Jyhkeä Ukko-Koli, Suomen kansallismaisema, oli peittynyt sadesumuiseen vaippaan. Normaalisti upeat, tykkylumisina huojuvat kuuset Sokos Hotel Kolin Pielisen puoleisella rinteellä olivat nyt alastoman paljaat. Mutta ulkoiset puitteet eivät latistaneet milläänlailla Koli Jazzin avausillan musiikillista tunnelmaa. Joensuulaisen Jazzkerho 76:n luoma jazzkattaus oli näet erinomainen.
Jazzien varsinainen johtaja Jari Hytti oli kuumesairaana joutunut jättämään avausillan väliin. Niinpä jazzien avauspuheen piti jazzyhdistyksen varapuheenjohtaja Heikki Ahtola hauskan asiapitoisella tatsilla. Hänen jälkeensä illan juontajana toiminut ”nestorijazzari” Jussi Sierla spiikkasi tuttuun tapaansa ensimmäisen bändin, Pekka Toivasen Quartetin ja laulusolistinsa Sanna Voss – Lagerlundin lavalle.
Saksofonisti Toivasen nelikon teemana oli viime syksyllä ilmestynyt levy Arkangeli. Levyn innoittajana oli kuvataiteilija Kuutti Lavosen maalaukset arkkienkeleistä.
– Kuutti sanoi minulle, että en pitäisi ohjenuorana mitään uskonnollisia elementtejä, vaan säveltäisin sen, mitä kuvat toisivat mieleeni, kertoili Toivanen illan setin jälkeen.
Hyvä näin. Illan setti olikin mielenkiintoista mainstream tyyppistä jazzia, jota levy tarjoilee. Nyt ehkä entistäkin maukkaampana live-esityksen myötä.
Toivasen väkevän pehmeä saksofonisointi yhdessä Lasse Kouvon maittavan pianottelun kanssa muodosti kokonaisuuden keulakuvat. Rumpali Tommi Rautiaisen tuhti, mutta aistikasvolyyminen työstö, että Wade Mikkolan totutun huikea bassottelu hitsautuivat todelliseksi kuuntelunautinnoksi.
Tasapainoisen rauhallista, melodista toteutusta, johon Toivanen ja Kouvo soittivat napakan uskottavia sooloja. Myös kätensä loukanneen vakiobasisti Pekka Sarmannon ”tuuraaja” Mikkola äityi muutamaan eloisaan sooloon. Samaa käytäntöä noudatti myös rumpali Rautiainen. Yhteyesoitto oli kaikkinensaa harmonisen lutjakkaa.
Laulusolisti Sanna Voss – Lagerlund oli monille uusi tuttavuus, mutta tämä kuopiolainen paluumuuttaja osoittautui oivaksi laulajattareksi. Hän oli omimmillaan italiankielisissä osuuksissa, joissa hänen matalahkona soiva ääni sopi mainiosti. Eikä esiintymiskoreografiassakaan ollut moitteen sijaa.
Liikkeelle lähdettiin Kouvon mustavalkioiden myötä, johon Toivasen tenori yhtyi tunteikkaan rauhaisana. Oikeastaan hyvinkin matalalla tatsilla, silti henkevän imevästi. Ei siis jumalallisesti, vaan jazzillisesti. Kappaleen arkkienkeli Barakielin myötähän luvataan onnen ja menestyksen seuraavan sinua… kappaleen edetessä tämä oli aistittavissa kepeämpänä rytmittelynä. Niin Kouvon kilkkaavasta soolosta kuin Toivasen terhosta saksofonoinnista.
Seuraavana oli vuorossa Gabriel, viestintuojaenkeli, jonka siiveniskut saatoivat orkesterin maistuvan vauhdikkaisiin täpinöihin. Aistikkaan kulkevasti.
Sanna Voss – Lagerlund pääsi esittelemään osaamistaan levyllä laulaneen pehmoäänisen italiaano Toni Antonen sijaan. San Cevilio taipui häneltäkin erinomaisen intensiivisesti ja pehmeästi.
Seuraavan kappaleen aluksi leikiteltiin sanoilla ja yhteensattumuksilla, sillä Pekka Toivasen toinen etunimi on Mikael. Niin myös soitetun arkkienkelin nimi oli Mikael. Maittavan rytmikkään aistikasta menoa
Uuno Kailan runo Enkeli oli saanut ylleen Toivasen sävelkynän myötä mainstream -tyyliset asusteet, joita esiteltiin ensimmäistä kertaa julkisesti Kolin ravintolasalin yleisölle. Aplodit kertoivat yhdistelmän istuvan hyvin.
