Viikonvaihteessa 19–20.5. pidetty ensimmäinen Jazz Memories tapahtuma Pieksämäellä päättyi lauantai-iltana Poleenin salissa nostalgisissa jazztunnelmissa. Kuten seremoniamestari Mikael Juntunen avauksessaan sanoi, nyt vietetään oikeata Memories-iltaa muistellen jazzin syntytarinaa ja miten se on kehittynyt vuosikymmenten saatossa. Ilta etenee niin, että soiton ohessa käydään keskustelua artistien kanssa kappaleista, niiden sisällöstä ja mitä vuosikymmeniä sitten on matkan varrella tapahtunut.
Juontajana ja haastattelijana illan aikana toimi Matti Laipio, joka otti ohjat käsiinsä, todeten alkuun, että jazz kuten musiikki yleensäkin on muistoista tehty. Tänä iltana meille tulee esiintymään arvokkaita muusikoita, joilla on muistoja todella pitkältä ajalta, vuosikymmenien takaa. Yksi heistä on aloittanut uransa jo vuonna 1944, on hienoa, että hän on täällä tänään.
Kotkan keisarikunnan paluu
Illan ensimmäisen jakson teemana oli Kotkan keisarikunta, mikä käynnistyi Mika Huusarin haitarilla soittamalla Homanin marssilla. Mikan mukaan Johan ”Jussi” Homan esitti tämän kvartettinsa kanssa vuonna 1929 Kotkassa. Homan lähti Kotkasta keisarikunnan aikana salaa Amerikkaan vuonna 1911 ja palasi itsenäiseen Suomeen 11 vuoden jälkeen takaisin Kotkaan.
Laipio esitti kysymyksen tuliko jazz Kotkan kautta Suomeen juuri Johan Homanin tuomana, koska sellaisia väitteitä tai arveluja on esitetty, että jazzia olisi esitetty silloin ensimmäistä kertaa Suomessa. Mikan vastaus oli selkeä, ettei se pidä paikkansa. Meillä oli nuo Homanin nuotistot monta vuotta käytössä eikä meidän mielestä sieltä sitä jazzia löytynyt.
Jokunen haitariragtime-kappale löytyi, mutta niitä löytyi myös Viipurista, Pohjanmaalta ja Helsingistä. Kyllä se on se Andania, mikä toi jazzin Suomeen, sanoi Mika.
Sen jälkeen Matti pyysi lavalle lisää soittajia. Ensiksi esille tuli klarinetisti Heikki Kauppinen, sitten kontrabasisti Eerik Siikasaari ja rumpali Harri Heininen. Tämä ryhmä on kaikki kotkalaisia, mutta sitä voidaan jopa pitää ulkomaisena bändinä, sillä saapuihan se tuosta savolaisten Amerikasta.
Kotkassa on sellaisia muusikkodynastioita, Mikakin on jo kolmannen polven hanuristimuusikko. Eerik edustaa myös tällaista musiikkidynastiaa, sillä hänen vanhempansa ovat molemmat muusikkoja, äiti laulaa ja isä on ollut johtavia tenorifonisteja.
Eerik itse on kokenut muusikko, sillä hän on ollut Trio Töykeän basistina parikymmentä vuotta. Harri on teatterimuusikko ja opettaja.
Nelikko avasi soiton kappaleella Sataman Valot Harmony Sisters -meiningillä, kuten Mika asian ilmaisi. Tähän Heikki huomautti, että tämä on oikeastaan Harmony Misters ja alkoi puhaltaa klarinettia nautinnollisen herkästi ja pehmeästi. Kappaleen päätyttyä pianon ääreen asettui Pertti Metsärinne, josta Matti Laipio kertoi seuraavasti:
– Pertti Metsärinne tunnetaan ehkä parhaiten hänen showorkesteristaan, minkä kantavia voimia hänen rinnallaan olivat täällä tänään soittava Heikki Kauppinen ja edesmennyt rumpali Reijo Tani. Monet teistä varmaan muistavat esimerkiksi sellaiset kappaleet kuin Seiväsmatkat ja Hirvenmetsästys.
– Pertti soitti Haminan varuskunnan sotilassoittokunnassa jo vuonna 1944 ja perusti oman big bandinsa 1947 soittaen silloin trumpettia, mutta siirtyi myöhemmin pianon ääreen. Hän johti yhtyettään monessa kokoonpanossa kvartetista sekstettiin ja showorkesteri oli mukana parissa sadassa TV-ohjelmassa.
