Haitarijazzin tienraivaaja, legendaarinen Dallapé-orkesteri, oli yllättävä veto illan pääesiintyjäksi. Se oli myös erinomaisen onnistunut valinta – sekä soitannollisesti että yleisön suosikkina. Orkesteri esittäytyi pohjalaisille jo Ilmajoen musiikkijuhlilla kesäkuussa.
Nykyinen Dallapé on nostalginen paluu 40- ja 50-lukujen orkesterimusiikin pariin, ei alakuloinen, vaan leikkisä, olematta silti musisoinnin osalta koominen. Juha Hostikka johtaa kokonaisuutta osaavasti, ja pilke silmäkulmassa. Perinteet velvoittavat: hanuristi Martti Jäppilä starttasi Dallapén jo 1925, lauluyhtye Rajamäen Poikien perustalle, tuolloin soittimina olivat harmonikka, banjo ja rummut. Askeettisesta genesiksestä pursui ajan saatossa suurten mittojen viihdeorkesteri.
Dallapén soittoperusta on suomalaisessa tanssimusiikissa, varsinkin humpassa (ja humppahan on yksinkertaistettua sambaa), saksalaisessa schlagerissa ja osaltaan myös amerikkalaisessa jazzissa ja viihdemusiikissa.
Orkesteri on resursoitu vahvasti, joten varamiesten avulla keikkakuntoisuus on hyvä ja korkean ammattimaisuuden ansiosta katu-uskottavuus on myös hyvä. Dallapén ohjelmavalikoima koostuu valtaosin vanhan Dallapén suomenkielisistä iskelmistä (eli iskusävelmistä), mutta sovitukset sooloineen ovat kelpo jazzia.
Uusi Dallapé hakee aikalaistunnelmaa; muusikoilla on valkoiset smogit, tirehtöörillä ja solistilla mustat frakit, ja soittajilla on työmaana kuulun orkesterin bravuureita. Nuorekkaan Dallapén voi katsoa tavoittaneen laulujen todet olemukset.
Puhaltimia ovat vetopasuuna, tenori- ja sopraanosaksofoni ja trumpetti, yksi kutakin, mutta sovituksen muun orkesterin tuella soundi on täyteläinen kuin aidolla big bändillä. Puhaltimet, viulu, harmonikka ja vibrafoni/ksylofoni luovat kauniita harmonioita. Erinomaisen puhallinsektion ohella vibrafonisti Arttu Takalo esitti upeita otteita.
Orkesterin puhaltajien “Jack-in-the Box”-tyylin ylös ponnahdukset tosin ovat hullunkurisen näköisiä, tuskin aivan aikalaishengen mukaisia. Yhden nuotin tuuttaukset ovat niin merkityksellisiä, että ylösnousu olisi aivan välttämätön – edes humpassa.
Kitaristi Varre Vartiainen oli jokseenkin sivussa orkesterin edustamasta ajanhengestä; lankkukitara ja modernit soundit sopivat huonosti bändin vanhahtavaan soundiin. Varren pitäisi myös valmistella “vanhanaikainen” orkesterikitaratyyli, single note- soolojen ja kuulakkaan soinnin varaan rakentuva sooloilu – sointuarpeggiot ei ole tässä konseptissa erityisen toimiva ratkaisu.
Pidin Tuomo Dahlblomin kitaransoittoa Ilmajoella laadukkaampana. Banjo (Marzi Nyman) oli sointiratkaisuna hauska, mutta Marzin soittaessa sitä kuin kitaraa nostalgiaelämys jäi vajaamittaiseksi. Varren ja Marzin solistinen vastuu Caravan-standardista ei ollut mitenkään illan kohokoht. Anssi Nykänen ja Harri Rantanen tekivät vahvaa taustaa ja rakensivat myös maukasta svengiä.
Rempseällä, vanhalla jazzilla oli selvästi “biletilausta”. Äänentoisto ja miksaus toimivat sisätiloissa erinomaisesti.
