Seto Folk Festival järjestetiin juhannuksen alla Kaakkois-Virossa. Tapahtumaan sisältyi musiikin lisäksi kokonaisvaltainen kattaus muuta kulttuuria ruoasta alueen erikoisuuksiin. Elämystä kasvattivat esimerkiksi Tartossa sijaitseva uusi kansallismuseo, purjehdukset vesistöissä, Viljandin linnavuorelle kiipeäminen sekä vierailu sen kupeessa sijaitsevassa kansanmusiikkimuseossa ja komeaksi peruskorjatussa Ugala-teatterissa.
Ikiaikaista leelo-laulua ja pelimannitaitoja. Muun muassa niistä on Seto Folk Festival (SFF) tehty. Luomuhenkinen ja lapsiystävällinen festivaali houkutteli paikalle kaikkiaan noin kolmisen tuhatta kävijää kesäkuun puolivälissä (16.–18.6.).
SFF on koko perheen tapahtuma, jossa juhlii kolmekin sukupolvea yhtä aikaa. Kaakkois-Viroon Värskan kuntaan levittyvä tapahtuma esitteli kansanmusiikkia tyylillisesti tavattoman laajalla otannalla – pienimpiä kuuntelijoita unohtamatta.
Ohjelmaan mahtui esimerkiksi perinteistä leeloa monenlaisina tulkintoina, Maarja Nuutin ja Hendrik Kaljujärven minimalistista ambient-etnoa, Suistamon Sähkön raikulimeininkiä, Metsatöllin folk-metallia ja Aparaatin eli Cätlin Mägin ja Tiit Kikasin kehittämää sähköistä pelimannipiiskausta, jossa säkkipilli, munniharppu, viulu, huilut ja muut soittopelit paritettiin sähköisten pulssien kanssa.
Festivaalin tähtikarttaa täydensivät muun muassa Tintura, Voorand-Koikson-Sooäär-Daniel, Lepaseree, Meisterjaan, Puuluup sekä Unkarin Magyarhang ja Saksan Trio Mandili.
Elämyksiä kaikille aisteille
Suomesta on Viron Setumaalle linnuntietä kolmisensataa kilometriä. Vaikka ollaan muilla mailla, tuntuu kuin astuisi tuttuun seuraan. Tunne syvenee, kun pääsee syvemmälle Viroon.
Setut ovat kaakkoisimmassa Virossa Setumaalla sekä Venäjän puolella elävä virolaisten ryhmä. Setun kieltä pidetään viron haasteellisena murteena. Yllättäen se kalskahtaa kuitenkin hetkittäin tutulta suomalaiseen korvaan: esimerkiksi lukusanat ovat lähes suomea. Setulla onkin selvä yhteys sukulaiskieliin suomeen ja karjalaan. Lisäksi setujen kulttuurissa on venäläisiä vaikutteita ortodoksisesta uskonnosta paikannimistöön.
Setumaa kumpuaa monenmoista kulttuuria sanan ja sävelten ohella. Ruoka on vaihtelevaa ja valmistetaan alueen omista tuoreista raaka-aineista. Käsityöt ja muotoilu taas sujuvat luontaisella traditionaalisella silmällä kuin konkreettinen saippuanteko – puhtaus niin sanan perusmerkityksessä kuin esteettisessä mielessä juurevan kulttuurin vaalimisessa on erottamaton osa traditiota.
Perinteeseen ja historiaan voi sukeltaa aluksi Viron kansallismuseossa. Tarttoon lokakuussa 2016 avattu uusi jättirakennus on lajissaan Baltian suurin. Puna-armeijan sotilaslentotukikohdan kiitoradalle rakennettu kompleksi hämmästyttää mittasuhteillaan. Sisääntulopääty kurkottaa 15 metriin ja kun luomus on toisesta päästä kaksi ja puolimetrinen, perspektiiviharha saa rakennuksen näyttämään siltä kuin se jatkuisi loputtomiin.
Näyttelyt tuovat esiin faktisen tiedon (kielialueen laajuus, asutushistoria, valloittajat, poliittiset käänteet) ohella elämyksellisyyttä. Arkistovalokuvien ohi kulkiessa alkaa kuulua ammoista runonlaulua ja kansallispukuiset nuket ikään kuin tanssivat vitriineissään. Lisäksi opasteet ovat älykkäitä: kieli vaihtuu vaikka suomeksi muovikorttia vilauttamalla.
Tartossa kannattaa satsata myös ateriointiin. Esimerkiksi ravintola Hõlm vanhan kaupungin liepeillä vakuuttaa missä tahansa vertailussa. Talon keittiö on huippuluokkaa, asenne ruokaan hivelee kaikkia aisteja ja palvelu ottaa asiakkaan huomioon häkellyttävän henkilökohtaisesti. Lähiraaka-aineet vuohenjuustosta karitsaan jalostuvatkin unohtumattomiksi elämyksiksi.