– Heikki Kauppinen oli mukana jo 1950-luvulla Kotkassa soittaen monissa eri jazzbändeissä. Hän pärjäsi hyvin myös erilaisissa soittokilpailuissa. Valtakunnan tasolla Kymenlaakso ja Kotka erityisesti oli hyvin vilkasta jazzseutua. Hän on ollut mukana tässä Metsärinteen orkesterissa ja soittaa paljon edelleenkin, keikkaa kuulemma pukkaa kaiken aikaa. Hänen ansioluetteloon kuuluu aivan upea Kotkan ja Kymenlaakson jatsista kertova kirja. Nyt kuuntelemme Pertti Metsärinteen kvintettiä.
Kauniin mietiskelevästi soi ensimmäiseksi, Sulle Salaisuuden Kertoa Mä Voisin, jos sen nyt oikein tulkitsin. Sen perään tuli hieman samantyylinen herkkä Whispering, mikä kuului jo 1920 Paul Whitemanin orkesterin ohjelmistoon ehkä yhtyeen yhtenä kuuluisimpana numerona https://youtu.be/tOhkc1a-zCo.
Kahden aloituskappaleen jälkeen kuulimme Shearing-soundia. Heikki kertoi Lontoossa syntyneen pianisti George Shearingin kvintetistä, että piano, kitara ja vibrafoni soittivat yksi yhteen aika hankalia osioita ja Shearing itse, sokea kun oli, käytti omintakeista locked hands -systeemiä soittaen aika tiheästi melodioita ja meistä se kuullosti jännältä. Pentti Ahola toi tämän tyylin Kotkan seudulle. Seuraavassa kappaleessa voitte sitten kuulla miten Pepe tekee näitä blockeja. Matti Laipio esitti vielä ennen soittoa kysymyksen Pentti Aholasta.
Kysyisin vielä tästä Aholasta, on väitetty, että hän olisi ollut eräänlainen kotkalaisen jazzin isä.
– Pentti Ahola oli varsinaisesti ensimmäinen muusikko, joka improvisoi sooloja ja samoihin aikoihin vain hetken muusikkona esiintynyt harmonikan soittaja Erkki Halme tutustui moderniin soittotekniikkaan ja käytti vähän samanlaisia juttuja. Hän lopetti kuitenkin soiton kokonaan jo 1950-luvun taitteessa.
Ahola kaiketi lopetti jazzin soiton myös ja siirtyi hotellipianistiksi.
– Pentti soitti oikeastaan missä vaan, hän soitti mm. Kämpissä 17 vuotta ja pitkin Helsinkiä tehden myös toista tuhatta äänilevytaustaa. Hän kertoi muun muassa, kun hän kerran soitti yleisölle Iloisen Lesken, niin se kesti puoli tuntia. Siinä oli monia kappaleita, joten se kuulosti hyvältä.
Siitä soitto jatkui George Shearingin tyylillä kappaleella I’ll Remember April, https://youtu.be/fyIyJpqL82Y, missä Pertti soitti soolo-osuudet pianolla.
Tässä vaiheessa Matti kutsui lisää soittajia lavalle, jazzvokalistien moninkertaisen vuoden artistiäänestyksen voittajan Juki Välipakan ja hänen puolisonsa tenorisaksofonisti Sirpa Suomalaisen. Lisäksi lavalle ilmestyi kaksi Jazz Partout -kitaristia Kimmo Iltanen ja Petri Krzywacki. Siitä iso ryhmä soittajia jatkoi Jukin laulamalla tyylikkäällä jazzstandardilla I Got You Under My Skin. Kitaroiden ja saksofonin puristuksessa mentiin vauhdikkaasti eteenpäin näyttävien soolojen tukiessa esitystä.
Juki jätti lavan ja yhtye jatkoi Sirpan aloittaessa tenorillaan vaikeroivan syvällisellä tunteella tulkiten Sidney Bechetin Petit Fleurin. Siinä kuulijana vaivuin suoranaiseen transsiin, mahtavaa soittoa kuunnellessa. Tämä jaksaa aina kuullessa nostaa tunteet pintaan, on se vaan niin hieno https://youtu.be/w65HE7yarRk. Ihan muistin virkistämiseksi Petit Fleur näki päivänvalon Helsingin olympiavuonna. Jukin palattua lavalle tähtihetket jatkuivat. There Will Never Be Another You oli seuraava Jukin laulu, mitä scat-osiot tukivat tehokkaan tenhoavasti, yhtyeen jatkaessa tuhtia rytmikkäästi etenevää taustasoittoa.
Matti alkoi olla jo huolissaan, kun rumpali ”Hate” oli jäänyt varjoon taustalla, joten oli aika päästää hänet irti oikein kunnolla. Kappaleena oli tuttuakin tutumpi Ellingtonin Caravan, mikä pitää sisällään erilaisia versioita mm. yksi niistä on pitkällä rumpusoololla. Nyt se kuultiin poikkeuksellisen yllättävänä Harri Heinisen esittämänä. Hän jäi yhtyeen alkusoiton jälkeen yksin lavalle ja alkoi rumpunäytöksen, missä rumpusetti ei riittänyt, vaan hän takoi ja naputteli lähes kaikkea, mitä lavalla oli kiertäessään sen ympäri kapuloineen. Suosionosoitukset tietenkin olivat valtavat. Juki tuli sen jälkeen vielä kerran lavalle laulamaan maestro Metsärinteen kappaleen Aatamin Balladi.
