John McLaughlin muistetaan muun muassa 1970-luvun Mahavishnu Orchestrastaan, Shakti kokoonpanostaan ja kolmen huippukitaristin Al Di Meola, Paco de Lucia & John McLaughlin akustisesta kokoonpanosta sekä hurjasta määrästä omissa nimissä tehtyjä levyjä. Merkittävä ansio on myös pitkäaikainen yhteistyö itsensä Miles Davisin kanssa. Hän soittaa muun muassa Miles Davisin legendaarisilla fuusiojazz -suuntauksen aloittaneilla levyillä In a Silent Way (1969), Bitches Brew (1970), Live-Evil (1970) ja A Tribute to Jack Johnson (1971). Hän on vielä mukana parilla raidalla Milesin myöhäiskauden levyllä You’re under arrest (1984). Legendasta voidaan siis täydellä syyllä puhua.
John McLaughlin on vieraillut Suomessa usein ja useiden kokoonpanojen kanssa. Intialaistyyppisen, akustisen Shaktin kanssa hän esiintyi Porissa jo 40 vuotta sitten. Mainio vierailu urkuri Joey DeFrancescon ja rumpali Dennis Chambersin kanssa 80-luvulla Kajaanissa ja Keravalla olivat vielä monen jazzdiggarin muistissa.
Tällä kertaa McLaughlin toi Porin Lokkilavalle 4th Dimension -yhteensä, jossa hänen kanssaan soittavat kosketinsoittaja-rumpali Gary Husband, basisti Etienne Mbappé ja rumpali Ranjit Barot. Kokoonpano on soittanut yhdessä vuodesta 2007, joten hioutunutta yhteissoittoa oli lupa odottaa. Ja sitä myös saatiin.
Moni osasi jo odottaa, mitä on tulossa, sillä tämä kokoonpano on vieraillut Suomessa pari kertaa aikaisemminkin viimeksi syksyllä 2014. Itse kuulin kokoonpanoa tuona syksynä Lontoon Jazzfestivaalien yhteydessä Royal Festival Hallissa. Suunnilleen samoin kulki konsertti silloinkin.
Oli ilo huomata, että 74-vuotia kitaralegenda oli hyvässä kunnossa ja näytti odottavan innokkaasti esiintymisvuoroaan. Mc Laughlin osoitti välittömyytensä soundcheckin ja soittimien virittelyn aikana. Kun hän oli valmis aloittamaan, viereisellä Image-lavalla esiintynyt norjalainen Hedvig Mollestad Trio ei ollut valmis lopettamaan. MCLaughlin ilmoitti ottavansa Time Outin, aikalisän ja otti pari tanssiaskelta Mollestedtin musiikin tahtiin. No problem, konsertti pääsi alkamaan kymmenisen minuuttia myöhässä. Lokkilavalla oli todellinen kitaratähti vailla tähden elkeitä. Sattumalta samainen trio esiintyi syksyn 2014 Lontoon Royal Festival Hallin konsertissa ennen Mclaughlinia. Silloin pysyttiin aikataulussa ja pidettiin jopa väliaika ennen McLaughlinin esitystä.
Konsertti alkoi eräänlaisella yhtyeen pikkuhiljaa voimistuvalla scat-, beat box -säkätyksellä tai mikä lieneekään tuon rytmikkään vokaali-ilmaisun oikea nimi. Hauskasti lähdettiin joka tapauksessa liikkeelle. Rummut, basso, kitara ja koskettimet liittyivät pikkuhiljaa joukkoon ja konsertti pääsi vauhtiin.
McLaughlin tunnetaan hienosta plektratekniikastaan. Konsertti osoitti, että taidot ovat tallella. Itse olen aina ihaillut hänen soitossaan nimenomaan älyllistä puolta – näppäriä oivalluksia, jotka putkahtavat esiin hienostuneesti ehkä pitkään mietityn improvisoinnin yhteydessä. Välillä tuntuu, että oivallus tapahtuu juuri soittohetkellä. Kitaran tekninen hallinta ei aiheuta McLaughlinille ongelmia. Kun skaalat ovat hienosti hallussa, soitto ja improvisointi sujuvat vaivattomasti.
Tällä kertaa Mclaughlin näytti taitojaan melodioiden kuljettajana. Välillä tuli mieleen, että onkohan tuo tarttunut yhteistyöstä Carlos Santanan kanssa. Ovathan miehet esiintyneet yhdessä ja tehneet pari yhteistä levyäkin, yhden vuonna 1992 ja uusimman vuonna 2011 Montreuxissa tallennetun livelevyn. Ehkä yhteistyö pitkiä linjoja suosineen Miles Davisin kanssa heijastuu vielä McLaughlinin soitossa. McLaughlin säilytti kuitenkin tyylinsä myös melodioita käsitellessään. Kuvaavaa oli, että balladeina liikkeelle lähteneet teemat muuttuivat pian nopeatempoisiksi kitaratykityksiksi.
