Kahden viikon jazzfestivaalin seuraaminen parhaaseen loma-aikaan, jolloin pitäisi olla mökillä, on lähes toivoton yhtälö. Hyvä musiikki vetää Espalle ja aurinko mökkirannalle. Yritimme kuitenkin saada edes jonkinlaista käsitystä Jazzliiton konserttisarjasta, koska se on varsin tärkeä kotimaisen jazzin katselmus.
Ohessa muutamia havaintoja siitä, miten musiikki on monipuolistunut ja mikä myös kiinnostavaa, miten kuulijakunta on muuttunut niiden 18 vuoden aikana, jolloin festivaali on meitä ilahduttanut. Katajanokalla asuvina olemme kyenneet piipahtamaan paikalla joka vuosi.
Festivaali on muuttunut hyvin kattavaksi ja monipuoliseksi. Se pyrkii esittelemään kaikki lajin genret. Nuoret alan muusikot ovat tuoneet mukanaan erilaisia elementtejä kuitenkaan jazzin sydäntä ja henkeä, bluesia ja rytmiä unohtamatta.
Mitä tulee yleisöön, joka alkuaikoina koostui muutamasta puliukosta, ostosmatkoillaan jalkojaan lepuuttavista turisteista ja ohi rientävistä työmatkalaisista, voidaan todeta, että muutos on huomattava. Katsomossa istuvat nyt diggarit, vanhat ja nuoret, suomalaiset ja suomessa asuvat ulkomaalaiset venäläisiä ja virolaisia unohtamatta. Jazzista nauttii nyt asiantunteva yleisö, joka istuu hiirenhiljaa kuunnellen ja älyää taputtaa solisteille ja joka rientää kiireesti jonoon setin jälkeen ostamaan juuri esiintyneen artistin levyn. Yksikään ei katoa kesken kaiken penkiltään, joten paikalle on saavuttava ja paikka varattava pitkä tovi ennen esityksen alkua, jos haluaa välttyä kahden tunnin seisomiselta.
Yleisön asiantuntevuus on hämmästyttävää. Vieressäni istunut, ilmeisesti entinen basisti tai rumpali närkästyi, kun innostuin niin Riitta Paakin Quartetin soitosta ja erityisesti Manuel Dunkelin ja Antti Lötjösen briljantista taiteesta, etten kyennyt olemaan hiljaa ja hakkaamatta tahtia jaloillani. En kai kyennyt täydelliseen poljentoon, kun kaveri hikeentyi ja rupesi nuhtelemaan minua. Hänen tarkalle rytmitajulleen naputteluni oli liikaa. (Eilan kommentti)
WILLIAM SUVANNE CHESS’N JAZZ
Annika Mustosen tuottaman ja kuuluttaman festivaalisarjan aloitti komeasti William Suvanteen Chess’n Jazz kokoonpano: Suvanne sax, Mikael Jakobsson p, Varre Vartiainen g, Mikko Arlin dr ja Tuure Koski b.
Bandleaderi oli sanavalmis kaveri runsaine “showmanship”repliikkeineen luvaten suureellisesti jokaisen kappaleen olevan maailman kantaesitys. Hänen vitivalkoinen asunsa aurinkolaseja myöten ja briljeeraava saksofonin käsittely sopi mainiosti aloittamaan festarin.
Konsertin teemana oli shakin eri pelitilanteet, joten myös kappaleiden nimet viittasivat shakkiin. Suvanne heittikin yleisölle ovelan haasteen otteluun Ravintola Kappeliin: ” Jos voitat, saat levyni lahjana, jos häviät, joudut maksamaan siitä!”
Esityksen aloitti Mikael Jakobssonin sävellys beat-pohjainen kappale, jonka melodia soi saksofonin ja kitaran unisonissa. Toista hyvin lyhyttä biisiä Suvanne kutsui “tunnariksi”. Seurasi hänen balladinsa Queen, säveltäjän mukaan alton “vingutuksineen” ja suurine glissandoineen. Se sai väen innostumaan. Arlinin “hevoslaulu” suorine 4/4 – jazztempoineen esitteliVartiaisen sujuvan soolon, mutta paljasti samalla, ettei tämä ole varsinainen jazzkitaristi. Hän ei soita kuitenkaan räjähtävän kovaa kuten rokkarit. Mieleemme tulee lähinnä George Bensonin tyyli. Lopussa sai rumpali ja saksofisti duettonsa. Suvanne osoittautui jälleen ykköstason solistiksi. The Weird Bishop tarjosi hidasta funk- beatia, jossa Suvanne oli Timo Lassyn jäljillä, mutta lähempänä funkia/hip hoppia.
