JazzAhead!, Bremen, Saksa 28.4.–1.5.2022
Jälleen yhdessä!
JazzAhead kokosi tuhansia jazzin ammattilaisia yhteen kahden välivuoden jälkeen.
JazzAheadin tämänvuotinen tunnuslause kiteytti oleellisen. Satakunta konserttia, yli 2700 ammattikunnan edustajaa 55 maasta sekä tuhatmäärin yleisöä – ja vielä pääosin ilman maskeja samoissa tiloissa. Bremenin vuotuinen jazz-kokoontuminen teki vahvan paluun juurilleen, minkä aisti innostuneesta ilmapiiristä niin messuhallissa kuin sen ympärille levittyvillä live-estradeilla.
Ilmankos, olihan edellisestä kasvokkain toteutetusta tapahtumasta vierähtänyt jo kaksi vuotta. Tunnelmaa ei latistanut edes se, että osallistujamäärä oli pudonnut noin viidenneksellä vuoden 2019 saavutuksista.
JazzAheadin topografia oli ennallaan pienin muutoksin. Valtaosa showcase-konserteista soitettiin varsinaisen messuhallin viereisissä tiloissa, jotka oli nyt hajautettu niin, ettei minkäänlaista äänivuotoa voinut havaita naapurista seuraavalla lavalla.
Neloshalli oli tiloista suurin, kakkonen ja ykkönen pienempiä. Läheinen Kulturzentrum Schlachthof tarjosi tutusti niitä intiimimmän klubimaisen tilan amfiteatterimaisesti nousevine katsomoineen.
Uutta ajattelua edusti vuorostaan messuhallin edustalle Bürgerweiden aukiolle pystytetty sirkusteltta soittoareenoineen.
Tämänvuotinen teemamaa Kanada oli odottanut näytön paikkaansa vuodesta 2020. Nyt valokeilaan astuttiin itsevarmana – Vaahteralippumaassa tehdään jazzia yhtä laajalla skaalalla kuin vaikkapa sen etelänaapurissa Yhdysvalloissa.
Avajaisissa rakennettin siltaa Ukrainaan. Viktoria Leléka on ukrainalainen musiikintekijä ja näyttelijä, joka on asunut viime vuodet Berliinissä. Hän vetosi kuuntelijoihin vapautuneen luonnollisella läsnäolollaan ja lauluillaan, jotka oli sovitettu solistin synnyinmaan tarinallisista kansanlauluista saksalais-puolalais-ruotsalaisen trion säestämäksi jazziksi.
Musiikki ja puheet tuntuivat uppoavan ja kolahtavan Lelékan varsinaisessa konsertissakin laajaan yleisöön, josta saattoi tunnistaa myös laulajan kollegoita Suomea myöten. Auringonkukin koristeltu mikrofoninjalka ja elovenatyttöimago olivat raikas yhdistelmä juonnoissa kirkastuvan, emotionaalisesti tiheän laulusisällön visualisointina.
Toinen avausesiintyjä oli Haram. Kanadalainen yhtye on kitaristina tunnetun Gordon Grdinan (Paul Motian, Gary Peacock) luomus, jonka hän perusti vuonna 2008 tutkimaan arabimusiikkia. Bremeniin hän toi 11-jäsenisen etno-instrumentein täydennetyn kokoonpanon. Moniulotteinen äänimaailma vakuutti rikkailla nyansseillaan liiderin oudtyylitteleystä Lina Allemanon trumpettipaahtoon.
Tuulahduksia Saksan maalta
Isäntämaan tuoreet nimet oli koottu German Jazz Expo -otsikon alle. Pianisti Clara Haberkamp saavutti alkujaan huomiota laulaja-lauluntekijänä. Siitä hän on siirtynyt instrumentaalimusiikkiin. JazzAheadin triokeikasta välittyi vahva tunnelma, kun pianisti kanavoi ilmaisunsa minimaliseksi sävelkieleksi. Haberkamp hallitsi muotopuhtaan ja melodisen vähän on paljon -estetiikan, jollaista on hyödyntänyt musiikissaan moni legenda Bill Evansista Paul Desmondiin. Lyyrisyys yhdessä vahvan harmoniatajun kanssa synnytti lumoavaa jälkeä.
