Kun jazzkitaristi Kari Antila valittiin Laitilan Vuoden Kukoksi 2014, syntyi sen myötä myös uusi jazz- ja rytmimusiikin festivaali Suomeen. Tarkoituksena oli järjestää vuosittain taiteellisesti laadukas, laajasti jazz- ja rytmimusiikin kenttää esittelevä musiikkifestivaali. Näin lähti liikkeelle Laitilan kulttuurielämää rikastuttamaan tarkoitettu neljän päivän Jazzkukko -festivaali, mikä pidettiin viime vuonna ensimmäistä kertaa.
Tämän vuoden festivaali käynnistyi oikeastaan jo alkuviikolla maanantaina Kari Antilan pidettyä Vakka-Suomen musiikkiopistolla Kustaa Hiekan lukutuvassa luennon ”johdanto jazz- ja rytmimusiikin kuunteluun ja festivaaliviikkoon”. Sen lisäksi tiistaina ja keskiviikkona oli järjestetty rytmimusiikkileiri työpajoineen musiikkiopistotason nuorille ja harrastajamuusikoille samassa paikassa. Varsinaisessa konserttipaikassa Laitilan Torilla ennen ensimmäistä esitystä Kari Antila avasi Jazzkukko festivaalin.
– Avaan nyt virallisesti tämän Jazzkukko festivaalin, vaikka olemme touhunneet jo kaikenlaista viikon alusta alkaen. Maanantaina oli johdantopäivä tuolla Valontalolla vanhassa rukoushuoneen mäessä. Siellä oli joukko ihmisiä tutustumassa jazzmusiikkiin.
– Painotimme sitä, ettei jazz ole mikään ymmärtämisen asia, vaan se on kuin jaffapullo, mistä juodaan sen kummemmin miettimättä. Tiistaina ja keskiviikkona olimme Kappelimäen koululla ja siellä oli paljon laitilalaisia nuoria lahjakkuuksia rytmimusiikin alueelta. Aivan mahtava meininki saatiin aikaiseksi kahden päivän aikana.
– Eduardo Belo oli antamassa tietoa brasilialaisesta musiikista ja sinne oli saapunut monia nuoria eri puolilta Suomea opiskelemaan erityisesti tämän brasilialaisen musiikin vuoksi. Oli kiva olla mukana tuottamassa tällaista rytmimusiikin leiriä. Jatkoakin tällaiselle toiminnalle toivottiin jo tässä vaiheessa. Nyt siirrymme kuitenkin itse festivaaliin ja edetään päivä kerrallaan.
Varsinainen konserttiavaus alkoi torstaina illansuussa, kun torilavalla soitti ensin leirin opettajista koottu orkesteri. Pianisti Lassi Kouvo, basisti Juha Ellmen ja belgialainen rumpali Lionel Beuvens muodostivat trion, jonka laulajana esiintyi Saana Murtojärvi. Toisena yhtyeenä Luiz Márquez Ensemble yhdessä kahden kitaristin belgialaisen Eric Neelsin ja Jazzkukko festivaalin taiteellisen johtajan Kari Antilan kanssa.
Opettajat tottuneesti standardien parissa
Opettajat aloittivat pianotriona ja ensimmäinen kappale svengasi kuin hirvi peruspohjaisella rytmikkäällä meiningillä. Tyypillinen vastavuoroinen keskustelu ja soolojen vuorottelu rullasi kepeästi ja turvallisesti.
Saana Murtojärven tultua mukaan seuraavaan kappaleeseen hän kertoi trion aloittaneen Lassi Kouvon sävellyksellä There Is No Greater Blues tai olisiko se ”väännelmä” kappaleesta There Is No Greater Love, vanhaa 30-lukulaista Billie Holidayta.
Siitä jatkettiin lauletun jazzmusiikin ehdoin Saanan aloittaessa elokuvamusiikilla Days Of Wine And Roses, mihin musiikin oli sovittanut Henri Mancini. Tässä vaiheessa alkoikin jo tihuutella vettä hiljalleen, mikä yltyi pikku hiljaa ja välillä taas loppui kokonaan, kuitenkin siinä ehti jo kastua aika lailla penkillä istuessa. Siinä välissä taidettiin käydä Broadway musikaalin parissa, mutta siitä siirryttiin sujuvasti vähän tunnelmallisemman brasilialaisen musiikin pariin Antonio Carlos Jobimin kappaleella Triste, mikä kertoi tunteellisen surullisesti yksinäisyydestä.