Vartiaisen Gambit ja sen jälkeinen Promotion, jossa sotilas ylennetään upseeriksi, alkoi pitkällä kitaran oktaavikoneen esittelyllä ja päättyi intensiiviseen fonin ja kitaran duettoon. Italian, italialainen avaus soi kaikille niille, jotka rakastavat italialaista ruokaa. Se oli suora 4/4, joka svengasi hyvin triona ja varsinkin Jakobssonin soolon johdosta. Soldiers’ Marchin rempseä pojat reissulla henkinen biisi loppui hauskaan fonin ja kitaran puheluun, joka sai yleisönkin myhäilemään. Ylimääräisenä soitettiin Groove Merchant -hengessä Suvanteen Blues for Jay, omistettu pasunisti Jay Kortehistolle. Oli ilo kuulla saksofonin groovaavan.
Kun mietimme konsertin kokonaisuutta, tulimme siihen tulokseen, että yhteissoitto oli kuitenkin hieman liian varovaista. Teknisestä perfektionismista huolimatta – tai ehkä juuri siitä johtuen – soitto oli hieman totista eikä suurta innostuksen kipinää ollut havaittavissa. Kokoonpano julkaisee oheisista aineksista debyyttialbuminsa syksyllä, Suvanteen kertoman mukaan LP:n, jonka takakannessa on shakkilauta.
ADELE SAUROS QUARTET FEAT. MAX ZENGER
Naisfonistit ovat vieläkin harvinaisuuksia sekä maailmalla että meillä, joten on ilahduttavaa, että nuori Adele Sauros näyttää mallia. Tässä konsertissa ilahdutti toinenkin nainen nimittäin basisti Kaisa Mäensivu. Solistivieraana oli nuori ja taitonsa jo monessa yhteydessä osoittanut altisti Max Zenger. Muut muusikot olivat mestaripianisti Seppo Kantonen ja rumpali Tuomas Timonen.
Kappaleet olivat varsinkin säveltäjänä tunnetun Sauroksen viime vuonna julkaistulta levyltä My Spontaneous Mind. Esitys alkoi hänen mediumtempoisella I Have a Crush on You ja sitä seurasi balladi Dreaming, jossa Kantosen pianismi pääsi oikeuksiinsa kuulostaen mehevältä jazzilta.
Sitten joukkoon liittyi Zenger ja musiikki piristyi. Biisi Strong Feelings taisi olla 8/ 8 rytmiä, jota suomalainen nykyjazz suosii. Balladi Hope and Will kuulosti surulliselta, laululliselta ja hieman yksitoikkoiselta, toisin sanoen hyvin suomalaiselta, torvet soivat kuitenkin kauniisti yhteen. Kantonen vetäisi hänelle ominaisella tavallaan homman kotiin. New Beginning-nimi lupasi uutta alkua ja saikin sitä kipakan tempon merkeissä, solistina Zenger. Yippie! In My Memories kertoi Sauroksen Hollannin ajoista. Tämä hieman iskelmänomainen hidas kappale toi mieleen Fredin Kolmannen linjan. Se tuntui kuitenkin vähän laahaavalta ja liian pitkältä. Viimeinen bebop vaikutteinen Bird Killer oli paras biisi, jossa fonien kollektiivinen improvisointi kuulosti varsin nautittavalta.
ILPO MURTOJÄRVI QUARTET
Annika Mustoselle kiitos hienosta bändien sijoittelusta: esimerkiksi nuorten, kokeilevien untuvikkojen jälkeen esiintyi vanha konkari. Vastakohdat viehättävät! Turkulainen kitaristi Ilpo Murtojärvi oli meille uusi tuttavuus, vaikka onkin toiminut jazzin parissa pitkään. Hänen kvartettinsa kappaleet, osa vanhoja, osa uusia olivat keväällä julkaistulta Skylarks– CD:ltä. Bändissä soittivat Murtojärven lisäksi Jusu Heinonen sax, Vesa Saloranta b ja Oskar Suksi dr. Kokoonpano kuulemma syntyi pari vuotta sitten vain yhtä keikkaa varten, mutta jäikin elämään. Näiden kaverien mielyttävän rennossa soitossa soolot pääsivät kehittymään ja tempo vaihtelemaan.
Ensimmäinen Ford Transit 81 liittyi Murtojärven vanhaan, rakkaaseen autoon ja muistutti hieman 1960-luvun beatilla Cannonball Adderleyn Sack O’Woe– biisiä. Jazzvalssin omaista lentävää Skylarksia seurasi funk Heavy Moon, joka toi mieleen Randy Breckerin levytykset. Heinosen tyylipuhdas soitto ilahdutti. Balladia Unnamed Moment seurasi Super Lochrian Dance. Kyseessä olevaa asteikkoa käyttävästä melodiasta tuli mieleen Sakari Kukon musiikki. Tästä suorasta 4/4 kompista löytyi svengiä, dynamiikkaa ja innostunutta menoa.
