Jazz soi kesäisellä Espalla jälleen, nyt 17 kerran. Kaksiviikkoinen festivaali jatkaa vanhaan malliin, uutuutena kuitenkin päätöskonsertti juuri valmistuneessa Allas-merikylpylässä Katajanokalla. Suomen Jazzliiton organisoima festivaali juhli tänä vuonna 50 vuotta täyttänyttä liittoa ottamalla ohjelmistoon mm. useita big bandeja. Tuottaja Annika Mustonen hoiti jälleen kuulutukset erinomaisesti kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi, mutta muusikoiden välispiikit olivat laihanlaisia. Vaikka soittajamme liikkuvat kansainvälisissä ympyröissä ja ovat kielitaitoisia, englanniksi kuuluttaminen tuntuu vaikealta. Se olisi kuitenkin suotavaa, koska kuulijat ovat enimmäkseen turisteja. Ikävä kyllä oma osallistumisemme jäi vaisuksi, mutta ohessa silti muutamia kommentteja.
Jargoslavia
Espan konserttitarjonta on ollut perinteisesti hieman konservatiivista. Nyt oli mukana ainakin yksi erilainen ja totutusta poikkeava: Jarkko Niemelän Jargoslavia (Niemelä tr, as, voc, Antti Kujanpää org, Petri Kautto g, voc, Jori Huhtala b, Tuomas Timonen dr). Tämä velmuileva bändi yhdistää balkanilaista ja Lähi-idän musiikkia jazziin ja osoittautui ratkiriemukkaaksi showksi.
Ilmoille kajahtanut soittajien yhteislaulu heti alussa oli oikeaa shokkihoitoa. Se sai meidät purskahtamaan nauruun. Hauskinta oli kuitenkin Niemelän muikean liukas laulu ja kasvojen ilmeet tai pikemminkin ilmeettömyys. Oli yllättävää havaita, miten M.A. Nummisen tapaan, herra Niemelä loihti kurkustaan balkanilaista sävelmaailmaa arabiasteikkoineen ilmeenkään värähtämättä. Hän vaikuttaa multilahjakkaalta. Hän on lingvistikko, jazzinstrumentalisti, laulaja, koomikko sekä laulujen sanoista päätellen myös moraalinen saarnaaja. Häneltä onnistuu sekä nopeat trumpettiskaalat että ripeä balkanscatti. Tämä pateettinen ja yliampuva show oli riemukas. Se sai kuulijat hihkumaan ja ohikulkijat pysähtymään. Sateesta huolimatta! Bandleaderin seikkailuja seurasi samaa henkeen koko bändi ja kaikki pääsivät osallistumaan talkoisiin paitsi laulullaan myös naurullaan. Tämä oli totaalisesti virkistävä kokemus ja toi mieleemme aikoinaan New Yorkissa kuulemamme Balkan Jazz Festivaalin puhdasverisine balkanilaisine esiintyjineen. Meno oli yhtä hulvatonta!
Skinny Jenny
Nimi kuulosti oudolta ja arvelimme sen liittyvän hienoon laulajaamme Jenny Robsoniin. Olimme väärässä. Alexi Tuomarilan, Timo Kämäräisen ja Tuomas Timosen yhtye on saanut nimensä Tuomarilan mukaan oliosta tai jonkinlaisesta hahmosta (vähän niinkuin Pokèmon?). Ohjelmalehdenmukaan bändi potkii genrerajat nurin ja porhaltaa sähköisen jazzin parissa kohti uutta ja tuntematonta. Kitaristi Timo Kämäräinen tunnetaan vahvasta energisyydestään ja tunnelatauksestaan. Nyt kuulimme häntä myös laulajana. Kun muusikko ryhtyy laulajaksi, herää epäilys taidosta. Kämäräinen yllätti vahvan karhealla äänellään ja rohkealla ilmaisullaan. Esiintyjänä hän oli vangitseva. Show oli hänen. Ainoastaan sävellyksessä Soul Solar pääsi Tuomarila esiin nopeassa soolossaan. Viimeisenä esitettiin pianistin Nothing Ever Lasts, melodinen, laulullinen biisi, jossa vaihtelevat rytmit ja hyvät soolot kukoistivat. Tästä voisi tulla kaupallinen menestys. Tuomas Timosen, joka on hyvä svengirumpali, olisi toivonut pääsevän repäisevään menoon, mutta sopivaa kappaletta ei ollut ohjelmistossa. Hänen sähköinen kokeilunsa runo/lauluineen tuntui hieman irralliselta.