Seuraavassakin laulussa pysyttiin tutulla jazzstandardilinjalla, My One And Only Love. Sen sijaan East Of The Sun oli niitä 30-lukulaisia jazzstandardeja, joita ei niin kovin usein tule esille. Sade loppui taas hetkeksi, kun Kari Antila tuli lavalle soittamaan yhtyeen kanssa. Siihen hieman apeaan sadetunnelmaan sopi Jobimin säveltaiteen laajasta tuotannosta seuraavaksi kuultu hidas ja surumielinen bossa nova How Insensitive (Insensatez). Seuraavaksi Saana lupasi uuden sadetanssin, mikä lopettaisi tämän hetkisen sateen, sellainen oli yksi useimmin kuulluista jazzklassikoista perusjämäkkä ja sutjakka How High The Moon.
Setin viimeinen kappale, Summertime, osoitti minkälainen suomalainen kesä saattaa olla. Vettä alkoi sataa rankasti ja penkiltä oli pakko nousta seisomaan ja yrittää löytää hieman suojaisempaa paikkaa sateenvarjon alla. Mutta ei se paljon auttanut, siinä sateessa kastuivat housun lahkeet ja osittain takki ja sukat olivat märät kengissä. Se oli valmista kauraa ja loppuillan saikin sitten viettää märissä vaatteissa. No, sehän on periaatteessa vain pukeutumiskysymys, voisi sanoa.
Yleisö harveni ja vain hyvin pieni joukko jäi odottamaan seuraavan esityksen alkua. Parikymmentä minuuttia taisi mennä roudauksessa ja pikku hiljaa myös sade hellitti ja loppui sitten kokonaan seuraavan trion aloitellessa.
Etnojazzin voimannäytös
Sade oli tosiaan lakannut sopivasti ennen seuraavaa settiä, mutta tunnelma oli tosiaan latistunut ja paikalle oli jäänyt vain pieni hajanainen ryhmä kuuntelemaan toista settiä. Olisi kannattanut jäädä kuuntelemaan, sillä Luis Márquez osoitti olevansa todellinen mestari erikoisten soittimien parissa. Hän johtaa monen kokoisia ja instrumenteiltaan erilaisia kokoonpanoja, mutta nyt häntä säesti kaksi akustista kitaraa soittavaa taituria Eric Neels ja Kari Antila.
Aluksi Kari Antila totesi, ettei tämä ole lainkaan pahimpia tilanteita, mitä olemme kokeneet esitysten aikana ja ”Meksikon coolein kukko” Luiz Márquez myhäili vieressä myöntävästi.
– Olemme olleet aikaisemminkin vaikeissa tilanteissa esitysten aikana. Tämä sade ei ole sieltä pahimmasta päästä lainkaan. Omalta kohdaltani muistan hyvin vuoden 2012 tapahtumat New Yorkissa hurrikaani Sandyn aikana, kun metro luukut suljettiin ja ihmettelin mitä on tapahtumassa. Ajattelin, että nyt on parempi alkaa hakea jostain kynttilöitä ja vettä. Kohta ei New Yorkissa ole sähköä eikä mitään syötävää ja juotavaa. Siinä sitten seisoin jossain pitkässä jonossa yksin Harlemissa jossain luukussa ja odottelin mitä tapahtuu. Ajattelin siinä, että nyt tulee kuolema, kun se myrsky tuli päälle. Ei tämä Laitilan ”pikku” sade ole juuri mitään sen tilanteen rinnalla. Mutta nyt lakkasi satamasta, joten pitää alkaa soittaa heti, kun keli näyttää paranevan.
Moni-instrumentalistin Marquezin ura muusikkona alkoi jo 1960-luvulla. Opiskellessaan Meksikon esilatinalaisamerikkalaista musiikkia hän huomasi etnisen musiikkilajin olevan hänen ominta aluettaan. Tästä alkoi myös hänen ikivanhojen perinnesoittimien keräilyharrastus. Tänä päivänä hänellä on tietojen mukaan yli 200 soittimen kokoelma erilaista muinaisia soittimia jopa 1000 vuotta vanhoista Väli-Amerikan instrumenteista.
Luiz Márquez, Renato Márquez ja Lies Demeyer perustivat vuonna 2007 Mezcal -yhdistyksen, taiteellisen foorumin, joka pyrkii pääasiassa levittämään meksikolaista kulttuuria.
Etno-musiikin keskittynyt Luiz Márquez on vaikuttanut pitkään Mezcal -kokoonpanojen kanssa Belgiassa, mistä käsin hän on tehnyt musiikillista vaellustaan vetovoimaisen maailmanmusiikin sanansaattajana.