Ulkojäsenen haastattelu
Matti Laipio jatkoi tästä ohjelmaa haastattelemalla kotkalaisporukan mukanaan tuomaa ”ulkojäsentä” Hannu Halosta. Hän ei ole muusikko, vaan on toiminut taustalla tarkkaillen näiden muusikoiden puuhasteluja vuosien saatossa. Se keskustelu meni tähän tyyliin.
Olikos se ravintola Fennia, missä nämä soittajat usein olivat soittamassa, mitäs he siellä puuhastelivat?
– Minä olen siis Hannu Halonen raittiusrajoitteinen diplomidementikko. Minut rahdattiin tänne sen vuoksi, että olen varmaan niitä viimeisiä keisarikunnan perustajajäseniä, jotka ovat elossa. Keisarikunnan te olette ehkä nähneet filminä elokuvateatterissa tai televisiossa. Keisariksi kruunasimme Olli Miettisen. Tästä ehkä Kauppinen voi kertoa tarkempia yksityiskohtia. Minun arvonimeni tässä keisarikunnassa oli ”lehdessäkehuja” ja siitä tunnustuksena sain Jaloviinassa kastetun päivänkakkaran. Säilytin sitä kymmeniä vuosia Olli Hämeen Rytmin voittokulku -kirjan välissä, mutta nyt se on murentunut.
– Ajattelin tänne tullessani, josko täällä olisi ollut joku, joka olisi käynyt Kuopiota pidemmällä ja tullut Fennian ovesta sisään. Jos eivät sormet jääneet oven väliin tai silmät levälleen, niin siellä salin puolella kuului monien kielien kilkatus ja iloisten ilotyttöjen nauru. Siellä bändikorokkeen edessä mahdollisesti Toivosen Make hakkasi vibrafonilla hurmiossa Flying Homea. Neljä kertaa kolme metriä suuruisella lavalla kymmenkunta kaveria tuuttasi riffiä takana. Sitten sieltä ravintolatiskiltä joku tukeva neekeri (silloin sai sanoa vielä neekeri) tuli lavalle ja pyysi pojilta mikrofoonin ja lauloi You are Under My Skin ja huorat huusivat hulluina. Jos tämä henkilö olisi vielä kulkenut sinne takahuoneisiin, niin siellähän muusikot viettivät aikaansa isolla joukolla. Orkesterin, jonka piti sinä iltana soittaa pelasi pöydän päässä hugoa. Kauppinen voinee opettaa hugon säännöt teille. Keisari kiersi ympäri pöytiä keräten keisariveroa käyden aina meidän laseilla ottaen hörpyt, se oli keisarin määräämä vero.
Kuka se keisari oli?
– Keisari oli pianisti Olli Miettinen, joka soitteli monissa eri ravintoloissa ja vuosia Olavi Virran bändissä.
Kun olit tämä ”lehdessäkehuja”, niin mitä sinä kehuit näistä pojista?
– Kotkalaisia kehuttiin ja helsinkiläisiä haukuttiin.
Olivatko kotkalaiset sitten parempia?
– Olivat kyllä, paljonko me saatiin kerrasta, Kauppinen, kun kirjoitit? – Kolmesataa senaikaista rahaa. Sellaista oli elämä Fenniassa siihen aikaan.
Se loppui sitten aika pian.
– Joo, siinä meni ne vuodet, se oli vähän niin kuin opisto kotkalaisille muusikoille ja sitten, kun he oppivat oikein hyvin soittamaan, niin muuttivat Helsinkiin. Sitten se kuivui koko juttu. Kauppinen on nyt kuitenkin viimeiset kymmenet vuodet nostanut Kotkassa jazzin taas näkyville. Joka maanantai jammataan ja konsertteja on joka viikko.
Eikö meno ole enää samanlaista kuin Fenniassa?
– Ei sillä tavalla, silloin kaikki olivat nuoria ja oli myös paljon huoria.
Hannu Halonen kiitoksia näistä muisteloista
Heikki Kauppinen jatkoi hieman tämän haastattelun pohjalta omia muistelojaan.