Vuonna 2018 perustettu 22-jäseninen Fuchsthone Orchestra oli ohjelmatarjonnan kiinnostavia bigbandeja. Päälliköistä Caroline Thon viittoi kapellimestarina ja Christina Fuchs vastasi hänen kanssaan sävellyksistä. Eva Pöppleinin livenä työstämät konesaundit sälyttivät akustiseen ainekseen vahvoja kontrasteja sekä tanakkaa tytinää, joka on harvinaista jazzin kentällä. Lopputulos kuulosti joka tasolla tuoreelta ja tässä ajassa elävältä. Keikan päätteeksi kölniläisen poppoon omaperäinen sointi palkittiin koko salin raikuvilla aplodeilla ansaitusti.
Keno Harriehausen Quartetin saundissa vakavailmeinen klassinen perusta yhdistyi pohjoismaiselta vivahtavaan kuulauteen. Keskieurooppalaisessa mediassa jälkeä on hehkutettu mestarilliseksi. Koplan soittajien eri lähtökohdat rikastuttavat ilmaisua erilaisin historioin, onhan kahden saksalaisen kanssa sävelilmaisua luomassa latvialainen ja hollantilainen muusikko. Pianisti Harriehausen ankkuroi osaltaan Maya Fridmanin sellon sävyttämää kokonaisuutta taidemusiikin vuosisataiseen perinteeseen Maurice Ravelin impressionismia ja neoklassismia myöten.
Jo on puolestaan kölniläisrumpali Jo Beyerin luomus. Andreas Wahlin kitara tuo pianotrion tyypilliseen vakiosoitinnokseen energistä särmää, mikä on palkittu jo parissakin kilpailussa seitsemän toimintavuoden mittaan. Se kuului sähäkässä ulosannissa, jossa nelikko kaivoi yhdessä verevää energiaa patteristin sävellysten syvyyksistä improvisaatiotaan hallitusti kanavoiden.
Vincent Meissnerin trio näytti hyvin nuorelta. Ilmankos pianistia mentoroi lähes yhtä nuori Michael Wollny. Kriitikot ovat arvostaneet Meissnerin talenttia, joka on myös palkittu jo muutamassakin mitelössä. Kevyt, lennokas ja kuulas saundi puri myös Kulturzentrum Schlachthofissa. Täysi amfiteatterisali seurasi setti herpaantumatta ja seppelöi koplan isolla kädellä jaetuilla aplodeilla näyttökeikan päätteeksi.
Kira Linniä on hehkutettu uuden sukupolven baritonisaksofonin lahjakkuudeksi. Hän ponnistaa Kölnistä yllättävän monen ohjelmaan valikoituneen muusikon tavoin. Linntettin kolme puupuhaltajaa soi omana solunaan sekstetin ytimessä. Rumpali, sähköbasisti ja pianisti-sormiomies sälyttivät sointiin paikoin raskaita aksentteja, joista välittyi kokonaissointiin fuusiomaista fiilistä. Liekö ollut tarkoituksellista vai tahatonta mutta paikka paikoin ratkaisu kuulosti siltä kuin lavalla olisi ollut kaksi keskenään mittelöivää soittokuntaa.
Patteristi Jens Düppe jäi mieleen myös Fuchsthone Orchestrasta. Monesti meritoitu rumpali on muskettisoturimiehiä omassa nimikkokoplassaankin: yksi kaikkien ja kaikki bändin vuoksi. Ei siis muita ylemmäs kohotettua rumpukoroketta saati peilipallon kaltaisia krumeluureja. Düppen poppoon ydinosaamisaluetta oli herkkä tiimityö, jossa soittokumppaneita kuunneltiin herkällä korvalla. Improvisaatioista nelikko kehitetti värikylläisiä matkoja ympäröivään sfääriin ja ulompiin universumeihin.
Kanadan malliin
Kanadan rosterissa trumpetisti Steph Richards oli monen bongauslistan kärjessä. Kuten Candy Dulfer aiemmin, Richards on saavuttanut mainetta jazzpiirien ulkopuolellakin. Siinä missä hollantilaisfonisti profiloitui Princen ja Dave Stewartin kaltaisten popvaikuttajien rinnalla, kanadalaispuhaltajaa ovat työllistäneet esimerkiksi Talking Headsin keulakuva David Byrne räptähti Kanye West. Niin tai näin, Richards veti tiukasti bändin keulilla modernin ekonomista paahtoa vahvan läsnäolon sivittämänä. Trumpetisti hyödynsi tilaa osana ilmaisuaan kehittäen ilmavuuden tuntua tauoista. Taustatrio tuki pyrkimyksiä tarkasti peesaten.
