Jyväskylän Kesän avajaiskonsertin traditionaalinen jazzohjelma oli tänä vuonna ratkaistu klassisen musiikin hyväksi; ohjelmassa keskiviikkona oli pianisti Iiro Rantalan ja Jyväskylä Sinfonian yhteisesiintyminen. Keskeiset säveltäjät olivat W.A. Mozart ja Iiro Rantala itse, kaupunginteatterilla kuultiin häneltä kaksi tilaussävellystä. Jazzmotiivien referointi oli kummassakin uutuusteoksessa minimaalista, minkä osa yleisöstä ehkä koki yllätyksenä, onhan Rantala ollut jo hyvän aikaa kansainvälisesti tunnetuin suomalainen jazzmuusikko.
Sävellysten ja esitysten räiskyvät ilotulitus rakkaudesta musiikkiin, intohimosta, elämästä yleensä, oli innostava taidonnäyte sekä solisteilta että orkesterilta. Pianistin lisäksi solistisia tehtäviä oli viulisti Minna Pensolalla, esityksen johtamisesta vastasi konserttimestari, viulisti Antti Tikkanen.
Suurelle yleisöllä Rantala lienee tunnetumpi mediapersoonana television viihdeohjelmista. Lisäksi Rantala on säveltänyt musiikkia valkokankaalle ja teatterilavoille, kuten suositut Risto Räppääjä musikaali ja elokuva sekä Hukassa on hyvä paikka. Ehkä silloin kuulijan on hiukan vaikea asemoitua tilaisuuteen, kun ei oikein tiedä, mitä odottaa.
Yllätyksiä tai ei, ilta oli joka tapauksessa mieleenpainuva elämys ja sinetöi Rantalan maineen säveltäjänä ja pianon mestarina. Samoin kapellimestari ja viulisti Antti Tikkasesta välittyi kuva rennosta ja samalla jämptistä ammattilaisesta. Eläytyvää ja samastuvaa johtamistyyliä seuratessa mieli piristyi ja tarkkaavaisuus virkistyi kuulijallakin. Pensola ja Tikkanen ovat pariskunta yksityiselämässäkin ja mm. maailmaa kiertävän Meta4-kvartetin jäseniä.
Jos jotakin olisi voinut jättää pois, niin Ivar Vidèenin Matti Korpilahden runoon säveltämä Keski-Suomen kotiseutulaulu ja Rantalan muistutus Jyväskylän konserttitalon tarpeesta. Jotenkin sellainen vain kuulostaa politikoinnilta enemmän kuin musiikilta.
Virtuositeettia ja elämäniloa
Rantala on luonnehtinut teostaan Seven o’clock overture in eight minutes virtuoosikappaleeksi orkesterille. Kuullun perusteella sävellystyö ja sen taustalla oleva elämänkatsomus kuvastavat myös työnsä aiempaa vakavammin ottavaa artistia. Takavuosina jonkinasteinen ilkamointi tai ehkä kevytmielisyys ilmentyi mm. Trio Töykeiden nimikkeistössä (Shit catapult yms.) tai artistin spiikkauksissa (useimmiten vain muusikkojen suosimia puujalkavitsejä).
Rantalan, basisti Eerik Siikasaaren ja rumpali Rami Eskelisen muodostama trio oli kuitenkin yksi 1990-luvun suosituimpia jazzbändejä maassamme. Kolmikon virtuoosimainen ja tosikkomaisuutta kaihtava ote ja miksei myös musiikilliset päähänpistot valloittivat yleisön, genrerajoista piittaamatta. Ehkä ulkomaisena vertailukohteena rinnastuisi lähinnä amerikkalainen Bad Plus-trio.
Vakavoituessaankin Rantalasta on tavannut pilkahdella esiin konstailijaa. Säveltäessään jouluoratorion vanhalle kuorolleen, Cantores Minores-ryhmälle, hän ”kirjoitti sen puoli piruuttaan jazzfontilla” – viittaus koski Sibelius-nuotinkirjoitusohjelmaa, josta löytyy jazznuotinnokissa paljon käytetty fontti.
Nyt tunnelma oli toinen – elämänilo pilkisti sävelmällisistä ratkaisuista, ei sarkasmina tai ironiana. Rantala otti luontevasti paikkansa pianosolistina, vuorovaikutus orkesterin sisällä oli vastuksetonta, kaikkea muodollisuutta kaihtavaa ja työskentelyasenne paneutuvaa. Kuten pitääkin.
Klassisen musiikin kombinointi viihteeseen on lähes poikkeuksetta herättänyt kriitikoissa närkästystä. Victor Borge teki klassisesta pianismista vitsin ja Richard Clayderman muovaili siitä kaupallista ja helposti sulavaa siirappia, vain pari tunnetuinta mainiten. Tällaisesta ei ollut nyt kyse eikä jazzia tietenkään pidä rinnastaa viihteeseen ja huvitukseen.