– Siinä vuoden 1953 paikkeilla pääsin pianisti ja vibrafonisti Mauri Toivosen orkesteriin, kun Veijo Lehtovirta meni keisari Olli Miettisen bändiin ja Teuvo Siikasaari Pentti Aholan bändiin niinä vuosina. Silloin ilmestyi ensimmäinen EP-levy, missä oli 2 kappaletta molemmin puolin ennen niitä singlejä. Ensimmäisellä julkaistulla singlellä oli tämä Count Basien Rock-a-Bye Basie https://youtu.be/XNa2NWXqQ4w. Se oli siinä ruotsalaisen Swinging Swedish Sextetin soittamana. Kopsasimme sen silloin ja soitamme sitä yhä edelleen. Kahdeksan tahtia komppia ja sitten mennään!
Eiköhän anneta Heikille ja Pertille pieni hengähdystauko, sanoi Mika Huusari ja palataan tässä setin loppuosassa hieman Juha Vainion teksteihin ja Olli Miettisen runouteen. Soitetaan sellainen kappale kuin Vanha Salakuljettaja Laitinen. Se on omistettu tietenkin kitaristi Keijo Laitiselle, joka oli tätä keisarikunnan kantajengiä.
Laitinen oli se henkilö, joka sai Vainion tosimielellä kirjoittamaan puoliammattilaisena ja myöhemmin ammattilaisena. Siitä syystä Junnu teki tämän laulun ihan Keijon kunniaksi, lisäsi Heikki.
Sitten mennään sanoista tekoihin ja sanoihin, jatkoi Mika juontoaan. ”Heikillä on yksi Pikku-Simo, se ei ole kuitenkaan mikään lastenlaulu, mutta meillä on tänään täällä aikuista yleisöä, joten kehtaamme sen esittää”.
Heikki tarttui mikrofoniin ja kertoi, että Pikku-Simo oli oikeastaan lastenlaulu, mikä kertoi pikku maalarista. Päästäkseen soittajien piireihin ”Junnulla” oli Fenniassa tapana pilata sen ajan iskelmiä ja hän kirjoitteli niistä uusia tekstejä soittajien mieliksi. Puolet oli kamalan tuhmia, eikä niitä voitu esittää. Sen miten Pikku-Simo oppi juomaan kaljaa Heikki esitti nyt kaikesta huolimatta Poleenin salin yleisölle.
Tällaistako se meno oli Pertti Metsärinteen orkesterissa aikanaan, kysäisi Matti Laipio.
– Kyllä tämäkin kappale oli ohjelmistossa.
Teillä oli tämä orkesteri koossa parikymmentä vuotta ja olitte aika ajoin pitkillä kiertueilla ja kiireisimpinä aikoina jossain kuukaudenkin kerrallaan. Miten tämä soveltui perheellisille miehille?
– Se oli kamalaa. Täytyy sanoa, että kävin naimisissa. Olihan siinä niin, että armeija oli tehtynä ja minä soitin bändissä, olin siis viikot kaupparatsuna ja loput viikonloput keikoilla. Se oli sellainen 7 vuoden jakso. Sitten, kun vuonna 1961 Pepe kävi kysymässä minua bändiinsä ja läksin, niin silloin se varsinainen hullunmylly alkoi. Se 60-luku ei ollut hotellihommia ollenkaan, vaan silloin tehtiin keikkoja vuodessa 200–250 ja oltiin koko ajan liikkeellä. Se oli hurjaa, mutta olihan se kivaakin. Kävimme täällä Pieksämäelläkin. Tämän talon itäpuolella oli lava, missä kävimme aika monta kertaa kesäisin, voisin sanoa 60-luvulla varmasti joka kesä. Pieksämäellä oli kivaa. Soitimme myös Kaupunginhotellissa ja Pieksänhovissa.
Kait sitä laatuaikaa sentään välillä oli?
Kaikki oli itse asiassa laatuaikaa. Bändi oli kiva, meillä oli hyvä yhteishenki ja paljon tehtiin töitä ja elätettiin perheet ja sillä selvä.
Osaatko sanoa miksi ravintoloissa ei enää ole orkestereita. Suomihan oli paljon köyhempi tuona aikana. Kuitenkin oli varaa näin isoille orkestereille.
– Siitä nyt varmaan riittäisi juttua vaikka kuinka paljon. Kun liikuimme paljon, tuli seurattua Savon Sanomien torstain numeroa, niin 60-luvun aikana ja vielä 70-luvun taitteessakin oli kaksi aukeamaa täynnä tanssilavojen mainoksia, kesällä sekä talvella. 70-luvulla oli enää toisella laidalla muutama isompi mainos. Siinä kävi niin, että pienemmät lavat kuolivat ja suuremmille lavoille alkoi tulla Danny-showta yms. vastaavaa. Ne veivät kaiken yleisön ja siinä vilskeessä kuolivat lavat, ravintolat hävisivät markkinoilta ja bändit pienenivät. Sitten tulivat diskot ja siihen se homma sitten kuivui.