Vesi on oleellinen osa kaakkoisvirolaista kulttuuria. Purjehdus maan suurimmalla sisävedellä Võrtsjärvellä johdattaa paikalliseen mielenmaisemaan luonnikkaasti. Linnusto on runsas ja hyönteiskanta samoin, mikä hyödyttää kalamiehiä. Rannoilla näkyikin onkijoita kesäkuisena viikonloppuna, kun lempeä puhuri pullisti purjeet festivaaliin orientoivalla vesistökierroksella.
Viljandikin vetää puoleensa, onhan kaupungin musiikkiakatemia kouluttanut lukemattomia alan ammattilaisia. Näin myös Tarmo Noormaan, Viron perinnemusiikkikeskuksen johtajan, joka vastaa lisäksi heinäkuun lopulla järjestettävästä Viljandi Folk Festivalista. Hän opastaa mielellään perinnemusiikkikeskuksen kokoelmiin, kuten vanhojen soitinten kokoelmaan ja arkistoon, joka on maan kattavin.
Noormaan johdolla jaloittelu Viljandin linnavuorelle nostaa sykettä, sillä korkeuserot ovat hurjat vallihautojen ja kolmen muurivyöhykkeen suojaamalla mäellä. Linnanraunioiden katveessa on tulevien folkkarien esiintymislava poikkeuksellisen huikeissa puitteissa – alueelta näkee niin Viljandin satamaan kuin kaukaisuuteen katoavaan horisonttiin.
Lähellä on myös Ugala-teatteri, joka on juuri peruskorjattu uuden oloiseksi. Virolainen näyttämöosaaminen on suosittua. Kesäkuisenakin viikonloppuna katsomo täyttyi viimeistä istuinta myöten, kun isossa salissa esitettiin teos Gogoli Disko. Sen tarina kuulosti steampunkilta, jossa todellinen historia ja sepitteellinen tulevaisuusvisio solmiutuivat koukuttavasti. Ugala helli myös makuaistia: teatterin keittiö loistaa lohibravuureineen.
Ihmisääniä ja koneen sykettä
Setut tunnetaan runonlauluperinteestä, leelosta. Sitä kuuli juhannuksen alla eri puolilla Setumaata. Esimerkiksi Maarja Sarv ja äitinsä Õie Sarv lauloivat vieraan tervetulleeksi Obinitsan Setumuseoon. Sinne on koottu valokuvia ja tietoa setulaisten naisten elämästä.
Ohjelmaan kuului talon näyttämisen lisäksi pukeutumisen esittely. Setujen kansallispuku on monikerroksinen taideteos, joka ilmentää käyttäjänsä asemaa. Se kertoo, onko hameniekka vielä neiti vai jo naimisissa. Lisäksi puvun hopeinen koriste peilaa kantajansa taloudellista statusta.
Maarja ja Õie Sarv lauloivat näytteeksi myös morsiamen saattolaulun ja rohkaistukset miehelään menevälle. Samalla leelottiin muistutukset siitä, miten morsion toivottiin pitävän yhteyttä omiin sukulaisiin, vaikka kauas pois vieraan taloon olikin lähdössä.
Värskan kunnassa järjestettävän SFF:n keskuspaikkoja on maaseutumuseo, jonka pihapiirissä sijaitsi yksi musiikkijuhlan lavoista sekä kievari Seto Tsäimaja. Sen terassilla promoottori Marija Jurtin kertoi tapahtuman vetävän paikalle kaikkiaan kolmisen tuhatta ihmistä. Vaikka luvussa on mukana myös artistit ja talkoolaiset, SFF on valtava ponnistus pieneltä yhteisöltä. Se on vuosi vuodelta herättänyt yhä laajempaa kiinnostusta mutta säilyttänyt samalla sydämellisen ja intiimin koko perheen juhlan olemuksen.
Briiffauksen ohessa nautittiin mainiota kylmää suulliim-keittoa, joka oli tehty vedellä ohennettuun hapankermapohjaan ja koostui pieneksi pilkotuista kasviksista. Se oli kuin pohjoisiin oloihin tuunattu gazpacho, kylmän virkistävä lämpimässä illassa ja maultaan herkullinen. Ruokaisuutta täydensi tumma leipä, savuliha ja maustekurkku.
Kyytipojaksi ohikulkeva setulainen lauluryhmä luikautti moniääniset leelot tuosta vaan – läheltä ja tunteella. Taustalla maaseutumuseon lavalla teki soundcheckiään Tintura. Yhtyeen Karoliina Kreintaal ja Lauri Täht miksasivat kotikutoista trad-soitantoa elektroon ja globaaleihin etnosävyihin tarttuvasti.
Toisella puolella Värskaa Treski Küün -pitovajassa esiintyivät vuorostaan Maarja Nuut ja Hendrik Kaljujärv. Laulaja-viulisti luuppasi itseään ja efektoi äänensä ja soittimensa osaksi Kaljujärvin konearsenaalia.
Herkän ambientin ja juurevan runonlauluperinteen yhdistäminen sähköisiin pulsseihin kuulosti yhtä aikaa meditatiivisen rentouttavalta ja minimalistisen ilmavalta. Yleisö seurasi esitystä herpaantumatta, lapset mukaan lukien – Nuut vangitsi hypnoottisilla säkeillään pienimmätkin kuuntelijat.
