31. Jazzkaar, Tallinna, Viro 9.–13.10.2020
Jazzkaar-festivaalin ajoitus, mittakaava ja ohjelma muuttuivat koronaepidemian vuoksi perusteellisesti. Tallinnassa kuultiin silti parikymmentä konserttia, mukana kaikkea jazzin sävykirjosta Jimi Hendrixin Band of Gypsys -levyn tulkintaan.
Baltian suurin jazztapahtuma siirrettiin huhtikuusta lokakuuhun Covid-19:n vuoksi. Ajankohdan muutos ei ole sinänsä dramaattinen Jazzkaarin historiaa ajatellen. Festivaalin äiti Anne Erm muistutti, että viisi ensimmäistä festivaalia järjestettiin alunperin juuri syksyllä vuoteen 1994 asti.
Haasteellisissa ja paineisissa olosuhteissa Erm kokosi tiimeineen moni-ilmeisen ja kiinnostavan kattauksen musiikkia, vaikka esiintyjistä jouduttiin perumaan kaikki korkean tartuntatason maista tulevat artistit ja yhtyeet.
Silti Tallinnaan saatiin erityisjärjestelyin vierailulle muun muassa saksalaispianisti Niklas Paschburg, ruotsalaiset Magnus Öström ja Dan Berglund sekä norjalaiset Bugge Wesseltoft, Silje Nergaard ja Espen Berg. Suomea edusti kattauksessa rumpali Markku Ounaskari.
Riskialueilta tulleet lennätettiin maahan etuajassa, jotta heidät saatiin testattua saapuessa koronan varalta. Sen jälkeen he viettivät ensimmäisen vuorokauden hotellissa omissa oloissaan testituloksen saapumiseen asti.
Konsertit soitettiin Telliskiven tutussa miljöössä, Vaba Lavalla ja Fotografiska Tallinnissa, jonka tiloissa toimi aiemmin Punane Maja.
Avainroolissa onnistumisessa oli luonnollisesti korkeatasoinen ja aktiivinen paikallinen jazzskene. Hyvästä syystä virolaiset muusikot pääsivät loistamaan tapahtuman pääasiallisina esiintyjinä.
Samalla Jazzkaar soi näytön paikkoja pelimanneille, joista viikon mittaan ahkeroivat useita keikkoja eri kokoonpanoissa muun muassa rumpali Ahto Abner, kitaristi Marek Talts, pianistit Joel Remmel ja Holger Marjamaa sekä basistit Peedu Kass, Janno Trump ja Mihkel Mälgand.
Erityistä huomiota oli kiinnitetty tilanteen hallintaan Covid-19-oloissa. Kaikille pyrittiin järjestämään turvallinen jazzelämys. Se edellytti turvavälien vaalimista sekä huolellista käsihygieniaa. Nenä-suusuojuksen sai ilmaiseksi konserttiin saapuessa, ja käsidesiä oli saatavilla sisäänkäyntien lisäksi eri puolilla tapahtumatiloja. Saleissa jokaiselle oli varattu istumapaikka, jota oli myös käytettävä.
Soonista tutkimusmatkailua
Kokeellisuus on perinteisesti ollut Jazzkaarin keskeisiä teemoja. Tänä vuonna uudenlaisia, usein tilanteen ehdoilla muotoutuvaa ilmaisua tutkivat omilla tavoillaan Vaiko Eplik & Kristjan Randalu, Peedu Kass & Theodor Sink, The Free Musketeers sekä Sooäär-Yaralyan-Ounaskari.
Laulaja-lauluntekijä-multi-instrumentalisti Vaiko Eplik ja pianisti-säveltäjä Kristjan Randalu tulevat erilaisista musiikillisista ympyröistä. Uteliaisuus astua rajojen yli yhdistää kaksikkoa, joka aloitti yhteistyön vuosikymmen sitten.
Jazzkaarin avauskonsertissa duo tulkitsi albumiensa Kooskõla (2011) ja Lahkhelid (2017) materiaalia tuorein täydennyksin. Viroa Euroviisuissakin edustanut Eplik miksasi ilmaisussaan aluksi iskelmällisyyttä folkin vivahteisiin ja edelleen progemaisesta tiluttelusta scat-keinoihin. Ääntään hän muokkasi erilaisin efektein wahwah-pedalimaisesta naukunasta särön kautta matalaan örinään.
Muun muassa arvosteluille ECM- ja BMC-labeleille levyttänyt Randalu työsti flyygeliä koko bändin edestä – paljon, pitkään ja vuolaasti virraten, ja lopulta manipuloidan vasaran iskuja konehuoneen puolella. Eplik vastasi siihen jynkyttämällä tylyä rytmiä efektein ja mikrofonin avulla lattian rajassa, ja edelleen nappaamalla myös pianoa muokattavaksi. Tulos? Vääristyneitä sointeja ja särkymisen helinää, joka huipentui säveltäjä Jaan Räätsin Marginaal III:n kiteytetyn abstraktissa tutkielmassa.
Omaa tietään raivasivat niin ikään kontrabasisti Peedu Kass ja sellisti Theodor Sink. Duon ohjelma kaartui renessanssimestari Thomas Tallisista Ryuichi Sakamoton elokuvamusiikin kautta omaan sävelmateriaaliin sekä virolaisten kollegojen teoksiin.
