Esiintyvänä big bandina Turku Jazz Orchestra, TJO, koostuu 17 soittajasta. Sen piirissä vaikuttaa kuitenkin lähes 30 Turun seudulla toimivaa ammattimuusikkoa. Vuonna 2012 perustettu TJO ehti toimia kuusi vuotta Vellu Halkosalmen taiteellisen johtajuuden alaisena. Vellun siirryttyä muihin tehtäviin tämän vuoden alusta alkaen taiteellisen johtajan paikalle nimitettiin mies TJO:n omista riveistä, trumpetisti-sovittaja Tero Lindberg.
TJO on nopeasti vakiinnuttanut paikkansa suurien orkestereiden eturivissä maassamme. Esiintymiset ovat olleet elämyksellisen vahvoja, mikä on taannut vankan kannattajakunnan yleisön joukosta. Tällä ryhmällä olisi asiaa varmasti kansainvälisissä ympyröissä. Ei se ainakaan musiikin ja soittamisen tasosta ole kiinni, ammattimainen taiteellinen taso on huippuluokkaa ja monipuolinen ohjelmisto tarjoaa sekä klassikoita että tämän päivän jazzia.
Jazzkukko 2018 festivaalilla lauantai-iltana Laitilassa oli vuorossa konsertti, missä TJO:n solistina oli musiikin monitoimimies, pasunisti, sovittaja, säveltäjä, laulaja ja ties mitä Sami Pitkämö teemalla In the spirit of Frank Sinatra. Siinäpä oli jatsinnälkäisille todellinen paukkupommi.
Alkuun JTO jyräsi turboruuvi täydelle teholle käännettynä kolme instrumentaalikappaletta, joissa soolo-osuudet puhalsi näyttävästi Kimmo Gröhn tenorillaan.
Siinä oli juuri sitä itseään, rähisevää jytinää, ponnekasta voimaa, ruudikasta rytinää, järistystä ja tärinää. Darra on päällä vieläkin niin kiivaasti, että housun lahkeet lepattavat eikä varmaan taida loppuakkaan, jääköön sitten siihen tilaan, ainakin minun puolesta. Oli se niin uskomattoman räväkkää menoa alusta loppuun. Ei tällaista koeta joka päivä.
Kun Sami Pitkämö tuli lavalle, niin alkoivat Frank Sinatran maailmanlaajuisesti tunnetuksi tekemien ikimuistoisien laulujen tulkinnat. Kaikkiaan niitä taisi loppujen lopuksi tulla kuunnelluksi 15 kappaletta tämän setin aikana. Eikä tullut aika yhtään pitkäksi, sillä esitys oli päätä huimaavan onnistunut.
Matka Sinatran mukana Sami Pitkämön tulkitsemana alkoi kappaleella Come Fly With Me vuodelta 1957 ja seuraavana kuultiin versio vuotta vanhemmasta kappaleesta Witchcraft. Kuten niin monien Frankin kappaleille on käynyt, niin niitä on versioitu yhä uudelleen ja uudelleen. Seuraavaksi laulettu Have You Met Miss Jones on yksi niistä, minkä mm. Robbie Williams äänitti 1990-luvulla. Harva Robbienkaan ihailijoista tiesi, että Frank oli ehtinyt edelle jo aikoja sitten.
Heti alkumetreille soitettiin yksi iso hitti, ”niin ei tarvitse sitten sitä pyytää toista kertaa”, sanoi Sami. Ja sehän oli Strangers in the Night vuodelta 1968.
Seuraava kappale Something Stupid ”on omistettu kaikille ladyille – ja sopii kyllä tanssia, jos haluttaa”, sanoi Sami. Seuraavaksi mieli muuttui, sillä seurasi kappale The Lady is a Tramp. ”Juuri, kun pääsin kehumasta kaikkia naisia, niin seuraava kappale pudotti maan pinnalle”, kuten Sami sanoi, ”kieltämättä vähän huonosti suunniteltu tämä biisijärjestys. Älkää ottako itseenne!”
Seuraava valinta osui vuodelle 1962, jolloin julkaistiin Frank Sinatran ja Count Basien Orchestran ensimmäinen yhteistyölevy. Sieltä Sami oli poiminut musikaalisävellyksen Pennies From Heaven, minkä aikana Kimmo Gröhn puhalsi taas tiukan räjähtävän soolon.
Samana vuonna Sinatra levytti Neal Heftin kanssa levytyksen Sinatra and Swingin’ Brass missä oli se erikoisuus, ettei käytössä ollut saksofoneja ollenkaan. Tämän kuultuaan TJO:n eturivin saksofonistit suuntasivat katseensa murtuneina kengänkärkiinsä. Ei hyvänen aika, ei näin voi olla. Sami lohdutteli kertoen, että ”meillä on täällä tänään niin hieno saksofonisektio, että he saavat luvan soittaa seuraavvassa kappaleessa ja edelleen.” Tämän kappaleen nimi oli They Can’t Take That Away from Me.
Seuraava valinta oli siitä harvinainen, että se on ainoa Sinatran laulama kappale, missä soitetaan urkuja. Urut olivat valmiina lavalla odottamassa urkusoundien irrottelua koneesta. Tuttu kappale That’s Life vuodelta 1966 käynnistyi urkujen aina mykistyttävän vahvana väreilevänä äänimattona.
Fly Me to the Moon alkuperäiseltä nimeltään In Other Words oli Bart Howardin sävellys vuodelta 1954, mutta Frank Sinatran 10 vuotta myöhemmin tekemä versio nosti kappaleen suureksi hitiksi. Onkin arvioitu, että tähän vaikutti mahdollisesti saman vuoden Apollo -avaruusohjelma.
