Jazzkomeetta Kamasi Washington saapui nyt Flow’hun jo toista kertaa – ensimmäisen kerran Washington nähtiin Suvilahdessa 2016. Tänä kesänä uuden 3 CD:n tai viiden LP:n paketin Heaven and Earth julkaisseelle tähdelle suuruudenhulluutta hipovista eeppisistä mittasuhteista on tullut tavaramerkki eikä siis Flow’n Balloon 360 -lavallakaan riittänyt yksi setti vaan kahdeksanhenkinen bändi veti alkuillasta kaksi settiä putkeen.
Eeppisiin mittasuhteisiin venyivät jonotkin 1600 istumapaikan Balloonille. Suhteellisen pitkät jonot olivat jo muodostuneet Moses Sumneyn vielä lopetellessaan settiään 45 minuuttia ennen Kamasin aloitusaikaa ja lava täyttyi nopeasti ääriään myöten – ilmassa oli jazzsetiksi harvinaisen kuhisevaa tunnelmaa.
Ensimmäinen setti antoi hieman odottaa itseään kun äänentoistoa viriteltiin kuntoon, mutta ennen pitkää päästiin liikkeelle. Jo ensimmäisellä Suomen vierailulla vajaa kolme vuotta sitten Circuksessa kävi selväksi, että suurille areenoille päässeissä liveseteissä jazz saa antaa tilaa vahvemmalle funk- ja r&b -fiilistelylle ja rytmisestä vahvaa vyörytystä ryöppysi tälläkin kertaa kahden rumpalin bändistä.
Soiton vahvuus oli keskeisessä osassa – Washingtonin sooloilu oli parhaimmillaan raaimmissa huudoissaan ja rytmisektion basisti Miles Mosley ja rumpalit Tony Austin ja Ronald Bruner olivat kaikki omissa soolohetkissään rohkeasti esillä – loud & proud. Puhallinrivistössä Kamasin isäukko Rickey Washington ja omalla tänä vuonna julkaistulla, mutta ennen Washingtonin The Epicin suurmenestystä äänitetyllä The Optimist -levyllään paljon ollut pasunisti Ryan Porter jäivät pullistelun varjoon ensimmäisen setin solisteina.
Biiseissäkin vedettiin vähän mutkia suoriksi – Freddie Hubbard-laina Hub-Tones edustaa levyllä edelliseen levyyn verrattuna rytmistä kunnianhimoa jonka tahtia laskiessa saa mukavasti pään sekaisin, mutta livenä se latistui suhteellisen tavanomaiseksi 4/4 poljennoksi. Mutta olihan se viihdyttävää kyllä, ensimmäinen setti kuin siivillä bändiä kuunnellessa.
Useimmille festarivieraille riitti yksi setillinen, settien välissä ensin Balloon pitkälti tyhjeni – ehkä 15-20% jäi odottamaan jälkimmäistä puoliskoa – ja sitten nopeasti taas täyttyi vuoroaan odottaneiden päästessä sisään.
Toinen setti oli merkittävästikin ensimmäistä kovempi veto – sooloissa oli enemmän potkua ja spiritual jazz -anthemeissa yleisön henkeä nostattanutta hurmiota. Porterin The Psalmnist -biisissä ei rytmisestä haastavuudestakaan tingitty ja biisi nousi yhdeksi illan kohokohdista bändin uusimman jäsenen, kosketinsoittaja Ruslan Sirotan, tuotua soolossaan vähän vahvempaa jazzin perinteiden henkeä.
Ehkä komein hetki oli kuitenkin viimeiseksi biisiksi säästetty levyn avausraita Fists of Fury – alunperin 70-luvun alun Bruce Lee -leffa Fist of Furyn alkumusiikki. Hauskaa elokuvallista lisäpontta saatiin tähän silläkin että soolojen jälkeen eturivin puhaltavat töräyttivät hetken Star Warseissa tuttua John Williamsin Imperial Marchia. Loppuun asti paikalla ollut yleisö, erityisesti lavan edessä seissyt sellainen, oli kuulemaansa tyytyväinen.
