Lauantai-iltapäivällä Kolin kirkossa tehdyn synninpäästön jälkeen oli avara mieli jälleen illan “syntiselle neekerijatsille”. Ukko-Kolikin oli luopunut sumuvaipastaan ja pikkupakkanen kirkasti Pielisen pintaa… upean jäistä kansallismaisemaa. Myös illan yhtyeistä kaksi ensimmäistä pohjautui peruslähtökohdiltaan Savo – Karjalan kansallismaisemiin. Kolmas Kokkolan piirikuntaan…
Aloitusvuoro oli Miss Jones Swing Bandilla, jossa vierailevana puhaltajana oli saksofonisti Joonatan Rautio. Illan puhallinurakoitsija, joka soitti myös illan viimeisessä bändissä. Yhtymän ohjelmisto oli tribuutti Rodgers & Hart -säveltäjäkaksikon musiikista…
Heti alkuun kysyttiin: Have You Met Miss Jones? No, eipä oltu aiemmin törmätty. Varkautelaislähtöisen Annika Mustosen aistikkaan tyylikäs look pisti odotukset korkealle. Eikä hän tuottanutkaan pettymystä, vaan ilmiselvästä alkujännityksestä huolimatta otti estradin hienosti haltuunsa. Hänen voimallisen vahva ulosantinsa ja hieno alarekisterinsa oli maistuvaa kuunneltavaa. Yläreskisterin osalta hän ei kuitenkaan päässyt aivan niihin sfääreihin, joita olemus ja muu esiintyminen antoivat odottaa. Tosin ylärekisterikin alkoi toimimaan ja vankistumaan yhä paremmin ja paremmin setin edetessä.
Myös tuo ääbälääbälää -osasto eli scat oli hakusessaan. Alkuun oppikirja -lääbyä, mutta lopussa jo hieman uskallusta heittäytyä vapaaseen irrotteluun. Tämä ei ole toki ainoastaan Annikan perisyntejä, vaan ilmeisesti koulutuksen tai scat -vierastuksen… Mutta eiköhän aika anna Annikallekin lisäpontta sanattomaan lauluun, jos sitä sitten yleensä tarvitaankaan.
Yhtyeen pianisti, kuopiolaista koulukunnasta lähtöisin oleva Aleksis Liukko osoittautui liukassormiseksi mustavalkioiden kuljettajaksi. Hänen vauhtinsa sähköisellä soittopelillään iski kuulijakuntaan kunnon sykettä kuin paraskin defibrillaattori. Makoisaa taustoitusta ja erinomaisia soolovetoja… vaikkapa. Johnny One Notessa.
Kiteen kirkas oli aikoinaan maan kuulua. Väkevää oli myös “ujon” kiteeläislähtöisen Sibis-opiskelija Joonas Tuurin soitanto. Eleettömästi, mutta varmasti paksukielet tottelivat komentajaansa.
Patteriston komentaja Juhana Kiiski oli ainoa perusnelikosta, jonka juuret eivät olleet itäisestä osasta maatamme, vaan Nummelasta. No, ei se miestä pilannut, sillä komppi kulki mallikkaasti.
Vierailija Joonatan Rautio oli kuitenkin vielä lavan kingi näiden nuorten keskellä. Häneltä lähti soitto kuin lintu kädestä. Tenori luritti yhtälailla rakkautta kuin rohevaa rytmiäkin. Muutama laajaskaalainen irtiotto ja näpelöinti juoksutus olivat jazzillista nannaa. Erinomainen pelimanni. Ehdotonta parasta laatuluokkaa.
Kokonaisuudessaan pirteä ja yleisöön menevä kokonaisuus. Raution mukanaolo vankisti nuorten soittajien uskoa ja sai aikaan omanlaista vapautumista. Musiikillisia helmiä edellä mainittujemn lisäksi olivat mm. lattariksi sovitettu Spring is here, My Funny Valentine ja Those Well.
Save The Earth
Illan toinen bändi, Little Green oli tavallaan savo-karjala -rotaation kierrätyskokoonpano. Joensuu-Kuopio-Joensuu-Kuopio… ja vähän muuallekin. ja kierrätystavaraa oli myös bändin ohjelmisto alkaen My Fair Ladyn On the Street You Livesta ja päättyen encorena esitettyyn Goodbyehen.
Yhtyeen laulusolistina hurmasi yleisön nykyisin kuopiolainen Julia Vuorinen. Tuttu Kolilta jo muutaman vuoden takaa, jolloin hän Eklund sukunimisenä aloitteli uraansa. Nyt hänestä oli kypsynyt voimakasääninen, hyvän artikuloinnin omaava laulajatar. Hänen alarekisterinsä on erittäin laadukas, eikä äänirepertuaari hajoa ja ohene yläkerrassakaan. Hyvin tasapainoista ja kauniin hallittua jazzailua. Hänessä on ainesta ja charmia, jolle soisi menestystä…
Pianojakkaralla mustavalkioita sormeili Jori Vuorinen, joka asuu Julian myötä nykyisin myös Kuopiossa. Hän oli sovittanut pääosin Little Green musikiin onnistuen siinä makoisasti. Mikään varsinainen irtiottaja ei hän kuitenkaan koskettimistonsa takana ollut, vaan sitä nk. takuuvarman tasaista työstöä. Jotain lisäräväkyyttä muuten hyvään kokonaisuuteen olisi ehkä odottanut.
Basisti Esko Kauppinen, pitkänlinjan joensuulainen on viime syksystä lähtien edustanut myös kalakukkokaupunkia. Kauppisen hyppysissä läskibasso nöyrtyi erinomaiseen sointiin, korostaen sitä osaamista ja ammattitaitoa, jota Kauppisella on takanaan niin muusiikkona, opettajana kuin teatteriorkesterinjohtajanakin.