Vieläkin niukempaa metodiikkaa edustivat Marianne Trudel ja John Hollenbeck. Dédé Java Espirituksi nimetty pianistin ja rumpalin duo operoi hyvin herkkävireisesti, toinen toistaan herpaantumattoman tarkkaan havainnoiden ja eloisasti pirskahtelevaa musiikillista vuoropuhelua käyden. Trudel kertoi koronan ajaneen hänet lamaannukseen ja alakuloon, kunnes vanha ystävä oli saanut hänet innostumaan jälleen ajatuksesta säveltää. Tuloksista kehkeytyi emotionaalisesti latautunutta soonista tajunnanvirtaa, joka perustui pohjimmiltaan melodiseen tarinankerrontaan. Kaksikon vahva lavaläsnäolo kruunasi intensiivisen keikan, jonka mittaan pianisti myös kurkotti yli klaviatuurin ja sukelsi instrumentin kannen alle hakemaan lisä-ääniä.
Larnell Lewis palkittiin Grammylla vuonna 2017 työskentelystään Snarky Puppyn rumpalina. Bremeniin torontolainen multi-instrumentalisti toi oman septettinsä. Teurastamon lavalla Lewis näyttäytyi sekä bändistä erottumattomana rivimuusikkona että showmiehenä, joka koukutti katsomon niin virtuoosimaisella työskentelyllään kuin konstailemattomilla välipuheillaan. Kaikenlainen starailu loisti poissaolollaan, kun hän muun muassa kehui vaimonsa ihanuutta illan loppupuolella.
Kanadan delegaation yllättäjä oli Cheyanna Kootenhayoo eli dj Kookum. British Columbian Vancouverista tuleva nainen edustaa Kanadan Dene-heimokunnan alkuperäisväestöä ja identifioituu yhteisöihin Alexis Nakota Sioux Nation ja Cold Lake First Nations. Sirkusteltan estradilla hän spinnasi levyjä laajalla skaalalla. EDM:n ja hiphopin inspiroiman dj:n setissä soivat sulassa sovussa niin Notorious Big kuin Macarena aseistariisuvalla vilpittömyydellä.
Eurooppalainen jazzkatselmus
Ohjelman isoin yllätys oli suomalaisten, samoin kuin vaikkapa ruotsalaisten, norjalaisten ja islantilaisten bändien puuttuminen showcase-moduleista. Klubi-iltaan oli toki varattu perinteinen slotti meikäläisille mutta se ei kompensoinut poissaoloa varsinaisesta valokeilasta.
Eurooppalaisen katselmuksen valovoimaisia yhtyeitä oli Alba Careta Group. Sen johtaja, katalonialaissyntyinen Alba Careta vuorotteli laulajan ja trumpetistin rooleissa. Vaikka vaski suortui otsasuonia pullistavalla vimmalla, Caretan lauluosuuksissa oli sellaista sisäistä lämpöä, että katsomossa huomasi toivovansa samaa lisää. Mainiolta albumilta Alades (2020) sovitetun musiikin melankolinen ja omalähtöinen laulelmallisuus oli niin ikään plussaa vaikkapa angloamerikkalaisten pakkostandardien sijaan. Vahvasti tunteikas esitys huipentui kiteytetysti kaksin rumpali Adrià Claramuntin kanssa muun kvintetin vetäydyttyä takaoikealle.
Modern Art Orchestra on kasvanut Budapest Music Centerin levytyksillään kansainväliseksi vaikuttajaksi sitten perustamisensa vuonna 2005. Kornél Fekete-Kovácsin johtamalle bigbandille muokattu, muun muassa Bartókin kansallisromanttiseen kansanmusiikkiin perustuva ohjelma svengasi tyylitajuisesti sekä muhkeasti saundaten JazzAheadin isoimmassa salissa. Klasariaineisto oli sovitettu niin, että kullekin instrumenttiryhmälle riitti kiinnostavaa työstettävää mutta silti ekonomisesti annosteltuna: äänikuvassa oli keskeistä mykistävä dynamiikka ja kuohkea ilmavuus. Missään vaiheessa ei tuutattu niin että happi olisi loppunut kuuntelijan päässä taikka kaistat tukkeutuneet muuten. Liideri Fekete-Kovácsin flyygelitorvityöskentely ja naissolisti Veronika Harcsan lyyrinen ja herkkävireinen laulu täydensivät kokonaisuutta hienosti.
Naïssam Jalal on konsertoinut toistuvasti JazzAheadissa, liekö syynä ranskalais-syyrialaisen huilisti-laulajan uutteruus kehittää aina uusia raatia kiinnostavia projekteja. Nyt vuorossa oli kvintetti Rhythms of Resistance. Se jatkaa niin ikään aktiivisen Quest of the Invisible -kokoonpanon jäljillä luodaten nykyajan eriparisten maailmojen rajapintoja sävelkielellä. Jälleen Jalal vetosi näkemyksillään, joissa sulautuivat klassiset soinnit niin vanhasta Euroopasta kuin Egyptistä ja arabikulttuurista. Ja kyllä, salillinen oli lääpällään multikultin edessä.
