Maailmanlaajuisesti ajatellen Herbie Hancock (s. 1940) kuuluu ehdottomasti nykyaikakauden musiikin suurimpiin vaikuttajiin. Moninkertaisen Porin kävijän viimeisestä käynnistä on kuitenkin nyt ehtinyt kulua 15 vuotta. Silloin lavalla oli Herbie Hancockin, Michael Breckerin ja Roy Hargroven vetämä Directions in Music, mikä teki kunniaa jazzin ikoneille Miles Davisille ja John Coltranelle. Vuosi 2002 oli muutenkin merkittävä, sillä silloin otettiin Kirjurinluodon uusi Arena-alue ensimmäistä kertaa käyttöön Pori Jazz -festivaalilla.
Musiikillista uraa Hancock on tehnyt musiikin korkeimmalla tasolla eräänlaisena tyyli-ikonina ja edelläkävijänä jo kuudella vuosikymmenellä. Siitä tunnustuksena helmikuun 2016 Grammy-gaalassa Hancock palkittiinkin ainutlaatuisesta urastaan elämäntyöpalkinnolla. Sinä aikana on musiikki muuttunut moneen kertaan ja sen muutoksen mukana Hancock on tehnyt matkaa akustisen ja sähköisen jazzin saralla pysyen mukana menestyksellisesti eri tyylilajien keskiössä luomatta tiukkoja rajauksia tekemisissään.
Tässä suhteessa hän on innovatiivisella asenteellaan onnistunut toteuttamaan muutoksia ottaessaan soitossaan huomioon ajan mukanaan tuoman teknisen kehityksen ja kokeilemalla ennakkoluulottomasti eri tyylien sekoituksia aina tanssimusiikista hiphopiin. Näiden mukanaan tuomia kokonaisaineksia pehmitellen ja sulatellen jazziin hän on pystynyt luomaan uudenlaista nykyjazzia.
Aikaisempien vierailujensa kokemuksista Hancock oli muistellut porilaisen lehdistön haastattelussa ensi vierailuaan Poriin. ”Silloin hän oli joutunut saunaan, missä tarjottiin tukevia snapseja eikä sen jälkeen alastomuus ja uiminen kylmässä Kokemäenjoen vedessä tuntunut enää miltään”. Minkälaisia juttuja saamme kuulla tämän kertaisen keikan jälkeen.
Kun ensimmäisen kappale oli kuultu, Hancock kertoi olleensa täällä moninaisia kertoja ja ylisti tietenkin Porin yleisöä parhaimmaksi maailmassa. (Näitähän sattuu, ehkä olisi puheitta paras) Sitten hän esitteli soittokaverinsa juurta jaksaen ja siihen meni viisi minuuttia.
Tällä kertaa hän oli Porissa uuden sähköisen projektiyhtyeensä kanssa. Hancock oli kerännyt ympärilleen kokeneen joukkueen. Kvintetissä tuntuikin olevan erittäin hyvässä soittovireessä olevia tekijöitä. Pitkää uraa ovat tehneet, mm. Frank Zappan, Stingin ja Jeff Beckin rumpalina toiminut, 60-sarjalainen Vinnie Colaiuta (s.1956) sekä 50-sarjaan noussut basisti James Genus (s.1966). Hieman nuorempaa 40-sarjan kaartia puolestaan edustivat Porissa viime vuonna oman trionsa kanssa vieraillut beniniläislähtöinen kitaristi Lionel Loueke (s.1973) ja musiikin monitoimimies, multi-instrumentalisti Terrace Martin (s.1978).
Taidoiltaan kaikki tuntuivat olevan erinomaisia omien instrumenttiensa hallitsijoita ja soveltuivat Hancockin joukkueeseen kuin nenä päähän. Oman arvioni mukaan Loueke sai hyvin sovitettua kitaransa Hancockin sähköiseen viidakkoon. Otelaudalla hän teki hienoa vuoropuhelua Hancockin kanssa juoksuttaessaan kitarastaan hienosointuista äänimattoa.
Erittäin vakuuttavaa työtä teki mielestäni myös alttosaksofonia ja kosketinsoittimia soittanut Terrace Martin. Hän saikin paljon tilaa pitkähköille sooloilleen, joista juuri alttosaksofonin maukas soitto jäi erityisesti mieleen. Esitykseen liittyi jonkin verran laulettua osuutta, mikä ei kovin kummoiselta tuntunut eikä antanut oikeastaan mitään lisäarvoa kokonaisuuteen.
Esitys koostui osin hänen Head Hunters -kauden suurista hiteistä, kuten Cantaloupe Island ja Chameleon. Omaa suosikkiani alkuperäistä 1962 julkaistua Watermelon Man -kappaletta en tunnistanut olleen mukana. Siitäkin on kuitenkin Head Hunters -versio olemassa, mutta lähes tunnistamaton alkuperäiseen verrattuna, joten tiedä sitä sitten. Mukana oli myös materiaalia työn alla olevan uuden levyn kappaleista.
Omalta kohdaltani esitys antoi sitä mitä olin jotenkin uumoillutkin. Laskeskelin paikalla olleen yleisön koostuneen monesta sukupolvesta, joista osa tietenkin tiesi mitä oli tulossa ja otti esityksen varsin mutkattomasti vastaan ikään kuin tämä olisi ollut jokapäiväistä herkkua. Osa taas varmasti oli sellaista, jotka eivät tienneet mitään Hancockista ja saivat ensi kasteen yhteen fuusiojazzia luomassa olleen muusikon värikkäästi vaihtelevaan tuotantoon.
Esitysajaksi oli määritelty puolitoistatuntia ja sen hän käytti aika tarkkaan jäsennellysti niin, että viimeiseksi julistetun kappaleen jälkeen jäi aikaa hoitaa Chameleon encorena, mihin hän otti käsittelyyn Rolandin AX-7 kitaran lailla kannettavan kosketinsoittimen, mikä tehosi tietenkin yleisöön, vaikkei sillä nyt musiikillisesti niin suurta merkitystä kokonaisuuteen ollut. Kaikesta huolimatta Hancock tuntui olevan kaikin puolin ikäisekseen hyvässä vireessä myös fyysisesti tehdessään sen kanssa muutamia hyppyjä. Näistä hypyistä päätelleen polvetkin näyttivät olevan vielä kunnossa 77-vuotiaalla maestrolla. Sekös innosti yleisöä mukaan riemunkiljahduksin esityksen päätteeksi.
Pori Jazz 2017 perjantai 14.7.2017
Päälava
19:15 Herbie Hancock