SFF:n päälavaa toisaalla Värskassa piti puolestaan hallussaan Suistamon Sähkö. Suomalainen kvartetti hauskuutti yleisöä ralleilla, jotka räiskyivät samanaikaisesti huumoria ja liikunnallista meininkiä. Ilmankos väki tanssi ja osallistui showhun muutenkin. Bändi lunastikin sloganinsa ”uutta karjalaista tanssimusiikkia sähköisesti” korkojen kera.
Päälavan ja sen ympäristön – samoin kuin muiden tapahtumapisteiden – ilmapiiri oli leppoisa. Musiikin lisäksi nautittiin perheen ja muiden läheisten seurasta. Ruoka- ja juomavalikoima vastasi monipuolisuudessaan kooltaan monta kertaa isompien festarien skaalaa grillatuista tuotteista paikallisiin erikoisuuksiin – pienpanimojen erikoisoluet mukaanlukien.
Ääripäät kohtaavat
Kesän iloista oli nauttimassa Mari Kalkunkin. Suomessakin konsertoinut, RockAdillon julkaisema laulaja-kanteletar kertoi saaneensa tulevan levynsä äänitykset valmiiksi sopivasti SFF:n alla. Materiaali oli luovutettu miksaajalle ja odotti syksyyn suunniteltua julkaisua. Niinpä Kalkun sai nauttia ensimmisestä festaristaan vuoteen ilman että hänellä itsellään oli siellä keikka.
Taiteilija inspiroitui kuitenkin suviyön tunnelmasta niin, että improvisoi leelon festivaaliin kuuluvasta purjehduksesta 12-metrisellä Turm-viikinkilaivalla. Kokemuksesta jazzmaisesti ammennettu teksti kuvasi aluksen lipumista yössä ja siitä syntyvää huolettomuuden tunnetta tuutulaulun levollisuudella. Kalkunia inspiroi lisäksi luonnon elementtien läsnäolo. Veden liplatus, lämmin ilma, rantojen metsät ja ympäröivä avaruus virittivät aistit niin, että elämys oli jaettava leelon muodossa.
Rantauduttua tuntui kuin olisi tehnyt pidemmänkin purjehduksen: spontaani musiikkihetki ja sitä ympäröivä tiheä läsnäöolon aistimus kasvoivat koko SFF:n koskettavimmaksi.
Päälavan alueellakin kuuli leeloa, ja laulurinkeihin osallistui myös yleisöä yhteiseen ilonpitoon liittyen. Mukaan mahtuivat aikuisten lisäksi juniorijuhlijat.
Metsatöll edusti vuorostaan virolaista kansanperinnettä toisenlaisella otteella. Nelikko ammentaa tekstinsä paitsi folkloresta, myös maan historiasta. Folkmetallin painokkuudella lauletaan muun muassa muinaisuskonnoista ja valloittajien nokittamisesta.
Lauri Õunapuun säkkipilli ja huilu latasivat persoonallisen etno-sävyn tanakkaan jyystöön, jonka perustan loivat Markus Teeäärin laulu ja kitara sekä basisti Raivo Piirsalun ironmaidenmainen saundi ja Marko Atson jytisevä tuplabassaripoljento. Hetkittäin melodinen soitto toi mieleen 1970-luvun alun brittiläisen folkrockin, jossa oli paljon samoja elementtejä mutta kevyemmällä kädellä toteutettuna.
Kansa tykkäsi ja myös osoitti sen bändin kommunikoidessa valppaasti yleisön kanssa. Väenpaljoudesta bongattu Trad.Attack!-yhtyeen kitaristi Jalmar Vabarna kertoi kuunnelleensa Metsatöllia jatkuvasti siinä vaiheessa kun opetteli itse soittamaan.
SFF:n jatkot vietettiin päälavan läheisellä Üüklubilla. Siellä paahtoivat muun muassa Tiit Kikas ja Cätlin Mägi, jotka tuottivat häpeilemättömän tarttuvaa saundia duona Aparaat.
Siinä soi yhtä lailla virolainen pelimannihenkinen perinnemusiikki kuin urbaani tanssittava sähköinen pulssi, välineinä koneet sekä akustiset instrumentit huilusta viuluun ja säkkipilliin. Tunnelma tiheni yön edetessä ravemaiseksi – kaikki tanssityylit olivat sallittuja habitukseen katsomatta.
Kaikkineen kansanmusiikilla menee loistavasti Kaakkois-Viron Seto Folk Festivalin valossa. Lähestymistapojen rikkaus, yleisön avoimmuus sekä uusien kuuntelijapolvien kouluttaminen ja kasvattaminen orgaaniseen osaamiseen viestivät myös lupaavasta tulevaisuudesta.
Jos minusta riippuu, Setumaa on kuuluu myös ensi kesän pakollisiin festivaalikartoituksiin.
Seto Folk Festival 16.–18.6.2017, Setumaa, Viro