Ikaruksessa huomio kiinnittyi tymäkkään, bassovoittoiseen jytinään, joka saattoi syntyä mahdollisesti pianistin arsenaalista – ainakin Lucca Fries räpläsi ahkerasti jotain flyygelin konehuoneessa. Kaksi laulajaa niin ikään tuotti ääntä bändi-instrumentteina, ei niinkään vokalisteina tai scatmaisen diibadaaban lurittelijoina. Vetovoimatekijänä keikan suhteen toimi se, että rumpali Ramón Oliverasin vauhtiviisikko levyttää Nik Bärtschin boutique-labelille Ronin Rhythm Recordsille. Yhteisvaikutuksen tuloksena tupa tapitti aistisolut herkistyneinä, mitä sveitsiläisillä oli tarjota ilmeisten muuttujien lisäksi.
Itävaltalainen J. D. Hive on jo huomattu kotiseuduillaan, ja nyt mieli palaa isommille turuille. Viuluviikari Johannes Dickbauer näytti kaiketi kaiken, mitä osasi ja tuhlailevalle vuolaudelle veti vertoja vain pianisti Sebastian Schneider, joka tuntui pyrkivän joka käänteessä selättämään bändin perustajan ylenpalttisuudessa hyväntuulista lavaläsnäoloa myöten. Remmin lyömäsoittaja András Dés ankkuroi viipotusta peruselementteihin tarpeellisesti. Désin orgaanisen juurevat metodit ovat tuttuja ennestään hänen Rangers-yhtyeestään, jonka albumi Einschließlich (2020) oli julkaisuvuotensa valioita.
Hollantilaisen Tijn Wybengan kapellimestaroima orkesteri AM. OK ilmensi modernia näkemystä bigbandista. Rosoa ja ruutia 14-jäsenikön saundiin kehitti tanskalainen Teis Semey, retkueen raoulbjörkenheimimäinen kitaristi. Hänen kepityksensä liekehti isolla roihulla. Johtaja Wybenga viuhtoi keulilla kuin huomista ei tulisi, mikä sälytti koplan tykitykseen erityistä tulenarkaa täpinää. Musiikki tuntui syntyvän tässä ja nyt, ja vaikutelmaa tehosti koplan kolletiivisen pyöritykseen vaaran ja vauhdin huuma.
Saksofonisti Antonio Lizanan, tanssija El Mawin ja bändin konseptin idea kävi selväksi jo iltapäivän Espanjan osaston työnäytteistä. Setti oli tuttu niin ikään Manresan viime lokakuun Firasta, jossa saksofonistitähti oli kontrabasisti Manel Fortiàn bändin vierailija. Flamenco keinovalikoimineen asemoitiin soitteiden kärkeen ja jazz täydensi sitä. Yhdistelmä toimi mainiosti mutta samalla tuntui paikka paikoin, että showssa korostuivat räjähtävän temperamentin ohella myös flamencoon liittyvät maneerit ja kliseet. Tulokulma ja sen myötä tunnelma olivat vallan toiset kuin vaikkapa Miles Davisin ja Gil Evansin Sketches of Spainissa (1960).
Maailman kaikuja
JazzAheadin säväyttävintä musiikkia tarjoili Quartabê. Kvartetti tulee São Paulosta ja operoi akustisen ja sähköisen soinnin rajapinnoilla uusimmalla, Bremenin keikalle ohjelmasisällön tarjonneella albumillaan Lição #2: Dorival. Äänitutkielma ammentaa ikonisen laulajan ja kitaristin Dorival Caymmin (1914–2008) tuotannosta.
Kahden puupuhaltimen lämpimät rekisterit, orgaaninen rummutus sekä elektroniikan, padien ja syntetisaattorien vapauttama liikkumatila tuotti upean täyteläisen äänimaailman. Basso- ja muiden klarinettien harmoniat ja melodiakaaret nostettiin kiertoradalle muhkealla pulssilla ja borduuna-murinalla. Ilmaisu ja saundi sulautuivat koko vartalossa aistittavaksi kollektiiviseksi vyörytykseksi, jonka dynamiikka oli kuitenkin tarkasti nelikon hallussa.