Laulu on sentään laulu
Kuten odottaa sopii, juuri jazzillisin laulumusiikki toimi orkesterilla parhaiten. Itämaista rakkautta (Bohuslavin L’amour oriental) kolkkasi kerrassaan, ja Calloway’n & Millsin Minnie The Moocher kulki myös hyvin.
Laulujen ominaislaadun kirkastaminen oli kaiken vaivannäön arvoinen. Vaellusvietti ja vierasvaikutteet, Dallapé-konseptin keskeiset tekijät, ovat luonnollisesti syrjäisen ja vähäisen Suomen iskelmäteksteissä vahvasti esillä. Sä kaunehin oot ja encorena kuultu Jälleen soittaa Dallapé näyttivät olevan yleisön mieleen.
Louis Priman “viidakkorytmeillä” kulkeva Sing, sing, sing Benny Goodman-versiona ehkä vielä paremmin kuin Calloway. Samoin Sway (Rosas Rodriguez Pablon Quien sera). Kasper Savikosken Louis “Satchmo” Armstrong-imitaatio oli herkullinen numero.
Sami Saari tällaisen konseptin solistina tuntui jo Ilmajoella outona valintana. Kalliojärvellä tästä epäilystä oli helppo vakuuttua, kun vertailukohdaksi tuli Hostikka, jolla on kaikuisa, ja miellyttävän pehmeä ja tarkka lauluään. Samin äänen ohuus ja haparoivuus varsinkin ylärekisterissä tuli ikävän konkreettisesti kuuluville.
Sami selvästikään ei ole kotonaan Dallapén iskelmissä. Nuorempana hän esitti pätevästi teräväaksenttista soulia, mutta varsinkin suomen pitkien takavokaalien (a, o, u) artikulointi meniee laulutekstinä nykyisin kovin löysäksi. Vaikea sanoa, kumpaa vierastin enemmän, Soittajan sussua (Harrisin & Youngin Sweet Sue‘n väkinäinen käännös), vai Samin tulkintaa siitä.
Joka tapauksessa schlagereitakaan ei vedetä “tosta vaan”, ns. lonkalta, vaikka olisi pätevöitynyt jossain muulla laulun alueella. Tilannetta ei yhtään paranna Samin pöljäily ja suunsoitto – hauskahan lavalla saa olla, mutta sarkasmi vie aina hyvästä poispäin. “Onko kukaan käynyt Argentiinassa? Jaa on! Antakaa heille aplodit!” -tyylin huulenheitto ei kerro kehittyneestä huumorintajusta. Varsinkaan kymmenen kertaa toistettuna.
Ironiakin sopii lavalle vain, jos se on itseironiaa. Samin lavashow on valitettavasti lähinnä parodiaa: miessolisti käsi ojossa jokaisen solistin kohdalla, kuin mikäkin tienviitta, kekkulointi harakan lailla ja mairea Pepsodent-hymy kasvoilla – tämä vaikuttaa lähinnä yleisön aliarvioinnilta.
Ilmajoella nähty 45 asteen kulmassa esiintyminen oli onneksi jäänyt pois. Tämä oli viisasta: painimaakunnassa oltiin ja ivamukaelmista solisti voi yllättäen havaita laulavansakin 180 asteen kulmassa – nilkoista sillankaiteesta roikkuen. No, leikki leikkinä, paitsi että pohjalaiset eivät leiki tällaisilla asioilla.
Husband vauhditti
Husband on jo 2000 perustettu yhtye, jonka nimi hakee mielikuvituksettomuudessa vertaistaan, mutta soitossa fantasiaa löytyy jo enemmän, ja sehän se on pääasia, eikö olekin? Varre jollain lailla tuo mieleen nuoren John Coltranen, joka heitti yleisölle häpeämättömän arroganttia ja vaikeaselkoista tavaraa.
