Säestyksettömän konsertin avannut huiluteos Rukous/Talk edusti sarjan kauneinta osuutta; meditoivaa, rauhallista ja kuulakasta huilukerrontaa pitkin legatoäänin. Aaltonen on liian kokenut muusikko täyttääkseen ajatuskatkoja tai siirtymävaiheita joutavanpäiväisin trillein, joita nuoremmat muusikot tunkevat sooloihinsa halutessaan kuulostaa paremmalta kuin ovatkaan.
Ensinnäkään Aaltoselle ei tule ajatuskatkoja ja toiseksi hän ei tarvitse tehotekniikoita tehdäkseen hämmästyttävän vaikutuksen. Pätemisen tarvetta ei ole tullut esiin koskaan pitkän uran varrella. Aaltonen viljelee toisinaan sooloissaan ylä- ja alaheleitä, mutta ne ovat maukkaita ja harkittuja, eivät itsetarkoitus tai keinotekoinen efekti.
Romanttisen huilun vastapainoksi Aaltonen osaa myös äristä ja puhista soittimeensa (vrt. Ian Anderson/Jethro Tull) luoden näin jännitettä ilmaisuun. Kromaattisia nousuja ja laskuja hän käyttää harkiten. Hän yltää sooloissaan hyvin herkkiin ja koskettaviin sfääreihin – koko aikaa ei “paahdeta täysillä”.
Tenorisoundi oli sävykästä, tarkkaa ja valoisaa ja artikulointi selkeää vaikeissakin kohdissa. Aaltonen on parhaimmillaan optimististen ja valoisien sfäärien maailmoissa, mutta hän osaa maalata myös synkkää ja oikeastaan pelottavaakin sävelmaailmaa. Coltrane-session rajut purkaukset toimivat nyt muistuttajina tästä kyvystä tenorin ylärekisterin vongutusten muistuttaessa elävästi ihmisen huutoa.
Heikki Sarmannon Meri kuutamolla päätti upeasti hienon konsertin, ja ylimääräisenä kuultu tyylittely negro spirituaalien hengessä oli henkevä ja ylös kohottava. Kitaratehosteisiin lukeutuu tremolo-efekti; äänentaso nousee ja laskee säädetysti ja tiukemmin asetuksin äänestä tulee “pätkivä”. Aaltonen on kehitellyt hieman vastaavaa efektiä tenorisaksofoniin. Upeaa kerrassaan.
Juhani Aaltonen on 1960-luvulta lähtien kuulunut suomalaisen jazzin kärkeen (Yrjö-palkinto 1968), ja uran alussa myös rockin kärkeen (Soulset, Tasavallan Presidentti jne.). Ikä ei paina, vaan syventää ilmaisua.
Huomiota muotoihin
Tilaisuudella oli ansioistaan huolimatta varsin improvisatorinen ominaislaatu. Musiikin suhteen se sallittakoon, ohjelmallisesti tilanne on monimutkaisempi. Aaltonen luonnehti kaksi päivää ennen konserttia valmiiksi saamaansa biisilistaansa “liikuttavaksi”. Olisi ollut kiva nähdä se printattuna, kuten kirkkokonserteissa tapana on.
Jos jazzille haetaan vakavan musiikin vakavasti otettavuutta, näistä muodollisuuksistakin olisi kannettava huolta. En toistaiseksi ole ollut kamariorkesterin konsertissa, jossa ohjelmaluettelo jää vain solistin omaksi tiedoksi. Olkoon nyt sitten muodollisuuksia, mutta se on pelin henki.
Yleisöllä ei oikein ollut mahdollisuutta tutustua kuulun saksofonistin taiteilijakuvaan; taiteilija itse oli vaitelias eikä esityskappaleita juuri spiikattu, saati että artisti olisi valottanut henkilökohtaista suhdettaan juuri näihin valintoihin. Olisi toivonut konsertille jotakin yhtenäistä teemaa – epäilemättä se oli ainakin olemukseltaan hengellinen, mutta sille tulisi antaa sanallisesti hahmo.
Aaltosen taiteilijauralle on ollut tunnusmerkillistä poikkeuksellisen läheinen yhteistyö useiden koti- ja ulkomaisten huippusäveltäjien kanssa. Keravalla tämä tendenssi jäi hieman etäiseksi, Sarmantoa lukuun ottamatta. Parhaan tilaisuuden kuulla Aaltosta “omimmillaan” tarjosi lyhyt John Coltrane-tuokio ja hengellisen musiikin variointi. Molemmat olivat hyvin vaikuttavia. Varsinaisesta musiikillisesta seikkailusta ei voine puhua, ehkä pikemminkin hallituista kokeiluista.
Toisaalta Aaltonen on jo antanut näyttöjä kokeiluista (Reggie Workman, Andrew Cyrille, Sound & Fury jne.), joten lämminhenkinen, miellyttävä ja kotoisesti rattoisakin ilta oli paikallaan Nöyrin mielin ja suurin odotuksin, kuten Luther sen jo sanoi. Kirkkokonsertti on ideana hyvä, ja Keravan kirkossa on katto korkealla – akustinen tila soi juhlavasti ja kaikki äänikorkeudet ovat selkeästi erotettavissa.
Soolosoitinkonsertit ovat klassisen musiikin puolella kantaneet hienoa hedelmää – muistettakoon vaikkapa J.S.Bachin soolosellosarjat ja partitat. Toistaiseksi vain hyvin harva yltää tähän Suomessa tai muuallakaan. Juhani Aaltonen on yksi heistä.
Tutustuttavaksi Juhani Aaltosen keskeistä levytuotantoa:
Strings (1976, Juhani Aaltonen & Otto Donner)
Springbird (1979)
Prana (1981)
Pan Fantasy (1990, Juhani Aaltonen ja Heikki Sarmanto)
I Love You Lord (1991)
Oh Lord, You Are So Beautiful (1993)
Déja Vu (2000)
Rise (2002, Juhani Aaltonen ja Heikki Sarmanto)
20. Kerava Jazzin avajaiskonsertti, Keravan kirkko torstaina 10.6. Juhani Aaltonen soolo (tenori, huilu)
