Johtajana konsertissa oli Suomen kansainvälisesti ehkä tunnetuin kapellimestari, legendaarisen maineen hankkinut Okko Kamu. Erityisesti amerikkalaiseen filmi- ja musikaaliperinteeseen nojaava ohjelmisto oli mallikas voimannäyte ison orkesterin mahdollisuuksista. Illan päättänyt Siim Aimla Band & Marilin Kongo keskittyi lähinnä 1970-luvun sähköisestä funkysta inspiraationsa saavaan musisointiin.
Lahti Sinfonia soitti erittäin notkeasti, lähdöt olivat tarkkoja ja Kamun isällisessä ohjauksessa tempo säilyi moitteetta. ”Tähtipöly” ei ollut pölyttyneisyyttä. Ilahduttavaa oli myös, että solistista voimaa löytyy orkesterin omista riveistä. Tätähän on Jazzrytmeissäkin peräänkuulutettu mm. Jukka Perkon sinänsä moitteettomien maakuntaorkesterivierailujen yhteydessä; yleensä klassinen orkesteri taustoittaa ja jazzmuusikot improvisoivat.
Tähän varovaiseen ja pienesti soittamiseen oli siis saatu miellyttävä käänne mm. viulun ja trumpetin osalta Lahdessa. Ison orkesterin mahdollisuuksia, kuten mahtavia tutti-paisutuksia, oli käytetty rohkeasti – enempäänkin tosin olisi ollut varaa.
Sinfonialle festivaali ei ollut ensimmäinen kosketus rytmimusiikin ja klassisen muotokielen kombinointiin. Orkesteri on ottanut tähän tuntumaa mm. Iiro Rantalan & Trio Töykeän kanssa. Ongelma – jos se on ongelma – vain on, että yhteys klassisesta muodosta rytmivetoiseen afroamerikkalaiseen perinteeseen on kovin haasteellinen niin tonaalisesti kuin rytmillisestikin. Sanoisiko lyhyesti, että ”soittaa amerikkalaista” ei vielä ole sama kuin ”soittaa jazzia”, ellette pahastu tällaisesta sanaleikistä.
Iso jousiorkesteri nimittäin sisältää viljalti mahdollisuuksia harmonioiden rakentamiseen, ja tässä Sinfonia onnistui vakuuttavasti, mutta bändisovituksia voisi kuitenkin välillä vähän uusia ja kokeilla joitakin uusia lähestymistapoja ja orkestrointiratkaisuja. Pimentoon jäivät nyt erityisesti puhaltimet, erityisesti saksofonisessio, ja se nyt sattuu olemaan jazzin ydinaluetta.
Vain esimerkin vuoksi mainittakoon Tessa Virran hienon sävelsarjan esitys Jyväskylän kaupunginorkesterin kanssa, jossa oli paljon yllättäviä soitinnusratkaisuja ja myös lyömäsoittimet olivat toisenlaisessa positiossa ja roolissa kuin mihin klassinen eurooppalainen musiikki on kuulijan totuttanut.
Lyömäsoitinten osuutta olisi pitänyt nytkin tuntuvasti vahvistaa ja nostaa kuuluvammin esiin. ”Soi komeasti, muttei svengaa nimeksikään” – siinä pähkinänkuoressa vakavan musiikin orkesterin vaikeus jazzin maailmassa. Mutta mehän olemme Suomessa vasta aivan alussa näiltä osin – hyvä, että yhteistyö yleensä on saatu käyntiin. Antaa ajan kulua ja mitä vielä saadaankaan nauttia.
Miksaus oli valinnut kovan linjan strategian, mikä vakavan musiikin suhteen on aina kohtalokasta – klassinen musiikki kärsii, jos sitä soitetaan liian suurella volyymilla, kuten nyt. Instrumentaaliosuuksiin ei sinänsä ole huomauttamista, mutta laulusolistien käyttöä tällaisessa setissä tulisi suosia erityisesti, koska suuri yleisökin tuntee juuri laulut kaikkein parhaiten.
Gersschwin, Porter, Mancini ja Anderson ovat itseoikeutettuja säveltäjänimiä tällaisessa sessiossa, ja repertoaarissa oli paljon jo standardeiksi muotoutuneita klassikkoja ja evergreenejä (Night and day; Pink Panther, Summertime, Begin the beguine, I got a kick out of you, Porgy & Bess jne.). Jörgen Petersenin tunnetuksi tekemä Tango Granada soi lähes majesteetillisesti Sinfonian käsissä säilyttäen sävellyksen tulisen kiihkeyden.
