Lauantai päivä valkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Torniojoki virtasi massiivisen arvokkaana hotellin ikkunasta katsottaessa. Hyvin nukutun yön jälkeen oli mukava suunnistaa Haparandan rantapuistoon, jossa puolen päivän aikaan piteålainen kolmikko väänsi kantikasta bluesia ikäänkuin muistona edellisillan isoista sinipöminöistä.
Rantapuistosta oli reilu korttelinmitta seuraavaan konserttipaikkaan HM Hermansoniin Riihijazzeille. Miljöö oli vanhojen talojen muodostamalla sisäpihalla, jota ympäröivien rakennusten ovet olivat avoinna uteliaalle yleisölle.Josko avointen ovien takana oli paljon nostalgisia muistoesineitä, oli sitä myös talojen kulmauksessa olevan esiintymislavalta kuultavassa musiikissa.
Lavalle asettui oululainen Beyond Quartet, jonka bravuurina oli 1960 -luvun post-bop-tyylinen jazz. Yhtyeen muodostivat pianisti Tuomas J. Turunen, kitaristi Janne Mikkonen, basisti Jaakko Kontila ja rumpali Ilari Kinnunen.
Tuomas J. Turunen esitteli todella upeaa osaamistaan mustavalkioiden takana. Soittoon toi ilmeistä lisäpontta tietoisuus, että hänen vaimollaan oli laskettu aika synnyttää perheen toinen lapsi tämän setin tienoilla. Huima suoritus kaikkinensa. (Onnittelut Elenallekin!)
Kitaristi Mikkonen väänsi kuusikielisestään mahtavan ”ilotulituksen” jazzrintamasta. Basisti Jaakko Konttila sai myös luvan sooloilla paksukielisellään. Upeat rytmijyminät täytttivät pihapiirin ja rumpali Kinnunen mätti omilla soolovuoroillaan rytmin riemua että hallitun herkkää hempeilyä patteristostaan.
Koko yhtyeeltä todella maittavaa kuultavaa. Festivaalin parasta pienen kokoonpanon antia. Suorastaan täydellistä jazzailua. Ja yleisö tykkäsi. Ja tämän yhtyeen oli valinnut festivaalille Tornion Riverside jazzyhdistys. Kumarrus myös heidän jazzmaulleen.
Beyond Quartetin soittolistalta löytyivät: Freddie Hubbart: Return Of the Prodigal Son, Ray Bryant: Sneakin’ Around, Joe Henderson: Isotope, Thelonious Monk: Evidence, Al Rubin – Harry Warren: Lulu’s Back in Town, McCoy Tyner: Passion Dance.
Åströmin puisto
Oululaisten erinomaisen maukkaan setin jälkeen oli hyvä siirtyä Suomen puolelle Åströmin puistoon, ensin maukkaalle paniinille ja herkulliselle vohvelille että palanpainikkeeksi ruotsalaiselle Exodus Fantalle. Päivän lounas oli kuitattu. Sitten kohti kesäteatterin ”monttua”, jonne oli tehty jazzlava.
Ensimmäisenä siellä esiintyi Yona. Ei niinkään jazzillisella ohjelmistolla, vaan omaa tietään kulkien, vapaasti ja hetkessä eläen. Eri musiikkilajien genreen pureutuen. Persoonnallisella otteella, joka herätti kuulijakunnassa erilaisia tuntoja. Taitava tulkitsija ja oman roolinsa hyvin halliten. Isot aplodit paikallaolijoilta.
Timo Brass Band
Seuraavana lavalle marsi neworleansilaiseen tapaan Timo Brass Band. Hulvaton puhallinjoukkio, jossa ”torvisoittokunta ”tuuttasi” syvän etelän tiukkaa rytmiä. Mississippin rantamien funkkaavaa poljentoa. Hauskanpitoa ja liikunnan iloa.
Tämä katusoitannosta alkunsa saanut kahdeksikko teki lavashown, jossa estradi ei kaikinajoin riittänyt vaan vauhtia haettiin lavan ympäristön luonnostakin. Käytiin saksofonien ja vaskien välisiä musiikkitaistoja. Soitettiin nipussa monikätisiä saksofonien irtiottoja. Väliin soolonakin, yleensä terävässä rytminipussa.
Todella hulvaton ja energinen joukko, jonka liikehdintä ja kohellus oli todellista ”työpaikka jumppaa”. Ja aina soi liikunnan vaikeusasteesta huolimatta. Soi saumattomasti ja täsmällisesti. Funkahtavan rytmikkäästi. Tarttuvana ja yleisöä mukaankutsuvana.