Tänä iltana tämä homma ei vielä kuivu. Olen ymmärtänyt niin, että teillä on vielä yksi kappale jäljellä.
– Se on Olli Miettisen säveltämä ja sanoittama. Hänen likaisen harmaa huonetoverinsa Karl Nortamaa oli mukana ja kappale on nimeltään Miettinen ja Nortamaa. Tämän kappaleen levytystouhua varten Junnu Vainio pikkusen korjaili tekstejä levytyskelpoiseksi ihan sen vuoksi, että alkuperäissanoissa kerrotaan vain kotkalaismuusikoiden nimiä. Laulan sen nyt niin kuin muistan. Se loppuukin siihen alkuperäiseen, mitä ei ole varmasti täällä Pieksämäellä kuultu. Miettinen ja Nortamaa ja Pepe soittaa sooloja.
Illan ensimmäinen jakso päättyi tähän. Lisää oli luvassa eri soittajien toimesta noin puolen tunnin kahvitauon jälkeen.
Jazzin tyylisuuntia ja jazziskelmää
Nostalgiajazzilta jatkui tauon jälkeen ja Matti Laipio esitteli toisen osuuden orkesterin soittajat. Rumpuihin tulee Thomas Törnroos, kontrabasson varressa Wade Mikkola ja käsite jazz svengaa kuin hirvi sopii hyvin tähän yhteyteen, sillä pianossa meillä on Lasse Hirvi. Sitten lavalle tulee lisäksi alttosaksofonia tällä kertaa soittava legendaarinen Pentti Lasanen. Hänen nimensä voidaan yhdistää melkein mihin tahansa, kun suomalaisesta jazzista on kysymys.
Loppuillan perusyhtyeenä toimi siis Wade Mikkolan trio ja vierailevana tähtenä oli Pentti Lasanen. Mikkola siirtyi +60-sarjaan viime vuonna. Hän on Yhdysvalloissa kouliintunut muusikko, joka palasi kotimaahan 14 USA:ssa vietetyn vuoden jälkeen 1997.
Avauksena Wade kertoi ohjelmarakenteesta seuraavaa:
– Osku Rajala otti minuun yhteyttä ja pyysi minua tekemään pienen katsauksen Suomen jazzin historiaan kokonaisuudessaan. Saitte jo kuulla hienon historiikin Kotkan seudun jazzannista. Me menemme tässä esityksessä maakuntaan katsomatta eteenpäin, sanotaan niin. Aloitamme Jaakko Pullin sävellyksellä Puuseppä vuodelta 1928, minkä Suomi Jazz Orkesteri levytti.
– Meitä pyydettiin antamaan myös sellaista pedagogista kohdistusta tässä ohessa. Päätin seurata jazzin kehitystä ja antaa viitteitä siitä miltä kaikki kuulosti suomalaisessa ympäristössä ja mitä samanaikaisesti tapahtui New Orleansissa. Elikä aloitamme kotimaisella versiolla, mistä jatkamme neworleanstyylisesti.
Alkuun mentiin tiuhaan tahtiin kotimaisen humpahtavasti, mistä vaihdettiin rumpujen selkeällä rytinällä New Orleansin Street beat’iin ja jatkettiin Pentti Lasasen rouhean melodisella saksofonin puhalluksella. Näin homma eteni letkeän rytmikkäästi.
– Siitä mikä on ensimmäinen suomalainen jazzkappale on käyty paljon keskustelua. Nykyään tätä kunniaa kantaa ja virallisestikin hyväksytty levytys on trumpetisti Alvar Kosusen sävellys Muistan Sua Elaine. Sen levytti Klaus Salmen Ramblers ja säveltäjä itse soitti yhtyeessä mukana. Omalla 18 vuotta sitten julkaistulla levyllä käsittelin sitä balladina, koska sen pohjana on kaipaus. Pysytään nyt swingissä teeman mukaan ja esitämme sen alussa alkuperäismuodossa ja siirrymme siitä tuollaiseen Count Basien ja Benny Goodmanin kaltaisiin swingratkaisuihin.
Tässäkin kappaleessa ero oli selkeä, kun siirryttiin enemmän swingpohjaiseen osioon, niin tempo muuttui nopeammaksi ja vauhti kiihtyi oleellisesti. Mielestäni siinä oli onnistuttu tuomaan swing henki oivallisesti esille ja kappale oli kuitenkin edelleen tunnistettavissa. Notkeat soolot ja vuoropuhelut syöksyttivät soittoa eteenpäin mukavan nautittavana swingsovituksena. Kaiken lisäksi kokoonpano esiintyi yhdessä tässä muodossaan ensimmäistä kertaa eikä sovituksia oltu soitettu yhdessä aikaisemmin. Siinä mielessä ei voi kuin hihkaista, että tosi ammattimaista toimintaa.