Brekky Boy teki pianotriokategoriassa vastaavan vaikutuksen. Australialainen kolmikko toi mieleen jyhkeine saundeineen Bad Plusin. Surffipummeilta tai skeittareilta värikkäine kamppeineen, pitkine hiuksineen ja rentoine lavaolemuksineen näyttävät jehut eivät vain tarvinneet Björkin, Nirvanan tai Princen kaltaisia covereita. Energia kasvoi omien teosten kvaliteeteista sekä omintakeisen leikillisen mutta silti tiukan soiton oivalluksista. Sydneyn voimatrioa markkinoidaan kai kotikonnuillaan jazzrockina mutta genreistä viis, niin täysveristä viipotusta Brekky Boy tarjosi.
Sirkusteltassa svengasi kolmimiehinen maailmanmusiikkikopla. Aly Keitan balafonin hallinta kävi ilmeiseksi jo kättelyssä. Soittoaan Norsunluurannikon ylpeys maustoi viitteillä tunnettuihin standardeihin ja sävellyksiin Summertimesta lähtien. Se jos mikä herätti yleisössä luonnollisesti vastakaikua. Ansaitusti. Hollantilais-italialainen rumpu-bassokaksikko Marcel van Cleef ja Roberto Badoglio tuotti orgaanisen kompin Keitan taituroinnille.
Buenos Airesista New Yorkiin siirtynyt Sofia Rei on maailman rytmimusiikkiareenojen kiintotähti. Valovoimainen, lavan ja yleisön haltuun ottava solisti oli Schlachthofissa korostuneesti kaiken keskipiste. Malagalainen lyömäsoittaja-tanssija Sabrina Romero kasvatti esityksen naisenergiaa multitaskaamisellaan. Sen mitä koko kvartetin bändi-identiteetistä jäi kaipaamaan, kaksikko kompensoi ulostuloillaan korot kopisten.
Chico Pinheiro on São Paulon kasvatti ja luonut maineen nousevana tähtenä jo 2000-luvun alussa. Sittemmin hänet ovat rekrytoineet projekteihinsa muun muassa Placido Domingo, Herbie Hancock ja Lee Ritenour. Kitaristin soinnissa kirurgimainen tarkkuus yhdistyi viileää olemukseen. Nonchalantti maailmankansalainen olikin joka suhteessa eri maata kuin vaikkapa bossanovan lähettiläät Gilbertosta Jobimiin.
JazzAhead viimeinen akti Melissa Aldana komeili uuden Downbeatin kannessa. Chileläissyntyinen fonisti on saanut jalansijaa Yhdysvalloissa, mikä saattaa osittain juontua virtuoosimaisesta instrumentin hallinnasta ja musiikillisten ideoiden vuolaasta virtauksesta oman yhtyeen osana. Aldana kiersi kuuntelijat pikkusormensa ympärille välittömyydellään. Puhku oli kokovartaloista mutta finaalin intensiteettiä verotti se, että kukin pelimanni tuntui puskevaan omaa sarkaansa.
Päätöspäivän tilaisuudessa julkistettiin seuraavan JazzAheadin oleelliset askelmerkit. Vuoden 2023 JazzAhead järjestetään torstaista sunnuntaihin 27.–30. huhtikuuta. Teemamaaksi nimettiin Saksa, jolla on tähän saakka ollut oma vuotuinen showcase-konserttisarjansa. Messe Bremenin Sybille Kornitschky sekä JazzAheadin taiteelliset johtajat Ulrich Beckerhoff ja Peter Schulze totesivat, että ohjelmarunko säilytetään ennallaan mutta siinä tullaan korostamaan monirajaisen kansainvälisen yhteistyön merkitystä.
Neljän ohjelmamodulin mallia uudistetaan seuraavassa JazzAheadissa siten, että yksi showcase-kokonaisuus keskittyy Saksan sekä naapurimaiden Ranskan, Itävallan ja Hollannin sekä Yhdysvaltojen yhteisprojekteihin. Uuteen tulokulmaan sisältyy idea, että neljä kyseisiin maihin vahvat yhteydet omaavaa muusikkoa räätälöi JazzAheadia varten kukin oman kokoonpanon, jossa voi olla kaikkiaan neljästä kahdeksaan jäsentä. Muita ennalta asetettuja kriteerejä hankkeille ei ole. Kornitschkyn mukaan tarkoitus on nostaa valokeilaan aivan uusia ryhmiä tuttujen ja totuttujen yhtyeiden sijaan. Samalla German Jazz Prize -seremonia ajoitetaan keskelle JazzAheadia, perjantai-iltaan.
JazzAhead järjestetään seuraavan kerran 27.–30.4.2023
