen täräkkä haitarointi tunkeutui väkisin hyväntunteen hermoihin.
Sitten mentiin Kaustiselle, Pajalantielle, jossa sijaitsevassa punaisessa talossa syntyi jouluna 1964 radion listoiltakin tuttu Konsta Jylhän Vaiennut viulu. Herkkänä ja nostalgisena.
Lopuksi kuultiin vielä hienona päätöksenä Alakotilan säveltämä virsi 972 eli Hiljaisessa siimeksessä. Henkevän täyteiäinen lopetus konsertille.
Runsaiden aplodien myötä nelikko palasi vielä esittämään encorena irlantilaisen Tulkoon tie sinua vastaan kappaleen eli virren 979.
Kokonaisuudessaan erinomaisen tunteikas ja hieno iltapäiväkonsertti, joka soi kauniisti Kolin kirkkosalissa. Salintäysi kuulijakunta sai musiikillisten nautintojen lisäksi sopivan hartaan ja hyvänmielisen olotilan kotiin viemisiksi.
Johanna Iivanainen oli yhtä ihanainen kuin ennenkin. Ikä on tuonut ehkä hieman lisää sensuellia syvyyttä, positiivista sellaista. Hän näytti elävän jokaisella solullaan kappaleiden tunnetiloja ja luoden näin niin omille kuin toistenkin esityksille lisäulottovuuksia ja sielukkuutta.
Vuonna 2018 musiikin valtionpalkinnon saanut Maria Kalaniemi on ollut estradeilla jo pitkään. Hän nousi tietoisuuteen 1983 voittaessaan Kultaisen harmonikan. Hänen tapansa käsitellä harmonikkaansa on ihastuttavaa. Olipa sitten kyseessä herkän kaunis melodia tai vastakohtana räjähtävän purkautuva tulivuori. Viime mainittua voimaa oli nimenomaa hänen tangossaan Satumaa.
Mikko Iivanainen on monikasvoinen kitaristi, milloin jazzosastolla swingistä freehen tai nyt akustisen kitaran taiturina. Hänen tekninen varmuutensa ja hienosointinen työstönsä oli upeaa.
Timo Alakotila on musiikin monitoimialapuuhaaja, joka on palkittu useista ansioistaan. Hän on tehnyt hyvin paljon yhteistyötä Maria Kalaniemen kanssa ja se kuului erinomaisena yhteistyönä ja kemioitten yhdentymänä. Hän oli omalla tavallaan bändin sielu ja liideri, joka istui kohteliaasti takavasemmalla mustavalkioidensa takana.
Erinomaisen hieno kirkkokonsertti, joka jatkoi koskettavasti edellisillan musiikillista riehakkuutta Ukko-Kolin korkeuksissa. Molemmat konsertit olisivat todellisia makupaloja kaikille festivaalijärjestäjille. Tyylisuunnista välittämättä.