– Suomalaisen jazzin ensimmäisestä riemuvoitosta riittäisi kerrottavaa erikseen, mutta seuraavaa kappaletta voidaan pitää toisena riemuvoittona. Tämä liittyy Toivo Kärkeen, joka tunnetaan tangosäveltäjänä, mutta hän oli alkujaan jazzmies. Kärki osallistui yhteen Englannissa pidettyyn sävellyskilpailuun lähettämällä sinne sävellyksensä Things Happen That Way voittaen kilpailun. Kehuja tuli erityisesti B-osan harmoniaratkaisuista. Hänellä oli tarkoitus lähteä Yhdysvaltoihin jatko-opinnoille, mutta sota muutti kaiken ja loppu on sitten historiaa. Mielenkiintoista tässä sävellyksessä on se tapa miten Kärki käyttää sellaista molliharmoniaa, mikä tuli esille jazzissa vasta 1950- ja 1960-taitteessa, kun ns. Gospel-jazz tuli muotiin. Esimerkkinä tästä mm. kappale Moanin’, mikä on harmonialtaan vähän samantyylistä. Tämän kappaleen soitossa teemme lenkin siihen ja liitämme sen tällaisen hard-bop perinteeseen, missä on vankka rytmiikka. Viemme Kärjen tässä sovituksessa tosiaan aikakaudessa pari vuosikymmentä eteenpäin. Suomeksi kappale tunnetaan nimellä Näin Kai Määrätty On.
Tähän väliin Matti Laipio otti Pentti Lasasen haastatteluun
Sinäkin olet alkujaan Kotkan poikia vai miten asia oli.
– Sikäli pitää paikkansa, että olen syntynyt siellä ja elänyt ensimmäisen elinvuoteni Kotkassa. Sieltä lähdettiin Viipuriin ja sitten oli pakko paeta Ruotsiin.
Kun palasit Ruotsista, niin menit Loviisaan, jos olen oikein ymmärtänyt.
– Kyllä, enkä oppinut oikeastaan suomenkieltä, kun Loviisassa 75% väestöstä puhui ruotsia tuolloin. Minulla oli siis pakkoruotsi, pakkomatematiikka ja pakkosaksa.
Minulla oli näitä pakkoja kanssa vaikka kuinka paljon pakkosaksa, -algebra ja -geometria, mutta miten opit soittamaan?
– Sain nokkahuilun, kun täytin kuusi, se oli hieno soitin, mutta kukaan ei opettanut niitä otteita. Sain suljettua puolen reikää, mutta sitten huomasin, että oli mahdollisuus soittaa bluesia (mukaan pieni ääninäyte). Sitten kiltti tätini osti soittimen, minkä hän luuli olevan klarinetti, mutta se oli rikkinäinen huilu. Se vaihdettiin rikkinäiseen klarinettiin, jolla harjoittelin kolme kappaletta ja lähdin rohkeasti tanssipaikalle soittamaan puolitoistatuntia orkesterissa, minkä nimi oli ”Pelko Pois”.
Missä vaiheessa sitten lähdit oppiin?
Olen ihan itseoppinut. Siihen aikaan ei ollut oikein mahdollista saada mitään opetusta. Oli pakko tutkia, kuunnella ja muodostaa soittotapaa sen mukaan mitä sielussa soi. Siitä on ollut paljon hyötyä, koska olen erittäin laiska luonne, niin opettelin kaikkein laiskimman tavan saada ääntä pillistä.
Sanaan laiskuus voidaan Pentti Lasasen kohdalla laittaa enemminkin lainausmerkit. Hän on suomalainen puhaltaja, joka on tehnyt eniten yksittäisiä levytyksiä, joten siinä sitä laiskuutta. Mikäs oli sinun ensimmäinen bändikokemus, muistatko?
– Siihen aikaan oli mahdollisuus soittaa ravintoloissa kolmekin kuukautta kerrallaan ja tätä kautta sain 15-vuotiaasta alkaen kustannettua elantoni. Tänä päivänä homma on vähän toisenlaista. Kaksi keikkaa perättäin on jo kiertue.
Muistan kuulleeni sinun soittoa ensimmäistä kertaa Ronnie Kranckin bändissä.
– Kranck oli ekonomi ja erittäin musikaalinen ihminen, joka testasi bändit ensin, mutta minun ajatukseni oli ensinmäiseksi siinä mitä ja kuinka soitetaan. Eli minun ammattini on se, että kun vihellätte korvaani jonkun kappaleen se kirjataan ja sovitetaan haluttuun kokoonpanoon, se on sitä sovittamista ja luomistyötä. Se ei ole sitä, että yritetään vaatemyttyä sovittaa kaappiin. Eli laitetaan kaikki se mitä tarvitaan orkesteriin ja sitten soitetaan.
