Savoy JazzFestin johtaja Jukka Eskolan valinta osui nappiin, kun hän sai moninkertaisen Grammy-voittajan trumpetisti Tom Harrellin esiintymään Suomeen. Edellisestä kerrasta v. 2005 on jo pitkä aika. Alkuaan Stan Kentonin ja Woody Hermanin big bändeistä tutuksi tullut taitava ja melodinen puhaltaja tunnetaan myös säveltäjänä ja sovittajana. Valmistuihan hän aikoinaan Stanfordin yliopistosta pääaineenaan säveltäminen.
Tiivis kiertue suuntautui Helsingin ja Joensuun kautta Espanjaan, sieltä edelleen New Yorkin Village Vanguardiin ja sen jälkeen takaisin Eurooppaan Bernin jazzfestivaaleille. Viimeinen etappi on Kanada. On tietenkin hyvä, että jazzin harrastajat eri puolilla maailmaa pääsevät nauttimaan mestarien live-konserteissa, ennen kuin heidän joukkonsa alkavat harveta. Mutta uuvuttavilla kiertueilla on varjopuolensa.
Olimme nimittäin oppineet tuntemaan Harrellin loistavana soittajana, jonka tekninen taito ja melodinen tulkinta hipoivat täydellisyyttä. Meno oli aikamoista, kun kuulimme häntä New Yorkin Dizzy’s Clubilla muutama vuosi sitten. Silloin toisena puhaltajana oli altisti Charles McPherson ja rummuissa Harrellin vakiorumpali Johnathan Blake. Bassoa soitti tukevasti Ray Drummond.
Nyt Savoyssa soitto jäi ehkä väsymyksen vuoksi hieman kalpeaksi. Olisimme kaivanneet lisää innostusta sooloihin ei vain johtajalta vaan myös koko bändiltä. Harrellillä oli mukanaan hänen Infinity Quintettinsä: tenoristi Mark Turner, kitaristi Charles Altura, basisti Ben Street ja rumpali Adam Cruz.
Vaikka Turner ylsi moneen otteeseen vaikeisiin teknisiin suorituksiin ja mm. Mingus Big bändistä tuttu Cruz esitti loistavan rumpusoolon ja vaikka Altura ja Street pääsivät hyvään vakiosuoritukseen, ei meno ottanut tarpeeksi tulta ja riittänyt tekemään jazzista dynaamista ja svengaavaa. Loppuhuipennus jäi puuttumaan. Ehkä juuri vakiorumpalin puuttuminen heikensi yhteissoittoa, sillä viime vuonna julkaistulla Infinity-albumilla oli rummuissa Johnathan Blake.
Mitä biisejä sitten kuulimme? Ilman minkäänlaisia kuulutuksia oli vaikeaa tietää. Varsinkin, kun kappaleet kuulostivat paljolti samanlaisilta eikä rytmiäkään liioin vaihdeltu. Hyvä arvaus on, että esitetty musiikki oli peräisin Harrellin kynästä ja tuoreelta albumilta Infinity.
Minä kuulin Tom Harrellia jo 1980- luvulla pienessä klubissa New Yorkissa, itse asiassa paikassa oli vain muutama tuoli ja jouduin istumaan aivan hänen eteensä. Muistan hänellä olleen jakauksen keskellä päätä ja tukan niin pitkän, että hiukset peittivät täysin hänen kasvonsa. En onnistunut näkemään hänen kasvojaan kertaakaan, hiukset pysyivät paikoillaan ja katse alhaalla. Hän vaikutti piiloutuvan hiusten suojaan. Minua asia ihmetytti, kunnes tuttavani kertoi hänen sairastavan skitsofreniaa. CBS:n toimittaja Charlie Rose kirjoitti v. 2003, että musiikki, soittaminen ja säveltäminen on pitänyt hänen tautinsa joltisessakin kurissa. (Eilan kommentti)
Vaikka trumpetisti vaikutti väsyneeltä, on pakko ihailla häntä, sillä sairaudestaan huolimatta hän on kyennyt hiomaan taiteestaan täydellistä. Kun hän nosti trumpetin huulilleen, soi torvi kuin arkkienkeli Gabrielin armon sanoma, kirkkaasti, herkästi ja kauniisti.
Lämmittelyosuudessa esiintyi UMO Helsinki Jazz Orchestra ja brasilialainen vokalisti Joice Moreno. Hän on pitkän uransa aikana kunnostautunut myös kitaristina, säveltäjänä ja sovittajana.
Konsertin alku kului Antônio Carlos Jobimin brasilialaisen musiikin parissa. Parhaiten mieleen jäivät bossnova-kauden soitetuimmat biisit kuten Dindi ja Carioca sekä luonnollisesti Desafinado, josta kuitenkin puuttui usein esitetty saksofonisoolo. (Joka kerran, kun kuulemme biisin, odotamme Stan Getsin ilmestyvän puhaltamaan lauluosuuden päätyttyä.)
Jos Tom Harrellin esityksestä puuttuivat välispiikit, niin Moreno hoiti rutinoituneen esiintyjän tavoin tiedonkulun. Kun hän viittasi erään kappaleen kohdalla, että tämänhän te kaikki tunnette, olimme ymmällämme. Me emme tunteneet. Hän taisi kuitenkin erehtyä luullessaan, että yleisö tunsi kaikki hänen sävellyksensä, joita taitaa olla yli 300. Kun Moreno esiintyi pelkästään kitaroineen, meno parani. Hän vapautui, oli oma itsensä ja sai rytmiset aksentit osumaan kohdalleen. Hän oli omassa elementissään.
Sen sijaan tuntui kuin UMO olisi soittanut sordiino päällä, ilmeisesti peläten hukuttavassa laulajan äänivyöryyn. Soitto oli aivan liian varovaista. Hieman lisää ilottelua ja sambamaista lattaritunnelmaa olisi ollut paikallaan. Aika ajoin myös komppi jäi laahaamaan. Mukava lisä olisi ollut New Yorkin vallattomien puertoricolaisten rumpaleiden läsnäolo. Valitettavasti uuden kapellimestari Ed Partykan sovitukset eivät tuoneet lisäpotkua.
Muuten, jos rajut latinalaisrytmit kiinnostavat, kannattaa New Yorkin matkoilla suunnata Manhattan School of Musicin oppilaskonsertteihin, joita rumpali-perkussionisti Bobby Sanabria vetää. Me rytmihullut saimme muutama vuosi sitten kolmen tunnin väliajattoman, katkeamattoman rymistyksen ja juuri, kun olimme valmiit hengästyneinä ja puolikuolleina luopumaan leikistä, huusi Sanabria mikrofoniin: ”Haluatte tanssia käytävillä, häh?” Johon kansa kiljui myöntävän vastauksen. Meno jatkui.
