Eurooppalaisten baritonistien kärkikaartiin jo 50 vuotta sitten noussut englantilainen John Surman on pitkän uransa aikana tehnyt myös runsaasti kokeellista musiikkia. Kerava Jazzin pääkonsertissa lauantaina mies pelasi kuitenkin varman päälle norjalaisen Valhalla-kvartettinsa kanssa soittaen avantgarden sijasta suoraviivaisen jazzsetin.
John Surman (70) teki läpimurtonsa 1960-luvun puolivälissä liityttyään Mike Westbrookin yhtyeeseen. Soitettuaan monisa muissakin kokoonpanoissa hän perusti 1960-70 -lukujen vaihteessa free-henkisen trion, jossa soittivat basisti Barre Phillips ja rumpali Stu Martin. Tämä yhtye teki muutaman tuolloisen eurojazzin merkkiteoksiin lukeutuvan levyn. 70-luvulla Surman siirtyi elektroniseen musiikkiin, mutta ennenpitkää palasi akustisempaan ilmaisuun, vaikkakin on myöhemmillä levyillään käyttänyt myös elektronisia instrumentteja.
Miehen musiikillisia vaiheita on hyvin voinut seurata hänen lukuisilla ECM-levyiltään. Hän on näet levyttänyt tälle saksalaisyhtiölle jo yli 40 vuotta. Hänen soittokumppaneinaan on ollut edustava joukko pääasiassa eurooppalaisia muusikkoja, mutta myös mm. Jack DeJohnette, jonka kanssa 2000 tehdystä Invisible Nature-livelevystä osa on äänitetty duon konsertissa Tampereella.
Viime vuodet Norjassa asunut Surman soitti Keravalla norjalaisten pianisti Erlend Slettevollin, basisti Terje Geweltin ja rumpali Tom Olstadin kanssa. Kaksi viimemainittua olivat myös mukana pari vuotta ilmestyneellä Surmanin ja laulajatar Karin Krogin levyllä.
Baritonisaksofonin lisäksi Surman soitti Kerava-salin konsertissa sopraanosaksofonia ja bassoklarinettia, joka hänen käsittelyssään osoittautui yllättävänkin notkeaksi ja ilmaisurikkaaksi soolosoittimeksi. Myös baritonistina hän on edelleen mestari, jonka pystyy vikkeliin ja herkkiinkin sävelkulkuihin tällä jyhkeäsoundisella torvella saaden myös soittimen koko rekisterin soimaan kunnolla.
Mistähän muuten johtuu, että Euroopassa baritonisaksofoni on jäänyt lähinnä big bandien sektiosoittimeksi? Toki Suomessakin ollut baritonisteja (Haapa-aho. Paakkunainen, Päivinen, Innanen jne), mutta silti pienemmät saksofonit dominoivat selvästi jazzia. Lars Gullinin ja Surmanin jälkeen mielestäni ei ole tullut esiin ketään todellista mahtibaritonistia Euroopassa.
Surmanin norjalaiset säestäjien työskentely oli vahva osoitus vuonomaan muusikkojen tasokkuudesta. Komppiryhmänä työ oli varmaa, solistina kunnostatutui erityisesti soolotilaa myös hyvin saanut pianisti Slettevoll, jonka klassinen koulutus tuli esiin hänen soolonumerossaan, jonka romanttiikkaan suuntaavissa melodiakuluissa oli viitteitä konserttimuiikista.
Ernest Dawkins pisti bluesiksi
Kerava Jazz on vuosien varrella tuonut festivaalille monia Chicago-koulukunnan muusikkoja. Tähän heimoon kuuluu myös Keravalla ennenkin esiintynyt saksofonisti Ernest Dawkins. joka säestäjäksen oli saanut uusitussa kokoonpanossa soittavan tamperelaisen Black Motorin. Basisti Ville Rauhalan ja rumpali Simo Laihosen joukoon on näet liitynyt aiemmin Sound & Furyssa soittanut saksofonisti Tane Kannisto.
Lauantai-illan ensimmäisessä konsertissa tämä yhdistelmä soitti varsin kirjavan setin, sillä vakavammin otettavien kappaleiden lisäksi jenkkivieras touhusi Rahsaan Roland Kirk-tyyliin soittamalla sekä altto- että tenorisaksofonia samanaikaisesti ja marssimalla torvet suussaan katsomonkin puolella. Toinen hupipuolelle sijoittuva numero oli Dawkinsin esittämä blues, jossa hän myös laulatti yleisöä.
Toki Dawkins osoitti settinsä aikana olevansa myös kelpo muusikko soittaen muutaman tuhdin alttosoolon kirpeällä soundilla mm. Rauhalan sävellyksissä.
Black Motoriin tullut Tane Kannisto teki myös hyvää työtä. Suomen oloissa Kannisto on varsin omalaatuinen muusikko tenorisoundinsa puolesta, hän nöet soittaa jännällä murisevalla soundilla. Soolojen rakentajana hän on myös taitava. Hyvä vahvistus takuuvarmoille Rauhalalle ja Laihoselle.
Kerava Jazzia on pidetty vakavahenkisen musiikin tapahtumana. Dawkins romutti tuon mielikuvan.
Pohjoismaista projektimusiikkia
Lauantain ensimmäisen konsertin avauskokoonpanona oli yhteispohjoismainen kvintetti: Verneri Pohjola (trumpetti), norjalainen Daniel Herskedal (tuuba), islantilainen Sigurdur Rögnvaldson (kitara), Antti Lötjönen (basso) ja tanskalainen Lisberth Diers (rummut & monenlaiset lyömäsoittimet).
Ohjelmistona oli North Trek-kvintetin jäsenten kappaleita, joista osa oli ilmeisesti tehty tätä tapaamista varten. Konsertin vaihtelevuuden kannalta oli hieman tylsää, että lähes kaikki teokset olivat hitaita, melkein ainoa poikkeava oli Herskedalin bolerorytminen teos.
Yhtyeen soittajat ovat valioluokan tekijöitä, mikä tuli hyvin esiin heidän sooloissaan. Verneri on esimerkiksi nykyään soitossaan vahvan auktoriteetin omaava trumpetisti, samoin Diers on erittäin kekseliäs ja taitava perkussionisti, joka hyödynsi taitavasti lavalla ollutta valtavaa soitinarsenaaliaan. Mutta olisi suonut, että heillä olisi ollut soitettavanaan hieman innostavampaa materiaalia.