Noin vuosi sitten soititte sekstettiä kuin big bandia konsanaan.
Siinä oli se oivallus, että kolme puhaltajaa vaikutti liian vähältä ja laitettiin hanuri sinne väliin keskelle rämisemään, niin johan luultiin, että siinä on big bandi Düsseldorfista. Se oli sellainen pula-ajan ”Milleri”.
Täydestä meni, sanoo yleisö. Olit sitten myös PSO:lla levyhommissa.
– Olin levytyspäällikkönä. Levytyspäällikkö oli mitä oli, lähinnä sellainen ovenavaaja ja kahvinkeittäjä, siinä välillä päätettiin sitten mitä laitetaan levylle.
Hoidit kuitenkin siellä sovituksia.
– Kyllä, se oli minun varsinainen työ, 13 vuotta hoidin mm. Kivikasvojen levytykset, mitä sieltä tulee ja toteutus sitten. Siinä välissä tein joitain sävellyksiä, mutta oikeastaan vasta sen jälkeen, kun joku oli pakottanut minut siihen. Esimerkiksi seuraavaksi soitettava kappale Loviisa Valssi, on Loviisan tunnusvalssi.
Onko sekin pakotettu kappale vai?
– Oikein pakotettu, teksti oli valmiina ja siihen piti kirjoittaa jotain melodiaa. Siinä paistaa läpi kaksi asiaa se jazzpitoisuus, mitä tuli opittua Ruotsissa pienestä pitäen, tietynlainen mieltymys johonkin sointukulkuun, mikä tuntui järkevältä.
Seuraavaksi siis Loviisa Valssi, Pentti Lasanen, kiitokset.
Wade Mikkola jatkoi tästä vielä kertomuksia soitettavista kappaleista.
– Tapasin Pentti Lasasen ja Erik Lindströmin suurin piirtein samoihin aikoihin. Seuraava kappale on Lindströmin sävellys. Jazzkonserttia ei oikein voi pitää ilman, että ainakin yksi kappale on mukana Erikin tuotannosta. Siinä historiakokonaisuudessa hypättiin hieman yli, kun mentiin hard-bopiin. Mennään nyt vähän taaksepäin ja otetaan tähän vielä yksi bebop-kauden kappale. Erikin yksi vaikuttajia basistina oli Oscar Petiford, joka oli yksi bebopin luojia. Hänen nimensä tulee aika harvoin esille, mutta Petiford oli merkittävä tekijä bebopin kehittäjänä. Minusta tämä seuraavaksi esitettävä kappale on hyvin sellainen Petiford-luonteinen. Soitamme tässä nyt Oscarin ja Erikin kunniaksi siihen sopivasti luontuvan kappaleen Erik’s Tune.
Tämän kappaleen jälkeen Matti Laipio jatkoi keskustelua Waden kanssa.
Wade Mikkola on siitä harvinainen suomalainen muusikko, että hän on pääosin opiskellut Yhdysvalloissa University of Massachusettsissa. Kerropas mitä siellä opit.
– Kävi vähän niin kuin Pentti Lasanen kertoi. Olin siellä enemmänkin soitto-opissa kuin koulussa. Minua pyydettiin opettamaan niitä asioita, mitä itse oikeastaan opiskelin.
Palataan Erik Lindströmiin, hänhän oli siinä 1940-luvun puolivälissä johonkin 1960-luvun alkuun asti Suomen ehkä kysytyin ja paras basisti. Mitä mieltä siitä olet, oletko samaa mieltä? Kun Suomeen tuli joku ulkomainen artisti vierailulle, niin yleensä Erik oli taustalla komppiryhmässä. Kuvasiko se hänen asemaansa?
– Jos ja kun ajatellaan Erikiä basistina, niin hän oli ehdottomasti rytmisesti ja bassolinjaisesti taidokkain ja tyylikkäin basisti meidän maassamme. Jännä juttu oli siinä, kun aloitin Suomen jazzhistoriaa käsittelevän kirjoittamisen, hain pitkään sellaista kappaletta, missä hän esiintyi nimenomaan bassosolistina. Monen mutkan kautta löysin sellaisen vihdoin. Juuri siinä huomasin hänen tyylilinjansa, mikä muistutti paljon Oscar Petifordin melodisuutta ja puhtautta.
1960-luvun alusta Erik Lindström ei ollut enää niin aktiivinen tuolloin, hän oli mukana enemmän tanssibändeissä, mikä alkoi lakastua. Oliko mahdollisesti rautalanka- ja rockmusiikin esille tulo kuihduttamassa hänenkin uraansa?
– Pentti osaa ehkä tähän vastata paremmin.