Kaikesta kuuluisuudesta huolimatta Sinatra piti itseään edelleen kapakkalaulajana, miehenä, joka lauloi pienissä kapakoissa pianon säestyksellä. Näin hän aloitti uransa, tavallaan tällaisen elämän fiilis ja tunnelma seurasi häntä koko elämän ajan.
”Olemme aika filosofista porukkaa täällä orkesterissa ja olemme miettineet näitä juoma-asioita syvällisesti tullen siihen tulokseen, että me säälimme ihmisiä, jotka eivät juo. Why not? Miettikääpäs oikeesti, ihmiset, jotka eivät juo heräävät aamulla tietäen, ettei olo siitä parane. Tämä on filosofiaa, tämä aukeaa ehkä huomenna. Minulle tämä aukesi heti.” filosofoi Sami Pitkämö.
Seuraavaksi esitetty I Got You Under My Skin, jota Frank lauloi 50-luvulla, on Cole Porteria. Porter ei tykännyt siitä, sillä Frank oli vaihtanut siihen muutaman sanan. Sitten, kun siitä syntyi hitti ja iso nippu dollareita alkoi valua Porterin käsiin, niin ääni kellossa muuttui. “Voit levyttää muutaman muunkin minun kappaleeni”, Porter oli tokaissut. Tilaisuutta hyväksi käyttäen pasuunasektio tuuttasi yhteissoolon kappaleeseen hyvin sopivasti.
The Best is Yet to Come syntyi Count Basien ja Sinatran yhteistyönä studiolevyllä It Might as Well Be Swing. Sen sovitti maaliskuussa tänä vuonna 85 vuotta täyttänyt Grammy-palkittu Quincy Jones.
Kohti loppua oltiin menossa. Frank levytti Kurt Weillin jo vuonna 1928 säveltämän kappaleen Mack the Knife vasta 1980-luvulla, mutta hitti tuli siitäkin. Kappalettahan ovat levyttäneet vuosikymmenten saatossa lukuisat artistit. Mieleen tulee vuoden 1959 Bobby Darinin versio, mistä tuli hänen uransa ehkä kuuluisin hitti.
Kaikki hieno loppuu aikanaan. Setin lopetti kappale New York New York, mutta yleisön vaatiessa lisää, niin kuinkas ollakaan loppuun oli sittenkin säästetty vielä yksi Sinatran vetovoimaisimmista ja eniten vaikuttavimmista kappaleista varastoon. Yleisö sai sen, mitä halusivat I Did It My Way.
Rehevää soulpoppia
Pääkonsertti-illan päätti Ina Forsman Band. Ina on nuoria tulokkaita. Jo kuusivuotiaana hän päätti vakavasti ryhtyä laulajaksi ja toi sen myös julki. Sittemmin hän osallistui vuonna 2012 Idols -laulukilpailuun, missä hän esitti yli viisikymmentä vuotta vanhan blues-levytyksen, vaikka ei tuntenut tarkemmin tyylilajia eikä edes alkuperäistä esittäjää. Se vei hänet finaalivaiheeseen ja laulu-ura alkoi aueta.
Kaksi vuotta myöhemmin hän oli Suomen edustajana European Blues Challenge kilpailussa. Seuraavana vuonna (2015) hänet palkittiin vuoden tulokkaana Finnish Blues Awards -palkintogaalassa. Tähän mennessä hän on julkaista kaksi albumia, Ina Forsman with Helge Tallqvist Band (2013) ja Ina Forsman (2016). Lisäksi hän on ehtinyt esiintyä Yhdysvalloissa ja Keski-Euroopassa. Paljon on nuori nainen ehtinyt lyhyellä urallaan.
Vaikka Ina Forsman Bandin esittämän musiikin sisältö ei ollut sellaista mitä tulee seurattua edes jazzin rinnalla, niin jäimme vielä hetkeksi kuuntelemaan hänen esitystään. Bändi oli itselleni täysin tuntematon ennen tätä Laitilan keikkaa. Ainoa soittaja, jonka tunnistin jazzyhteyksistä oli saksofonisti/huilisti Sirpa Suomalainen. Jälkikäteen saatujen tietojen mukaan muut soittajat olivat Jaakko Pöyhönen, rummut, Iiro Kautto, basso ja Samuli Rautiainen, koskettimet.
Esityksestä kävi hyvin ilmi, että Ina Formanilla tuntui tahtotila olevan aivan tapissa. Hän on laulaja, joka eläytyy tilanteeseen kaikella tarmolla ja energisellä latauksella. Ääni on kantavan voimakas ja Ina uskaltaa käyttää sitä. Hän näyttäisi olevan esiintyessään jonkinlaisessa hurmostilassa, mikä vei esitystä hyvin eteenpäin.
Etukäteen odotin, että hän olisi ollut lähempänä bluesia tai bluesrockia. Itselleni jäi tämän lyhyen läsnäolon aikana mielikuva, että siinä liikuttiin lähempänä soulpoppia, jos sitä nyt lokeroisi johonkin musiikin lajiin. Lajien kirjo on nykyään niin valtava nimiröykkiö eikä eroja kuitenkaan juurikaan pysty havaitsemaan, vaan liikutaan samassa massassa. On vain hienoa yrittää tehdä itsensä tärkeäksi ja ilmaista erikoisia nimiä edustamaan jotain musiikillista kategoriaa, tai irrallista suuntaa.
Joka tapauksessa kyse oli populääristä nuorisomusiikista, mikä ei itseäni kovin ihmeellisesti hetkauttanut.
Jazzkukko 2018 Kirkkopuiston pääkonsertti
Päälava:
20.00 Turku Jazz Orchestra feat. Sami Pitkämö ( In the spirit of Frank Sinatra)
22.30 Ina Forsman Band