Luulin aiemmin, että seuraava kappaleen, Urielin todella mukaansatempaava svengi olisi saanut tatsinsa arkkienkelin sijaan Grand Marshall Uriel Hyltonista. Varmistin asiaa Toivaselta, mutta enkeli oli ollut lähtökohtana, vaikka Toivanen sanoikin, että kyllä Hyltonkin olisi ansainnut moisen kappaleen. Etenkin, kun Wade Mikkola äityi soittamaan paksukielillään upean soolon.
Sanna Voss – Lagerlundin pehmeän viihdyttävä Rafaella päätti tyylikkäästi bändin varsinaisen ohjelmiston. Upea sointinen illan ensimmäinen setti oli siinä… ai niin, olihan vielä encore, yllättäen Jipun tuttu Enkelten kaupunki.
Pekka Toivanen kumppaneineen onnistui loihtimaan esityksellään upean lähtölaukauksen tämän vuotiselle Koli Jazzille. Tyylikkään aistikkaasti ja menneiden vuosikymmenten takaisten mainstreamin hienoja hetkiä muistellen.
Kolmin aina kaunehim
Josko Toivasen nelikon aloitus laulusolisteineen oli hienoa kuultavaa, ei seuraavana lavan valloittanut kolmikko, Panu Savolainen – Eero Seppä – Harri Kuusijärvi tuottanut myöskään pettymystä. Heidän esityksensä nousi myös huimiin sfääreihin, jossa jokainen soittaja pääsi myös sooloissa esittelemään parastaan.
Ohjelmisto sisälsi pääosin Savolaisen sävellyksiä, jotka liikkuivat mitä erilaisimmissa olotiloissa ja tahtilajeissa. Kappaleiden melodisuus ja aistikkuus saivat Kolin ravintola salin hiljentymään täysin kuuntelulle, vaikka elettiin nk. parasta kupinottoaikaa. Siis kaikki halusivat kuulla näiden taitoniekkojen suorituksia. Ja palkita ne raikuvin suosionosoituksin…
Tuo edellä mainittu tuntui konsanaan suomalaiselle kulttuurille oudoksi. Uskomatonta, mutta totta. Hyvä näin!
Puriko Heikki Ahtolan alkuun opettamat ”jazzkäyttäytymisohjeet” näin upeasti, tuskin pelkästään sillä herrojen pelimannien soitto teki sen jo omalta osaltaankin. Panu Savolaisesta on kasvanut vuosien myötä vibrafoninsa todellinen virtuoosi että oiva säveltäjä.
Viime mainittua tarjoilttiin aloitusbiisistä Valssi illan kymmenenteen entiseen Humppaan, nykyiseen Heikoilla jäillä kappaleeseen. Siis alun arvokkaasti kuudenaskeleen täyspyörähdyksistä huiman meneviin uhkarohkeuksiin.
Väliin sopi ainakin Pienuus, Elvi, Talven hautajaissävellys, Miniatyr, Vikan Vals, X ja Temporary. Viime mainittu Savolaisen soolosoitantana.
Yksi illan väkevimmistä kappaleista oli Eero Sepän ja Harri Kuusijärven rajuakin rujonpi rytmittely, Paholaisen Tango. Sielun sopukoihin pureutuva kokonaisuus, jossa kumpikin sai oman tilansa mahtaviin sooloihin että yhteisrutistuksiin. Ja kansa tykkäsi, huusi ja hurrasi.
Seppä osoitti jämäkkyytensä paksukielten nyplääjänä ja sormijuoksuttelijana. Todella nautinnollista soittoa, niin yksin kuin kumppaneidensa kanssa. Yksi maamme kovatsaoisista bassottelijoista.
Lankojärven lahja suomalaisille, harmonikkataituri Harri Kuusijärvi osoitti ”kaapin paikan” virtuoomaisella osaamisellaan. Taiturimainen sormityöstö ja palkeiden hallinta saivat aikaan tunnelmapurkaukseen, joka vaivutti kuulijansa suorastaan transsiin. Ei ihme, että vanhojen pelimannien ”kurtun revitys” pirttien nurkassa sai väet hullantumaan.
Kun nämä kolme loisteliasta muusikkoa puhalsivat kappaleiden myötä yhteen hiileen syntyi upea, tavallaan kauniin seesteinen ja rauhaisa kokonaisuus. Ei mikään pliisu, vaaleanpunainen mössö, vaan rehti tunnelma, joka sai meidät rumat ja karskit urootkin nauttimaan kokonaisuudesta.
Eikä nautintoa ilman encorea, illan viimeistä hyvän yön ”suukkoa”. Aloituksen teki Savolainen soittaen käsillään vibrafoniaan. Pehmeän maukkaalla soinnilla. Mukaan liittyi Seppä tummanpuhuvine sävelineen ja kaiken kruunasi Kuusijärven harmonikka… Sininen uni.
Tuon Tapio Rautavaaran P- Mustapään (Martti Haavion) runoon Laulu nukkumatista säveltämän kappaleen myötä: Hyvää yötä Koli Jazz!
’