Murtojärven herkästi esittämän tutun Päivänsäde ja Menninkäisen aikana bändi sai hengähtää. Spring- nimisessä soi hieno sopraano ja Linnea (omistettu pienelle lapsenlapselle) soi kauniisti kitarasoolona. Robot Boogie päätti setin.
Ilpo Murtojärvi osoittautui vilpittömäksi ja sympaattiseksi esiintyjäksi. Hänen vuosien saatossa säveltämänsä kappaleet tihkuivat tunnetta. Melkein tuli tippa silmään! Tämä osoittaa, että jazz on muutakin kuin pelkkiä peräkkäisiä nuotteja. Kyllä kuulija osaa erottaa hätiköidyt, kiireessä ja tekemällä tehdyt sävellykset niistä, joiden syntyyn ovat vaikuttaneet säveltäjän eletty elämä ja sen vavahduttaneet tapahtumat. Tällaiset kappaleet ovat syntyneet suurella sydämellä.
RIITTA PAAKKI QUARTET
Konsertti oli täysosuma! Paakki, Manuel Dunkel, Antti Lötjönen ja Joonas Riippa! Paketti oli täydellinen, emme ottaisi mitään pois tai lisäisi mitään. Muusikkojen taitavuus ja yhteissoitto oli upeaa. Jopa Paakin kuulutukset olivat hyviä, selkeitä ja myös englanniksi. Tämä ei ole itsestäänselvyys, sillä kun muusikot harvoin aukaisevat suunsa mikrofonin edessä, saatamme kuulla vain epäselvää mutinaa.
Nyt soitettiin bandleaderin sävellyksiä. Ensimmäisenä pyörähti käyntiin nopea Åbo, Turku, joka ei muuten ole Paakin kotikaupunk (se on Lahti). Soolot saivat Paakki, Dunkel ja Lötjönen. Menevää ja maukasta! Bukti (?) liittyi jotenkin Pariisiin ja jatkoi makeaa, mutta nautinnon nosti kattoon pianorubatolla alkanut Nonsense Insense, jossa Sibiksen opettajat Manu ja musiikintohtori Riitta saivat esitellä tämän hienon ja kansainvälisesti kuulun oppilaitoksen tyylinäytteen. Kuka osaa soittaa JAZZIA Suomessa, nimittäin sitä itseään? Tämä bändi osasi! Ja se oli ilo meille todellisille asiaan vihkiytyneille.
Hitaassa Chapellessä soi Lötjösen herkkä soolo, Skurk sisälsi lattarimaisia aineksia ja nopeassa Koodissa osoitti Paakki hyvän sorminäppäryytensä. Tour Neue päätti huippusetin. Valitettavasti siitä ehdittiin soittaa vain melodia (aika loppui). Kaikissa sävellyksissä velmuili jazzin syke ja straight-ahead-meininki lennätti kuulijan seitsemänteen taivaaseen.
Dunkel on lajissaan lyömätön, aina itsensä ylittävä sooloilija, jonka mielikuvitus on loppumaton. Kiitos ja kumarrus myös lyömättömälle svengin mestarille tuhtiääniselle Lötjöselle. Kun Paakki ja Riippa naksahtivat kohdalleen, oli täydellinen kombinaatio valmis. Läpeensä hyvää!
PAULI LYYTINEN MAGNETIA ORKESTERI
Jälleen hyvä yhdistelmä saman päivänä Paakki ja Lyytinen, suuri kontrasti bändien tyyleissä. Nyt kuultiin aivan erilaista musiikkia. Valitettavasti jouduimme poistumaan, joten setti jäi osaltamme kesken. Saksofonisti Lyytisen lisäksi lavalla nähtiin Verneri Pohjola tr, Eero Tikkanen b ja Mika Kallio dr.
Monia mielenkiitoisia bändejä jäi sivu suun mm. Soul What? feat. Joonatan Rautio, Mikael Myrskogin ja kumppaneiden Buba Wii Aa. Artturi Röngän kvartetti, Remmel/ Zenger/Heinola Trio ja Maxxxtet.
Muuten Helsingin juhlaviikkojen alkaessa satuimme pistäytymään maailmankuulun brittiläisen Ronnie Scottin klubin tarjoamilla maistiaisilla Elisa Kulmassa. Oli helppo huomata, miten korkeatasoista oma kotimainen jazzimme on. Ilman vertailua muun maailman tarjontaan sitä ei aina muista.