Kuopiolaista tanakkuutta, nykyisin Kuusankoski perspektiivistä, toi yksi nykysuomalaisista huippurumpaleista; Mika Kallio. Normallin aistikkaan työstön lisäksi hän latasi mahtavan huippusoolon “Liekkipuu” -kappaleeseen. Uskomaton. Käsittämätön… Kuinka moista voi yleensä tehdäkään. Ja kansa hurrasi ja taputti….
Kun tuohon edellä mainittuun kappaleeseen latasi vielä todellisen baritonisaksofonisoolon yhtyeen lainasoittaja, Mikko Innanen, niin elettiin jazzorgasmin partaalla. Hekuman klimaksissa… Innanen oli tuuraamassa kuopiossa vaikuttajaa tenoristia Pekka Toivasta, joka oli sairastunut. Mikko irrotteli täysillä myös mm. kappaleissa Summer Night, Autumn Serenade ja Prayer.
Kokonaisuudessaan tämä orkesteri oli jazzillisesti muutamaa astetta kovempi kuin illan ensimmäinen, mutta myös kappalevalikoimat ja rakenne poikkesivat toisistaan. Little Greenistä aisti kovan kokemuksen ja jazzin syvimmän olemuksen sielukkuuden tuntemisen soittajista. Kaikki lähti liikkeelle selkäytimestä. Soittamisen riemusta. Yhteensoiton harmoniasta.
Hieno orkesteri ja upea solisti… myös yleisön mielestä.
Kovaa kyytiä Kokkolasta
Kainuun likka, basisti Eevalotta Matikainen on pannut liiketta kokkolalaiseen musiikkielämään Soul What? -yhtyeensä kanssa. Ja liikettä yhtye pisti Kolin ravintolan saliyleisöön tämän vuotisen Koli Jazzin päätösbändinä. Tanssilattia eli ja aaltoili kuin Pielinen myrsky-yönä.
Tämän yhtyeen sielu ja voima oli ehdottomasti kokkolalaislähtöisellä Toni Porthenilla, tuolla maan mainiolla rumpalilla. Jos heitän kehiin sanonnan, että Tonin työstö lähti kuin kuppa Töölöstä, on se lällärikamaa, sillä nyt mentiin eikä meinattu. Upea työstö työstön jälkeen. Hieman henkeä ja taas ällistyttävää sooloilua… Jos Koli Jazzeilla olisi valittu Mr. Märkäpaita, olisi Toni Porthen ehdottomasti voittanut sen tittelin.
Oli mahtavaa kokea samana iltana kaksi tyyliltään erilaista huippurumpalia. Todellista herkkua… Porthenin patteristossa oli muuten kaksi virvelia ja hihattia… jakomielistäkö. Mene ja tiedä… mutta hyvältä kuulosti.
Basisti Matikainen hoiti oman osuutensa sähköbassoineen suht’ ilmeettömänä takavasemmalla. Pompottava tahtimaailma painui möräkkänä luihin ja ytimiin. Ei väkivallalla, vaan oikealla volyymilla. Iso kiitos siitä ja kaikesta muusta hienosta äänentoistosta Koli Jazzien tekniikalle! He takasivat musiikin nautinnollisen kuuntelemisen.
Pianisti Mikael Svarvar oli elementissään koskettimineen. Hänen neljännesvuosisatainen kokemus antoi hänen soitolleen karisman… sielun, josta purkautui hyvänolon tunne. Svarvar lauloi myös muutaman kappaleen… omalla tyylillään… tilanteeseen sopivasti… ruotsiksikin.
Kuusikielisen varressa oli Martin Söderpacka, nuorempaa kaliberia. Hän tekee kaikki Soul Whatin kappaleet yhdessä Matikaisen kanssa. Ja erinomaista jälkeä tekevätkin… myös kaikki Kolilla kuullut kappaleet olivat heidän omaa käsialaansa. Nyt ei päässyt yllättämään syletys, kun Matikainen spiikkasi, että nyt soitetaan meidän oma biisi…soulia, funkia, hip hopia, r&b… ties mitä muokattuna Soul Whatin näköiseksi… jeeeeee.
Perusnelikon vieraana oli illan urakoitsija Joonatan Rautio. Yhtye on tehnyt Raution kanssa aiemminkin tiivistä yhteistyötä ja kuului näkyi. Rautio pistikin aivan “tautisen ” menon sakspiippujensa kanssa. Yhä enemmän. Yhä nopeammin. Kyykkyasennosta varpaille seisontaan. Hullunmylly vain kiihtyi… loistavaa.
Todellinen rytmipaukku… ja se oli loppu.
Summasummarum
Hotellinjohtaja Jukka-Pekka Pesonen myhäili tyytyväisyyttään lauantai-iltana. Eikä syyttä, sillä musiikki ja yleisömäärä tyydyttivät. Jazzien jatkuminen Kolilla myös ensi vuonna saivat häneltä siunauksen.
Jazzkerho 76 oli tehnyt hienoa yhteistyötä Sokoshotelli Kolin kanssa. Ohjelmisto oli “nimettömyydestään” huolimatta erinomaisen maistuva. Samalla se antoi mahdollisuuden periferian soittajille osoittaa osaamistaan… ja kyllähän he osasivatkin.
Kansallismaisema Koli on aina käymisen arvoinen paikka. Upeat maisemat ja niiden mukanaan tuomat ulkoilumahdollisuudet. Sokoshotelli Kolin palvelut ja lämminhenkisyys. Sen pihapiirissä oleva Kolin luontokeskus Ukko… ja tietysti Ryynäsen kahvila itse kylällä.
Koli Jazz kolahti kunnolla!