Suomalaisittain harvoin nähdyssä esityksessä paistoi lävitse intomielisyys esitetyn musiikin kokonaiskuvaan. Soittamisen riemuun. Ryppyotsaisuuden puutteeseen. Soitetun musiikin hieno toteutus ja täsmällisyys.
Tämä hurlumhei -kokonaisuus toi väkisin mieleeni New Orleansin matkoillani kokemani funkahtavan rytmipoljennon ja tunnelatauksen. Nyt valkoisten ja jäyhien suomlaismiesten toteuttamana.
Käsiohjelman mukaan soittokunnan muodostivat: Aapo Wiksten ja Danila Pushin trumpetti, Esa-Pekka Tupala pasuuna, Lassi Silventoinen alttosax, Sami Leponiemi tenorisax, Casimir Ekman baritonisax, Ville Niemelä sousafoni, Aleksi Ylimäki rummut.
Kansainvälistä huippua
Viimeisenä lavan valtasi ”pieni suuri mies”, Piitimestä (Piteå), Norrbottenin läänin eteläosasta lähtöisin oleva laulaja Bo Sundström (s. 1961) ja legendaarinen Norrbotten Big Band johtajanaan Joakim Milder. Festivaalin klimaksi saattoi alkaa.
Ensi tahdeista lähtien big bandin sointi oli loistavan tasapainoista ja sulavaa, johtuen osin siitä, että bandilla on mukanaan aina oma äänentoisto- ja tekniikkahenkilöstö. Soiton pehmeys ja vaivattomuus että tarkkuus ovat bändin tavaramerkkejä. Ehdottomasti yksi maanosamme huippubändeistä.
Bändin laulusolistina oli fyysisiltä mitoiltaan pieni, mutta ulosanniltaan maittava, aito ruotsalaistyylinen laulusolisti, rennon luonnikas ja mukaansa tempaava Bo Sundström, joka tunnetaan meillä paremmin oman orkesterinsa Bo Kaspersin myötä.
Huumava hyvänolon tunne tunki sielun syviin syövereihin. Big band soi upeasti ja sen soolot olivat parasta A-luokkaa. Sundströmin lauluosuudet että lavakarisma saivat nostalgian pulppuamaan täydellä tehollaan. Menneiden vuosikymmenten huippukappaleet pääsivät ansaitsemiinsa sfääreihin. Ei voinut kuin ”kateellisena” ihastella Sundströmin tapaa käsitellä musiikkia. Ilman turhia kliseitä, perusruotsalaisella tyylillä. Tavallaan jopa kerrontana, ei pelkkänä lauluna.
Kehuessani tökeröllä ruotsinkielelläni Bolle hänen esitystään, hän ystävällisesti hymyillen taputteli minua olkapäälle… tack, tack, tack.
Mutta ei musiikillinen makeus vielä tähän huippuspektaakkeliin päätynyt, sillä edessä oli vielä Summer Light Music Haparandan kirkossa.
Keskiyön auringon kuulautta
Tuo peltikuorinen ”lato” paljastui sisätiloiltaan erittäin kauniiksi ja aistikkaaksi Herran huoneeksi. Samoilla termeillä voi kuvailla myöskin festivaalin päättävää laulajatarta Rigmor Gustafsonia, joka esiintyi kirkkosalin luonnonnitityä kuvaavan alttarin edessä. Säestäjänä hänellä oli flyygelin takana Jonas Östholm. Vakiobasisti Martin Höper ei ollut päässyt paikalle lentoyhtiö S:n peruutusten takia.
Ruotsin tunnetuimpiin jazzlaulajattariin kuuluva Rigmor otti heti ”kirkkokansan” syleilyynsä. Hänen ”kaino” äänirepertoaari osoittautuikin laajaksi herkuksi ja muutama scattailu juoksi raikkaana kuin soliseva vuoripuro.
Kaunis herkkyys ja tyylikkyys sekä suloisen soma ja viaton olemuksensa olivat erinomainen yhdistelmä hillityn hallittua kokonaisuutta. Teeskentelemätön luonnollisuus ja laulujen ihastuttavat tulkinnat saivat hyvänolon tunteet virtaamaan valtoimenaan, vaikka ruotsinkielen heikko osaaminen jätti varmastikin allekirjoittaneelle ison aukon tunnepohjalle.
Hieno päätös nelikymppiselle Kalottjazz & Bluesille. Toivottavasti saamme tulevina vuosina kokea lisää tätä kahden valtakunnan välistä tasokkaan leppoisaa tapahtumaa.