Bändissä joka tapauksessa soittavat Varre Vartiainen (kitara), Anssi Nykänen (rummut), Marzi Nyman, kitara ja Harri Rantanen, bassokitara. Husband julkaisi debyyttilevynsä Husband (Texicalli Oy) 2003 ja toisen levyn Homo Sapiens (Fg-Naxos) 2006.
Dallape´n riveistä lohkaistu Husband edustaa rytmimusiikin fuusiomarginaalia. Vartiaisen säveltämä musiikki on vaikeaselkoista ja sangen teatraalista – teknisesti vaativaa kitarasolisteille, ja täynnä yllättäviä käänteitä. Mieleen tuli paikoin Kuha-yhtyeen Kysykää sienistä (“insinööri kysyy, luonto vastaa”). Musiikillinen vitsailu muistutti juuri tällaista, sisäänpäin kääntynyttä ja itseriittoista tyyliä.
Rantasen ja Nykäsen “kiviaitakomppi” alkoi toimia kolmannessa biisissä ja kulkikin sitten kuin juna loppuun asti. Husband sekoittaa kirjavan kokoelman eri tyylejä, mikä tekee kokonaisuudesta hieman hahmottoman.
Yhtyeen levyillä ja keikoilla ovat vierailleet mm. Sonny Heinilä, Jarmo Savolainen ja Timo Lassy. Ehkä vierailut nostavatkin yhtyeen musiikin kiinnostavuusastetta, kahden kitaran jammailuna anti jäi hieman keskeneräiseksi.
Going back to Chicago
Varsinaisesta bluesrupeamasta Kalliojärvellä huolehti Tomi Leinon yhtye, nyt triona. Usein laulusolisteja säestävä trio on hyvin suorituskykyinen omana itsenäänkin. Yhtye käytti volyymia hyvin säästeliäästi, mikä oli miellyttävä kokemus – kaikki nyanssit olivat hyvin kuultavissa.
Leinon kiistaton vahvuus on sähköisen Chicago-kaupunkibluesin variointi; kitaran soundi on todella basic bluesia, ilman särkijöitä, wah-wah-pedaalia, kohtuutonta sustainia tms. ihmelaatikoita. Urbaanin bluesin “sinisten nuottien” taivuttelu sujuu Tomilta mallikkaasti myös huuliharpulla. Setin kohokohtia olikin instrumentaaliversio Bo Diddleyn bravuurista Hey, Bo Diddley.
Leino on ns. pitkän linjan bluesmuusikko, suurelta osin itseoppinut, koska Tomin aloittaessa ei ollut oikein alan opetusta tarjolla. Hän on saanut nimeä isojenkin tapahtumien artistina. Yleissävy setissä oli kiireetön ja leppoinen, hyvin miellyttävä.
Tomi Leino Triossa musisoivat Leinon lisäksi bassoa ja komppikitaraa Jaska Prepula ja rumpuja Mikko Peltola. Trio oli tykkänään erinomaisessa vedossa kattaen uskottavasti laajan tyylikirjon down home-sävyistä rytmibluesiin. Oikeastaan vain Texas bluesin alueella oli pientä hämminkiä – ei mitään katastrofaalista, mutta uskottavuus hieman kärsi. Tomi ehkä ei soittajapersoonana aivan täysin tavoita Texas-tyylisuunnan perusolemusta.
Ylistaron Kaukolankylän jazzkerhon “Jazztorvi” luovutettiin myös tilaisuudessa perinteisin, juhlallisin menoin, ja tänä vuonna tunnustuksen jazzansioista sai Harri Maunuksela. Kalliojärven lomailu- ja viihdekeskuksen johtaja Maunuksela on työskennellyt uupumatta jazzin hyväksi vuosien mittaan. Yhteistyö hänen kanssaan on myös ollut erittäin miellyttävää, kuten yhdistyksen taholta todettiin.