– Aika jännä juttu se oli. Pyrin aina saamaan omille keikoilleni Erikin bassoon, niin hän sanoi, että näpit tulee niin kipeiksi, ettei hän viitsi soittaa. Viimeinen keikka meillä oli Sköldvikin öljynjalostamolla. Me istuttiin kaikki keittiössä, tirehtööri oli pitänyt puheensa ja tuli paikalle sanoen, moi Eki, me ollaan oltu samalla keikalla. Te soititte ylhäällä Polilla ja minä myin lippuja alhaalla.
Hyviä jazzsoittajia oli tuolloin keikoilla. Huomionarvoista oli, että koululaiset osasivat soittaa jazzia varsin hyvin. Ilta alkaa olla lopuillaan, teillä taitaa olla vielä jotain kerrottavaa yleisölle.
– Meillä on vielä yksi kappale esitettävänä liittyen tähän historia katsaukseen. Aikaisemmin tuli mainittua, että 60-luvulla tuli useita uusia musiikkisuuntauksia esille. Yleisesti enemmän populaarimusiikkiin, mutta se vaikutti myös jazzmusiikkiin. Eki oli mainio melodiankehittäjä, mutta toinen kehittäjä, trumpetisti/viulisti, monitoiminen muusikko, yhtyeenjohtaja ja myös Pentin kumppani monissa yhteyksissä oli Rauno Lehtinen. Me päätämme tämän konserttiosuuden hänen kauniilla sävellyksellä, On Hetki. Tässä tuodaan esille bossa nova -tyyliä, mikä tuli jazzin yhteyteen juuri 60-luvun alussa. Rauno Lehtinen osasi poimia päivän musiikista sellaisia ajankohtaisia elementtejä ja tuoda niitä esille omassa musiikissaan.
Tästä jatkettiin vielä hetki jamitellen kokoonpanoa suurentamalla aikaisemmin esillä olleilla muusikoilla.
Ennen loppuhuipennusta väliin tuli pieni seremonia osuus vielä. Lasse Hirvi soitti pianolla pienen alkusoiton ja Mikael Juntunen tuli vielä kerran juontamaan pientä ”ylläriä”.
– Nostimme tänään tuolla kahviossa maljoja yhdelle hyvälle ystävällemme, jonka kanssa olemme tehneet yhteistyötä todella pitkään. Jazzrytmien takana on sellainen yhdistys kuin Jazzaimaa ry. Kyseinen henkilö, jolle kilistelimme tänään, on tämän yhdistyksen perustajajäsen. Kun tutustuin häneen, hän oli tuolla Kuopiossa jazzklubilla ikään kuin ”sisäänheittäjänä” ja juontajana.
– Jos hänelle ei normaalitilanteessa annettu alkoholia, niin suoritus oli erinomainen ja toiminta jämäkkää. Kun hän sai hieman alkoholia, niin toiminnasta tuli suorastaan riehakasta ja hauskaa. Jossain vaiheessa häntä piti jo alkaa hillitä, koska iltojen tähtihetket tahtoivat mennä siihen juontoon. Arvoisa yleisö, hyvä ystävämme Pentti Hellevaara täytti 80 vuotta.
Tästä jatkoi orkesteri, minkä soittajien lukumäärä kasvoi huomattavasti. Lavalla taisi olla 9 soittajaa loppuvaiheessa. ”Kysymys oli sitten siitä, mikä kappale soitetaan tällä porukalla. Antaumuksella olemme kaikki täällä esiintyneet ja siihen sopii hyvin Ota Kaikki Meistä, eli annamme kaiken meistä”, totesi Atro ”Wade” Mikkola. Siis tuttu jazzstandardi All Of Me, why don’t you take all of me, Jukin laulamana päätti konsertin.
Matti Laipio heitti vielä lopuksi kysymyksen tapahtuman organisaattorille ja taiteelliselle johtajalle Osku Rajalalle. Onko tämä ”proggis” odotettavissa uudestaan taas ensi vuonna. Osku vastasi katsomosta, että kyllä kai sitten, jos yleisö näin vaatii. Yleisöä oli tullut paikalle runsaasti jokaiseen konserttiin, oikeastaan enemmän kuin järjestäjätaho oli uskaltanut odottaa ja toivoa.
Pieksämäki Jazz Memories, lauantai 19.5.2017
19.00 Kulttuurikeskus Poleeni
Jazz Memories – Matti Laipion juontama musiikillinen läpileikkaus suomalaiseen jazzhistoriaan
Pertti Metsärinne Quintet (Pertti Metsärinne piano, Heikki Kauppinen klarinetti, saksofoni, Mika Huusari haitari, Eerik Siikasaari basso, Harri Heininen rummut)
Wade Mikkola Trio & Pentti Lasanen (Wade Mikkola basso, Lasse Hirvi piano, Thomas Törnroos rummut, Pentti Lasanen saksofoni, klarinetti)