Todettakoon, että biisien nimiä ei kuulutettu. Ablodien jälkeen lähdettiin liikkeelle uudella biisillä. Kivahan nuo biisien nimet olisi ollut kuulla, mutta mitäpä siitä. Ei Miles Daviskaan niitä konserteissa kuuluttanut.
Käsittelyyn pääsi ainakin Modern Jazz Quartetin Django-teema, joka kulki hienosti päätyen rentoon kitarailoitteluun. Mistään virtuositeetin esittelystä ei kuitenkaan ollut kysymys, sillä kaikki eteni McLauglinille ominaiseen luontevaan tyyliin. Välillä McaLaughlin herkisti tunnelmaa näppäämällä kitarastaan tukun flagelotti- eli huiluääniä, joita jazzkitaristit harvemmin käyttävät. Niiden käyttäminen vaatii sormien herkkyyttä sekä otelaudalla että kieltä näppäiltäessä.
Kosketinsoittaja Gary Husbandin käytössä oli soittimien lisäksi Mac-läppäri. Nykyaikainen apuväline on sekin koskettimen äänimaailmaa hyödynnettäessä.
Soolotilaa saivat muutkin. Etienne Mbappé esitti viisikielisellä bassollaan soolon, jonka oheen McLaughlin heitti pientä koristelua, riffejä, sointuja ja yksittäisiä säveliä.
Olin kuulevinani funkahtavan Little Miss Valleyn, jonka John levytti aikoinaan urkuri Joey DeFrancescon ja rumpali Dennis Chambersin kanssa. Siinä Etienne Mbappé pääsi näyttämään taitojaan.
Ranjit Barot hoiteli rumpuosastoa herkkäkätisesti ja hienosti. Tempot pysyivät hyvin hallinnassa ja välillä kiihdytettiin aikamoiseen vauhtiin. Ranjat Barotin soitosta saattoi aistia intialaisia sävyjä.
Loppupuolella oli sitten vuorossa kahden rummun leikkisä kisailu, kun kosketinsoittaja Gary Husband siirtyi toisen rumpupatterin taakse. Onhan mies toiminut rumpalina useissa kokoonpanoissa. Tietynlaista taitojen esittelyä ja yleisön kosiskelua tämä tietysti oli, jonkun mielestä ehkä tarpeetonta, mutta saahan sitä yleisöä hauskuuttaa. Kysymyksessä ei ollut perinteinen drum battle – taistelu, vaan yhteispeli, jossa edettiin sopuisasti. Sama toistuu ilmeisesti yhtyeen kaikissa konserteissa. Ehkä Husband tarvitsee rumputreeniä. Mene ja tiedä.
Kun Barot esitti vielä beatboxing-taitojaan, joihin bändi yhtyi, esitys tuntui päättyvän siihen, mistä se alkoi. Onneksi ei, sillä loppuun tuli varsinainen herkkupala.
Lopussa McLaughlin latasi nimittäin hienon parinkymmenen minuutin kitarasoolon pelkästään Barotin rumpujen säestyksellä. Se iski suoraan kuuntelijoiden sydämiin. Ablodeista ei ole tulla loppua. Haltioitunut yleisö osoittaa seisaaltaan suosioitaan fuusiokitaran jättiläiselle ja hänen yhtyeelleen. Hieno ele asiantuntevalta yleisöltä.
Sykähdyttävä konsertti, vaikka saattoi joistakin tuntua liiankin tutulta ja jopa vanhan toistolta. Suurinta osaa yleisöä se ei haitannut. Oli ilo kuunnella kitaralegendaa, sillä John McLaughlin osoitti taas taitonsa ja huikean tasonsa. Hän on uransa aikana uudistunut niin moneen kertaan, ettei 74-vuotiaana enää tarvitse. Tietysti hän voisi aina tehdä pieniä hyppäyksiä menneisyyteen ja heittää akustisia pätkiä konserteissaan. Ehkä vielä näemme senkin.
John McLaughlin & The 4th Dimension
Pori Jazz, Lokkilava, torstaina 14.7.2016
John McLaughlin (g), Gary Husband (dr/key), Etienne Mbappé (b), Ranjit Barot (dr)
John McLaughlin & The 4th Dimension Leverkusenissa vuonna 2012