Piston
Piston yllätti positiivisesti. Tämä oli muhevaa, hyvin jäsenneltyä ja harjoiteltua soittoa ammattimaiseen tyyliin. Nimi ei ilmeisesti johtunut suomen sanasta pisto, vaan jostain muualta. Englannin ja espanjan kielissä se tarkoittaa mäntää, siis sylinterin sisällä mm. auton moottorissa liikkuvaa osaa. Ehkä hyvä vertauskuva jatkuvassa liikkeessä olevalle musiikille. Esitys koostui kitaristi Tuomo Dahlblomin sävellyksistä, joihin hengen on puhaltanut USA:n länsirannikon fuusiojazz. Kappaleet levytettiin keväällä ja projekti on viittä vaille valmis. Lavalla Dahlblomin lisäksi olivat Lasse Piirainen keys, Juho Kivivuori b, Anssi Nykänen dr ja Mongo Aaltonen perc.
Setti alkoi menevästi vetävällä ja mukaansatempaavalla biisillä, jonka nimeä ei Dahlblomkaan sillä hetkellä muistanut. Toisena oli Piiraisen sävellys The Way Out. Selkeä melodia ja medium beat sai kosketinsoittajan pitkään improvisointiin. Mielenkiintomme heräsi. Dahlblom näyttää löytäneen samanhenkisen kaverin joukkoonsa. Kitaristi itsekin aloitti hyvän soolon, mutta se jäi jostain syystä lyhyeksi. Seurasi Lasse Lindgrenin säveltämä balladi sekä jälleen Piiraisen kappale Free Circle, jossa oli yksinkertainen iskevä tempo ja dynaamiset soolot kummallakin. Viimeisenä Dahlblomin Mescaline, joka jyräsi vauhdilla ja jossa myös rumpalit Nykänen-Aaltonen pääsivät osoittamaan taitojaan, lopuksi hauskan vuoropuhelun keinoin. Ohjelmisto oli hyvin harjoiteltu, meno kypsää ja hallittua. Kaiken kaikkiaan tyylikäs kokonaisuus.
Joonas Haavisto Trio
Tämä oli tuttua ja varmaa, rauhoittavan viipyilevää pianomusiikkia taitavien ammattilaisten käsissä: Haavisto p, Antti Lötjönen b Joonas Riippa dr. Kappaleet olivat trion kolmannelta albumilta ”oku”, joka nyt keväällä julkaistiin sekä Euroopassa että Japanissa. ”Oku on japania ja tarkoittaa sisäistä tilaa tai polkua, jota trio on taivaltanut kymmenen viimeistä vuotta. Kuten usein pianotrioissa, jatkuva sävelmassan tuottaminen voi käydä raskaaksi paitsi soittajille myös yleisölle. Tämä oli hienovaraista intelligenttiä musiikkia, joka olisi tarvinnut pienen intiimin tilan, jotta se olisi päässyt oikeuksiinsa. Ulkoilmalavalla mukaan olisi voinut ottaa instrumenttisolistin tai laulajan keventämään tunnelmaa.
Takatonic
Teemu Takasen luotsaama Takatonic ei nimestään huolimatta jää takariviin, ei vaikka hän itse asuu Helsingistä katsoen takamailla Savonlinnassa, jossa hän mm. johtaa Savonlinna Big Bandiä. Takanen muistetaan eritoten nuorena lahjakkaana fonistina saaduista monista kansainvälisistä palkinnoista sekä Suomen Saksofoniseuran Josef Kaartinen palkinnosta. Nyt mukana olivat sibiskollegat Sampo Kasurinen ts, Heikki Tuhkanen tb, Eero Seppä b (oman kertomansa mukaan ei sukua takavuosien basisti Erkki Sepälle) ja Joonas Riippa dr. Iloksemme bändi soitti Suomessa yhä harvemmin ja harvemmin kuultua jazztraditioon nojautuvaa musiikkia. Sävellykset olivat lähinnä Takasen, joka osasi myös kuuluttaa toisin kuin monet muut.