Kaiken kaikkiaan Rantala oli suhteessa sinfoniaan toiminut vastuuntuntoisesti ja kantanut osansa huomautuksetta. Räiskyvän iloinen sävelmateriaali ei lähestynyt viihdettä eikä jazziakaan, säveltäjä loi sävelmaailmaa sinfonisista lähtökohdista.
Kolmiosainen kaksoiskonsertti pianolle, viululle ja orkesterille soi Rantalan ja Pensolan sooloissa valtavana tunnespektrinä. Erityisen sykähdyttävää oli asettautua vastaanottajan rooliin viulistin siirtyessä erehtymättömän tarkasti ylärekisterin runollisista tunnoista väkevään keskirekisterin purkuun. Lisäksi hän elää kropalla vahvasti mukana säveltunnoissa, aivan kuin parhaat rocksolistit. Wau! Olin aivan myyty!
Joy of life-konsertto on nimensä mukaisesti oodi elämäniloille; taiteilijaa on häirinnyt ihmisten alati ilmenevä tyytymättömyys ja suoranainen pahantuulisuus, vaikka eläminen on nykyajan mukavuuksin tehty helpoksi. Nykymusiikin ja sinfonian keinoinkin voidaan siis tehdä vastahyökkäys apatiaa vastaan. Toteutuksessa orkesteri eli tunnelmissa voimakkaasti mukana ja kapellimestari teki itsekin viulistina parhaansa lietsoakseen hurmahenkeä.
Elämänilon konsertto ylitti roimasti kujeilutason – itse asiassa musiikin nautittavuuskynnys ei alittunut konsertin missään vaiheessa. Alkusoitto orkesterille vaati orkesterilta tavatonta rytmistä tarkkuutta, mistä se tuntui selviävän aivan kuin leikiten. Yllättävät käänteet eivät hämmentäneet hetkeksikään.
Säveltäjä oli pyrkinyt huomioimaan tasapuolisesti eri soitinryhmiä, joten kaikille on annettu tilaisuuksia sooloiluun. Solistinen osuus ei klassisessa konseptissa tarkoita samaa kuin jazzissa, jossa solisti improvisoi. Klassisessa musiikissa ei ole tilaa improvisoinneille; solistinen soitinryhmä saa vain pienen jakson, jolloin muut soittavat hiljaa.
Kaiken kaikkiaan improvisoinnin opetuskin ilmeisesti laahaa alalla yhä jäljessä, vaikka nykysäveltäjät jättävät tarkoituksellisesti tilaa ekstemporoinnille – edellytyksiä sen toteutukselle on siltikin lähinnä vain kanttoreilla (ilmeisesti vähäistä sen yritys on heilläkin). Säveltäjän täytyy siis pelata varman päälle ja kirjoittaa kaikki valmiiksi. Rantala tietää, mitä on tekemässä ja tekee työnsä hyvin.
Igor Stravinskystä on sanottu, ettei hän pitänyt ”hyvältä” kuulostavasta musiikista; hän halusi yllättää, šokeerata, rikkoa rajoja ja myös pitää hauskaa. En keksi mitään muuta ilmaisua, joka luonnehtisi Iiro Rantalaa paremmin.
* * *
Jyväskylän Kesä on vuodesta 1956 lähtien järjestetty, kansainvälisesti tunnettu, monitaiteinen kulttuuritapahtuma, johon on perinteisesti sisältynyt muun muassa konsertteja, teatteria, tanssia, mestarikursseja nuorille soitintaiteilijoille, elokuvanäytösten sarjoja sekä eri alojen kongresseja, seminaareja ja luentosarjoja.
Jyväskylä Sinfonian kokoonpano ei täytä aivan täydelleen suuren sinfoniaorkesterin mittoja – kontrabassojakin oli vain kaksi ja puhallinsektio oli vaatimaton. Erityisesti jazzin omin puhallin, saksofoni, oli jätetty kuviosta pois. Lyömäsoittimista patarummut, ilman perusrumpusettiä, ajoivat perkussiivista roolia, mikä olisi jazzin lähestymiselle vierasta, mutta jälki oli kerrassaan erinomaista.
Jyväskylän Kesä 2022, avajaiskonsertti keskiviikkona kaupunginteatterin suurella näyttämöllä: kantaesityksenä Iiro Rantalan tilausteokset Seven o’clock overture in eight minutes, Joy of life-konsertto, W.A.Mozart.
Jyväskylä Sinfonia, johtajana konserttimestari Antti Tikkanen, solistit Minna Pensola, viulu ja Iiro Rantala, piano.