Mancinin Baby Elephant Walk on hauskuuttelunumero hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Saint-Saensin Eläinten karnevaali. Tässä tarvittava kepeys ja iloinen rempseys jäi orkesterilta nyt vajaamittaiseksi – Sinfonia ehkä jännitti jotenkin asemansa vuoksi, mene tiedä. Solistinen rentous kuitenkin nousi mainiosti esiin tuuban soolonumerossa.
Lady sings the funk
House Band, eestiläinen Siim Aimla Band oli uusi tuttavuus. Yhtye on selvästi innostunut 70-luvun funk-jazz-tyylisuunnasta, ja vaikka retrobändistä ei tarvitsekaan puhua, Chick Corean Return to forever-vaikutteet kuuluivat selvinä. Ammatillinen kompetenssi tähän vaativaan haasteeseen vaikutti riittävältä.
Tyyli kuitenkin on verkkaisempi, ehkä naissolistin mukaan hieman Saden tyyliin; jämptejä iskuja ja adekvaatteja sointukulkuja, ja samalla hieman vitkalliseen tempoon. Teemojen kehittely oli varsin mielenkiintoista, joskin melko tavalla aikaa vievää, ja solistinen vastuu oli hieman yksipuolisesti tenorin ja huilun harteilla.
Eipä silti, eivät ne kaikki Corean keksinnötkään aivan nerokkaita luomuksia ole. Minulle tuottaa suuria vaikeuksia keskittyä esimerkiksi Romantic Warrior-levyn junnaavaan soittoon ja yhdentekeviin unisonofraaseihin – tämähän sinänsä ei vielä todista mitään.
Bassokitaran liiallinen sustain ja soivan alueen venyttäminen alakertaan teki Aimlan yhtyeen yleissoundista ennemmin mörinää kuin selkeästi erottuvaa soittoa. Stanley Clarke käynnisti Corean bändissä basson uuden, keskeisemmän roolin, eikä hän tarvinnut tällaisia keinoja.
Marilin Kongo tuntui olevan hieman ymmällään omasta roolistaan vapautuen vasta kahden viimeisen biisin aikana – sitten alkoi tulkintaan löytyä lämpöä ja hieman tultakin. Funk-tyyli ei ehkä olekaan aivan hänen ominta aluettaan; romanttiset ja akustiset balladit mahdollisesti sopisivat hänelle paremmin.
Olen peräänkuuluttanut showmanship-taitojen opetusta suomalaisille jazzmuusikoille, mutta näyttäisi tuota tarvetta olevan muuallakin. Marilin koetti hieman liikkua musiikin tahdissa, mikä kuitenkin jäi hieman ponnettomaksi yritykseksi – ehkä yleisökato vaikutti muusikoiden tunnelmaan myös.
Jimi Hendrixin Manic Depression ei laiskanletkeänä uusversiona tavoittanut kappaleen ideaa, vaikka hyvä idea olikin. Esitys lisäksi katkesi soitinsoolo-osuuden alkaessa ja sähköpianosoolo meni aivan puihin, mitä on pitäminen varsin suurena haittatekijänä tämäntasoisella festivaalilla. Tyylinmukaisuus tosin edellyttäisi tältä suuntaukselta Fender Rhodes-pianoa, mutta toisaalta niitä ei enää tahdo löytyä mistään. Virossa tuskin lienee yhtäkään enää soittokunnossa.
Siim Aimlan yhtye olisi epäilemättä enempi elementissään yökerhon bilelavalla kuin kuuntelevalle yleisölle estradilla soittaessaan. Illan valoshow oli kuitenkin melko puiseva, tai siis valot päällä koko ajan, mikä ei luo yleisölle otollista olotilaa katseen harhaillessa valaistussa telttasalissa. Tuli oikein ikävä Maija Vilkkumaan näyttävää iltaa 2010, savupommeineen ja muine ihmeellisyyksineen.
Sinfonian täyden telttasalin jälkeen yleisöä poistui paikalta niin rivakasti, että se oli jo suorastaan epäkohteliasta; vain kourallinen yleisöä jäi seuraamaan Siim Ailan musisointia, mikä lienee hieman latistanut heidän intoaan. Jazzinnälkäinen jää kaipaamaan myös hieman eloisampaa klubitoimintaa – Teerenpelin innostavat jamit ovat edelleen mieluisia Lahden muistoja.
Lahden Jazztori: Keskiviikko 23.5.2012
Sinfonia Lahti – Sinfonista tähtipölyä Jazztorilla – kapellimestarina Okko Kamu
Siim Aimla Band feat. Marilin Kongo