Takanen näyttää löytäneen oman sävelmaailmansa, jossa on elementtejä pohjoismaisesta ”vuonojazzista” kuin myös rytmisestä jazztraditiosta. Kuten monella omien sävellystensä esittäjillä, myös hänellä haittasi biisien samankaltaisuus. Tempojen ja rytmiikan suurempaa vaihtelua olisimme toivoneet. Viimeinen makupala Jackass (?) tarjosi huikeat soolot kaikille ja Riippakin pääsi takomaan rumpujaan.
Virva Quintet
Tämä suomalais-virolainen kokoonpano oli meille täysin uusi tuttavuus. Tallinnassa opiskellut laulaja Virva Immonen oli koonnut taustabändinsä paikallisista muusikoista: Keio Vutt sax, Britta Virves p, Siim Usin b ja Karl–Juhan Laanesaar dr. Hento Virva-tyttönen oli vaatimattoman oloinen laulaja, joka yritti tulkita rehellisesti suuria tunteita. Laulu oli melkein runonlausuntaa, sillä kapeahko ääni ei valitettavasti riittänyt vahvaan ilmaisuun. Konsertti vaikutti koulun loppukokeelta, jossa oppilas pyrkii näyttämään kaiken oppimansa. Oli eri musiikin lajeja, suoraa straight ahead jazzia ja scattiä (Up in the Sky), latinalaista, laulelmatyyppistä sekä hitaita balladeja, sinänsä hyvä ajatus, mutta tässä tavaraa oli liikaa eikä hallittua kokonaisuutta päässyt syntymään. Kaiken lisäksi balladeja on vaikea tulkita ja nyt musiikki tuntui kuolevan niiden aikana. Positiivista oli kuitenkin pyrkimys aitoon ja rehelliseen ilmaisuun mm. äidille omistetussa kappaleessa, johon sysäys oli tullut kotiseudulta Ikaalisista.
Virolaiset pärjäsivät hyvin. Ajoittain laulun lomassa kuultiin hienoja soolosuorituksia, joista vastasivat pianisti Virves ja tenoristi Vutt. Mutta miksi biisit loppuivat kaikki samalla tavalla? Taidon tai harjoituksen puutteesta? Olisi muuten kiinnostavaa kuulla muusikoita joskus oman ohjelmistonsa puitteissa.
Valitettavasti Jazz-Espa ja hyvät lomasäät mökkimatkoineen taistelevat ajastamme, joten tälläkin kertaa monet mielenkiintoiset konsertti jäivät kokematta. Erityisen uteliaita olisimme olleet ohjelmaan merkityn O. Saastamoisen Kvartetin suhteen. Sehän voitti keväällä Suomen Young Nordic Jazz Comets-showcasen ja tykästyimme siihen niin kuin kaikki muutkin. Must-listallamme oli myös idearikkaan Kalevi Louhivuoren ja kvintettinsä tulkinnat Almost American Standards ohjelmistoineen, joihin idea on löytynyt Horace Silverin, Ahmed Jamalin, Ellingtonin ja Milesin tuotannosta.
Helsingin keskeisellä paikalla esitettävä konserttisarja on hyvä näyteikkuna suomalaiseen jazziin. Jazzliitto on oivaltanut asian laatimalla konserttiesitteen myös englanniksi. Näin turistit avaavat ikkunaa maailmalle ilman musiikin kalliita vientiponnistuksia. Se ei kuitenkaan riitä. Ja vetoomuksemme onkin, että Suomi panostaisi jazzin kansainväliseen vientiin muiden maiden kuten esim. Norjan, Puolan, Ranskan ja Italian tavoin. Näillä mailla on mm. New Yorkissa jo selvä jalansija jazzin saralla.
