Kerava Jazzin tämänvuotinen festivaaliohjelma käynnistyi John Surmanin soolokonsertilla Keravan kirkossa. Baritoni- ja sopraanosaksofonin soolosoiton eittämätön mestari oli ottanut väkevään asevarikkoonsa mukaan bassoklarinetin. Osa musiikista esitettiin ilman soitinsäestystä, osalla hän käytti taustanauhoituksia tukenaan. Molemmat täytäntöönpanotavat olivat inspiroituneita, ja koko setistä muotoutui yleisöä innostava jazzperformanssi. Surmanin Edges of Illusion -albumi on jo 36 vuoden takaa, mutta edelleen relevantti ja sisältää temaattisesti hahmoteltuna tyylisuunnan, jota hän Keravallakin esiintoi.
Surman (70) oli minullekin tärkeä sytyttäjä, kun nuorukaisena aloin kiinnostua jazzista – tosin vahingossa; huippukitaristi John McLaughlinin ensimmäinen sooloalbumi Extrapolation seurasi minulla Mahavishnu-kautta, ja luulin ostavani jotakin siitä genrestä. Alkujärkytyksen jälkeen aloin pitää albumista, juuri Surmanin oivaltavan soiton ansiosta. Siitä on jo aikaa, ja Lontoon jazzkehiin 1960-luvulla ilmaantunut saksofoninsoiton haastaja on ehtinyt kokea ja kokeilla monenlaista.
Pitkä soittopraktiikka ja tyyliharjaantuminen ovat ehkä vaikuttaneet maestro Surmanin pohdintoihin omasta muusikon persoonasta ja saanet hänet kääntymään mm. lapsuuden sielunmaisemiin. Lapsikuorojen koraalit, samoin kuin mm. brittialueen folklore ja barokkisävellykset ovat esimerkkejä vaikutelmista, jotka ilmentyivät Keravan konsertissakin. Kirkkosävelistä ja poikakuoroista noitiin ja menninkäisiin, niin kai voisi sanoa – kuulijat vietiin huikealle matkalle.
Tarjoamatta varsinaista hengellistä sanomaa Surman ilmeisesti konsertoi mielellään kirkoissa. Hän improvisoi Keravalla vapautuneesti studionauhoitettujen syntetisaattoriluuppien päälle baritoni- ja sopraanosaksofoneillaan sekä bassoklarinetilla, joita kaikkia hän soittaa virtuoosimaisesti. Herkkää Glass Flower -sävelmää voi säestyksettömänä pitää jo apoteoosina bassoklarinetin ilmaisuvoimalle.
Surman on enemmän kuin muut onnistunut laajentamaan puupuhaltimien ilmaisuasteikkoa. Taustamusiikki loi ajoin salaperäisen tai lähes mystisen tunnelman, jos kohta Surmanin puhallintyyli on varsin tosioloinen: musiikki-illuusioiden luominen ei irronnut todellisuudesta liiaksi.
Tunnelmat olivat hetkittäin jossain määrin ambivalentteja; esimerkiksi Whistman’s Wood oli sävelmänä melko ”spooky” (aavemainen), mutta taustoitus transformoi sen olemukseltaan toiseksi, kun Surman pitkän intron jälkeen otti säestyksen käyttöön. Kansanlaulun kaltainen, yksinkertainen kauneus oli vaikuttava.
Kieltämättä Surmanin tyyli vaatii kokeneeltakin jazzfanaatikolta pientä totuttelua; sampler-säestyskuviot ovat usein melko toistonomaisia, mikä tietysti vahvistaa hypnoottista efektiä. Syntetisaattorilla tehdyt äänitykset saattoivat edetä puolen sävelaskelen siirroin, kun taas solisti käytti kokosävelaskeleita tai useampia kerralla.
Kromaattiset laskut eivät syntikalla mene aina välttämättä sekvenssissä (esimerkiksi A-as-G-ges jne.), vaan ne voi ottaa portaattomasti liukuen, vähän kuin glissando jousilla. Countless Journeys tuntui tekevän yleisöön syvämietteisen vaikutuksen, samoin tummasävyinen Dark Reflections (Saltash Bells-albumilta, kuten myös Whistman’s Woods).
Pilke silmäkulmassa
Virtuoosimaisesti baritonisaksofonia soittaneelle Surmanille bassoklarinettia voinee pitää luontevana ulottuvuutena. Mestari oli myös omaksunut Jethro Tullin huilistin Ian Andersonin hauskan tavan äristä puhaltimiin tai hymistä toista ääntä puhallinmelodian ”stemmaksi”.
Useat kappaleet loppuivat sävelettömän ilman puhaltamiseen soittimen läpi, kuin huokaukseen. Siirtyminen folklore-tunnelmista vaikkapa karnevaalihumun kaltaiseen, profaaniin jamitteluun kävi mutkattomasti.
Lieneekö laulajilta omaksuttu tapa, mutta puhaltimen vibrato muistutti kurkkulaulua välillä erehdyttävästi. Encorena kuultu Barry’s Blues oli leikillinen ja riehakas baritonilopetus tunteikkaalle konsertille.
Baritonin koko ilmaisuskaala taisi tulla katetuksi yhdessä konsertissa; sointi oli ajoin aggressiivinen, lyyrinen, kaunis – joskus näitä kaikkia yhtäaikaisesti. Oktaavihypyt ja muut nousut ylä-ääniin olivat vaikuttavia, toisinaan viihdesävelmistä tutulla tavalla, tempoa kiihdyttäen.
Surman muutti Englannista jo 1969, asuen mm. Norjassa. Uudet soittokumppanit ovat vuosien mittaan vaikuttaneet hänen musiikkinsa. Ranskan-amerikkalainen basisti Barre Phillips, työperiodi koreografi Carolyn Carlsonin tanssiproduktioisssa, rumpalit Stu Martinin ja Jack DeJohnette – ansioluetteloa voisi jatkaa pitkäänkin. Varmasti myös luonto ja historia ovat Surmanille tärkeitä innoitteita. Hän pystyy luomaan laajoja teoksia ja yhtälailla uppoutumaan yhden soittimen manifestaatioon.
Tervetullut come-back
Surmanin edellinen vierailu Keravalla oli jo 1992, jolloin festivaalia organisoi Suomen Jazzliitto Keravan kulttuuritoimen kanssa; Surman tuli kouluttamaan nuoria suomalaisia jazzmuusikoita. Tuloksia kuultiin konsertissa Savion kumitehtaalla. Olin tuolloin vastikään muuttanut Saviolta pois, joten hänen didaktista työskentelyään ei päässyt seuraamaan.
Kauan siis kesti paluu, mutta hyvää kannattaa odottaa. Maestro oli erinomaisessa soittovireessä ja huumorintajuinen sekä puheissaan että musiikissaan. Konsertin äänentoisto korkeassa kirkkosalissa on haasteellista ja backround -äänien balansointi soolopuhaltimien kanssa erityisen vaikeaa, mutta oman miksaajan (Paul Herwin) tuella onnistuttiin erinomaisesti. Kuuntelunautinto oli ehyt, ja maestron brittigentlemannin olemus ja rento rupattelu yleisön kanssa sai ihmiset rentoutumaan.
Kerava Jazz 2015 perjantaina, avauskonsertti, Keravan kirkko
John Surman Solo
Surmanin omia sävellyksiä ja improvisaatioita.
Surman: baritoni- ja sopraanosaksofoni, bassoklarinetti, syntetisaattorit
Äänentoisto ja miksaus: Paul Herwin ja Ville Saarikangas