Márquezilla oli edessään sopraanosaksofoni ja melkoinen määrä erikoisia kansanperinnesoittimia kuten okariina (astiahuilu) ja monenlaisia huilupillejä ja perkussiosoittimia, kuten kilpikonnan kuorista, näkinkengistä ja simpukankuorista rakennettuja helistimiä.
“Without wind there is no light, nothing moves”, sanoi Luiz alussa kädessään naaraspuolinen merikotilo, se on “tuulen jumala”. Tuuli on tärkeä elementti meksikolaisten atsteekki-intiaanien perinteessä ja kotilo edustaa siinä omalla tavallaan tärkeätä osaa.
Marquez piti siitä pienen esitelmän. Sellaista puhallettiin jo vuosituhansia sitten, siitä syntyvä tuulen ääni symbolisoi maailmankaikkeutta ja elämää. Kotilon päässä oleva pyöreä kuvio esittää linnanrataa ja samalla siitä näkyy sukupuoli. Tämä on naaras kotilo. Tätä puhaltaessani en ajattele soittamisen teknisiä ominaisuuksia, soitan pelkästään tunteella ja yritän ladata siihen kaiken energian, hurmostilan, hyvänolontunteen, onnentunteen kaikki sen hetkiset tunnetilat.
Kun Márquez aloitti soittonsa, niin tunnelma nousi aivan toiselle tasolle, enää ei huonolla ilmalla ollut merkitystä. Hänen esityksensä oli jännittävän monipuolinen, muhkean erikoinen ja äänien kirjo oli maagisen laaja-alainen. Oli aivan kummallista, miten hän sai kotilon soimaan. Tuulen monimuotoiset äänet kohisivat, vingahtelivat, tyyntyivät välillä ja yltyivät myrskyksi. Rytmi oli täynnä voimallista energiaa.
Monet erilaiset huilut ja pillit toivat esille jos jonkinlaista ääntä ja helistimet lisäsivät sykettä. Kun tuuliefektin tärkeys tuli selväksi, niin Marquez soitti kaksi erilaista blueskappaletta. Ensin hän puhalsi saksofonillaan mahtavan täyteläisiä äänivyöryjä ja lisäsi efektejä muilla soittimillaan antaen samalla tilaa kitaristien maukkaille keskusteluille ja soolo-osioille. Toisessa soitetussa kappaleessa olivat mukana huuliharput, mitkä toivat täytteeksi enemmän länsimaisen bluesin vaikutteita
Luiz Márquezin esittämässä musiikissa yhdistyi blues, Väli-Amerikan alkuperäisasukkaiden kansanmusiikki ja monet muut musiikkityylit. Näistä aineksista muotoutui akustishenkinen vertaansa vailla oleva etno-jazz kudos. Hänen luomansa musiikillinen linjaus kietoutui omalla tavallaan jazziin meksikolaisen alkuperäismusiikin, latinalais-amerikkalaisen rytmimusiikin, afrobeatin ja arabialaisien lauluimprovisaation luomien kaikujen ja äänimaisemointien kautta. Soitto imaisi kuulijan herkeämättömään kuunteluun, mikä vei jonkinlaiseen transsinomaiseen tunnelataukseen ja torilla olleet velilätäköt menettivät merkityksensä.
Hänen johtamansa trio Ensemble kehitteli tajuntaan iskostuvan, värikkään spektrisen ja energisesti tenhoavan vaihtelevien soundien äänimassan. Siitä saattoi löytää kaikuja suurkaupungin hälinästä, mikä painui taustalle muuttuen hienostuneeksi rauhallisuudeksi korostaen samalla läheistä suhdetta luontoon ja inhimilliseen käyttäytymiseen. Valitettavasti vain pieni joukko ihmisiä saattoi tällä kerralla kokea sen. Hätää ei kuitenkaan ole, sillä lauantain pääkonsertin aikana Luiz Márquez esiintyy vielä päälavan esitysten vaihtojen aikana sivulavalla, joten on vielä hyvää aikaa tutustua tähän erikoiseen ”luomuhenkiseen” etniseen jazziin.
Jazzkukko 2016, torstai 4.8.2016
Laitilan Tori
18.00 Jazzkukon musiikkileirin opettajat (pianisti: Lassi Kouvo, basisti: Juha Ellmen, rummut: Lionel Beuvens, laulu: Saana Murtojärvi)
Luiz Márquez Ensemble (saksofoni ja etniset soittimet: Luiz Márquez (MEX), kitarat: Eric Neels (BEL) ja Kari Antila)
