Aurinkoisen helteinen sää oli houkutellut paikalla muutaman sata rytmimusiikin ystävää, joista osa oli tullut veneillä Varkaudesta ja lähiseuduilta.
Leppoisan letkeän koko perheen tapahtuman blueslavan ensimmäinen esiintyjä oli paikkakunnan oma Gru-V-Tones, menevän bluesin ja rock’n rollin leipomalla tyylillään. Messevää jumppia, kepeän karheaa, toisaalta kesätuulen keveyttä.
Esityskuntoon kiillotetun pystybasson varressa työsti mallikkaasti Leppävirran blues- ja rockabillyisäntä Jari Lehtomäki. Hän toimi tuttuun tapaan myös yhtyeen laulusolistina. Kuluneet vuodet ovat tuoneet Lehtomäelle lisää karismaa ja särmää lauluun. Hyvä näin.
Kitaristi Jarkko Nikkasen kokonaisote oli menevän hallittu. Muutamat irtiotot ja soolorevitykset olivat makoisia, tosin niitä olisi saanut olla kuultua enemmänkin. Persoonallinen paperinaruhattu kruunasi herran soittotaidot kesäistä koivikkoa ja Kalmalahden pintaa vasten.
Rumpali Marko Räsäsen työstö oli tasavarmaa taustan lyöntiä. Ei mitään sen kummempia irtiottoja, muttei myöskään”ohilyöntejä”.
Bandin meriittejä olivat tasaisuus ja pilviä tavoittelematon, maanhenkinen kokonaisuus. Juuri sellaista soitantoa, joka sopii pieniin tapahtumiin. Lämminhenkinen, luonteva ja mukavasti soiva.
Päivän toinen yhtymä oli eestiläinen Andres Roots Roundabout, jossa solistina harpisti-laulaja Steve Lury. Tämä kitaristi Rootsin liidaama yhtymä oli tämän vuotisen Bluespicnicin parasta antia. Heidän esityksensä soljui sinisävyisenä, lämminhenkisenä sävelmattona.
Luryn huuliharppu sahasi ja syleili, repi ja raastoi. Silti sen sielukas soundi oli lämminhenkistä, selkäytimeen pureutuva bluesia. Suorastaan aistikkaan elegenattia.
Roots äityi kitarallaan muutamaan otteeseen reippaisiin sooloihin ja irtiottoihin. Yhtälailla räväkämpi poljento kuin riitasointinen slide irtosivat herralta upeasti. Toisaalta niukan asiallisesti, mutta toisaalta väkivahvan impulsiivisesti.
Basisti Peeter Piik oli vahva kuin tammi, vaikkei saarnannut kuin Aaprahammi, vaan tuhdisti tuki muuta yhtymää. Hänen työstönsä oli väkevän makuista, mutta silti sokeroidun pehmyttä, sellaista kuin aikoinaan Oulun Merijalin sokeroidut tervaleijonat peltirasiassa.
Rumpali Kalle Kindel oli tavallaan näkymätön hahmo. Näkymättömyydestään huolimatta hänen työstönsä tuki muuta osastoa saumattomasti. Mutta joku kuitenkin oli sellaista, että se ei nostanut häntä samaan luokitukseen muiden pelimannien kanssa. Ei hän silti huono ollut.
Blues Picnicin lopuksi lyötiin sitten oikein kunnolla löylyä; tohtorin määräyksestä. Suomalaisen rock-r&b-bluesin raaka ja ronski gängi, Doctors Order mätti 110 lasissa sitä kaikkea, mikä saa ihmisen liikuntaelimet liikkeelle, tahtoi tämä sitä eli ei.
Teppo Nättilän basso lauloi kauniimmin kuin itse maestron rohea, sikarien ja whiskyn päivettämä lauluääni. Se on luettava vain meriitiksi, sillä se antoi lisäruutia räjähdyksenomaiseen lavamenoon. Lisäksi Nättilän spittarien kärjet sojottivat taivaisiin, kun herra jumputti bassollaan raakaa menovettä koneeseen… ja Leppävirran terhakkaa vesijohtovettä sisuksiinsa.
Grande-Archie Hämäläinen oli vipattavine pukinpartoineen ja raaka-rollemaisine ilmeineen virtuoosimainen kepin käsittelijä. Kuten aina. Kalmalahden rantapenkalla jyräsi ja kunnolla.
Mighty Man Oikarisen kalvonmättöosasto suitsi lisää tulikiveä ja jylinää herrojen menolle. Ei mitenkään hienostellen ja taiteellisesti, ei, vaan saatanallisella tempolla. Ihan aikamiesten tyyliin.
Eli menoa ja meininkiä oli vaikka muille jakaa. Ja lavakarisma että showmiesten elkeet sopivat kokonaisuuteen kuin nyrkki silmään. Ei niinkuin länsinaapureilla, sormi sinne…
Kaikenkukkuraksi että finaali olisi ollut täydellinen, lavalle änkesi vielä “yllätysvieraana” itse mr. Pirates eli Johhny Spence. Tämä back stagessa erittäin mukavaksi hepuksi osoittautunut grand old man latasi raivokkaasti parit biisit, laulatti yleisöllä Shakin’ All Overia ja sai näin niitattua hienon lopun tämän vuotiselle Blues Picnicille.
Pieni muotoinen ja mukavan leppoisa Bluespicnic on osoitus siitä, että tällaiset tapahtuvat ovat oiva vastapaino suurille festivaaleille. Leppävirralta puuttuivat örveltävät ja tönivät läsnäeläjät. Yleisön ja esiintyjien suhde oli intiimi. Korvatulppia ei tarvittu, koska musiikin taso oli sopiva. Ihmiset olivat ympärillä iloisia, hymysuisia ja kaikki tuntuivat nauttivan alkaneesta kesästä ja mukavasta musiikista.
Hyvä Leppävirta ja Blues Picnic. Teidänlaisianne tarvitaan lisää.