Monissa yhteyksissä meritoitunut jazzbasisti Kass ja klassisen puolen huippusellisti Sink muotoilivat eriparisesta aineistosta minimalismia, jossa harmonia ja muotopuhtaus leikkasivat kultaisesti.
Kaksikon muhkea, lämpimän puinen akustinen saundi toi kuuntelijan iholle kulloisenkin soitteen ominaislaadun, oli kyseessä Kassin tilaisuutta varten säveltämä Ruubiku kuubik, versio saksofonisti Raul Söötin teoksesta Pühas vaikuses tai sovitus Stanley Kubrickin elokuvassa Barry Lyndon soineesta Händelin Sarabandesta. Kuvallista, sykäyttävää ja samalla hypnoottista musiikkia.
Aidosti räjähtävään ja hyvällä tavalla ennalta-arvaamattomaan lausuntaan törmää harvoin, jos koskaan. The Free Musketeersin spoken word/poetry slam -pudotus räiskyi kirjaimellisesti silmille.
Shown moottori oli Jan Kaus, kirjailija ja Viron kirjailijaliiton aiempi puheenjohtajana, jonka ulosanti kiri maanisesta mielipuoliseen. Bardilta putosivat rillit, kun mies meni mahaluisua lavalla. Katarsiksen jälkeen Kausin sisäinen pieni runopoika pilkahti jälleen esiin ja luovutti sydämensä maailmalle. Tai jotain.
Musiikista vastasi trio, jossa soittivat belgialaistunut basisti Mingo Rajandi, rumpali Ahto Abner ja elektroniikkahessu Ekke Västrik. Konerutinat, vingut ja muu sähköinen säätö kuljettivat osaltaan tunnelmaa psykedeelisille tasoille, orgaaninen rumpu-basso puolestaan sykki ja tykytti raivoisasti Kausin säntäilyä piiskaten. Rajandin antaumuksellinen ison basson mättö näytti fyysisenä suorituksena rinnastuvan Kausin heittäytymiseen.
Vapautunut oli niin ikään kolmen jazzmusketöörin, Jaak Sooäärin, Ara Yaralyanin ja Markku Ounaskarin konsepti. Kitaristi, basisti ja rumpali liukuivat ilmoille meditatiivisella leijunnalla, josta kaarrettiin setin mittaan klassisten lainojen kautta Link Wrayn garage-surf-rockin mieleen tuovaan rähisevään sirkkelöintiin. Ohessa soitettiin Sooäär-Yaralyan-Ounaskarin uusi albumi Goodbye July (2020) miltei kokonaisuudessaan. Sitä täydennettiin trion debyytin A Shooting Starin (2018) otteilla.
Trio oli sisäistänyt huikean dynamiikan metodiikan. Ounaskari on patteristien valioita hallitessaan tiukan iskun ohella herkkyyden kehittää vaikkapa pelleistä ääntä, joka on kuin kesäinen hento sade tyynen lammen pinnalle. Sooäär kattaa vastaavan skaalan unenomaisesta avausvedosta Vaga vesi Rõõmus vangin pitelemättömään ränttätänttään.
Yaralyanin näytönpaikoissa Swallow ja Mer tan itev heijastui taustalta armenialainen perinne, joka sulautui kontrastia tuovasti trion yhteiseen jazzkieleen siinä kuin Palestrinan renessanssisävelmä Jesu! Rex Admirabilis tai Bach-kantaatti nro 177 Ich ruf zu dir, Herr Jesu Christ, eli virsi 346 Mä huudan, Kristus, sinua. Erilaisista maailmoista sukeutui omintakeinen, sisäistyneen vision kirkastama äänimatka. Upeutta!
Sähköistävät dogmat
Ruotsalais-norjalainen Rymden ja saksalainen Niklas Paschburg erottuivat Jazzkaarin menusta prosessoimalla sointiaan korostuneen elektronisin elementein ja vapain käsin mutta ohjelmallisesti aina organisoituun lopputulokseen yltäen.
Rymden on yhtä kuin Bugge Wesseltoft, Dan Berglund ja Magnus Öström. Ensin mainittu on profiloitunut kokeellisten projektien alkemistiksi, Berglund ja Öström taas muistetaan ennen kaikkea Esbjörn Svensson Triosta. Vaikka Rymden muodollisesti on pianotrio, se ei ole päivitetty E.S.T., ja hyvä niin. Sen soinnillinen identiteetti on vallan muualla, joskin toki yhtäläisyyksiäkin ikoniseen yhtyeeseen löytyy niin halutessa, soittajiston lisäksi. Vahva tilantuntu äänikuvan keskeisenä elementtinä lienee leimallisin yhdistävä tekijä.
Tallinna oli Rymdenin toinen estradi Tukholman jälkeen uuden 00-pitkäsoiton esittelylle. Se säväytti James Bond -filmatisoinnin Kuuraketti (1979) pahikseen nimessään viittaavasta avauksesta The Life and Death of Hugo Drax albumin nimiraitaan The Spacesailor kipinöimällä energiaa ja soinnillisia yllätyksiä soite soitteelta.
Esimerkiksi Arriving at Ramajayssa Öström käytti mikrofonia pienten kellojen napautteluun. The Actor (Gonzo Goes to Pasadena) taas viittasi rumpalin saatesanojen mukaan toimittaja-kirjailija-huru-ukko Hunter S. Thompsoniin inspiroijana asenteessa, jonka mukaan jotta voi kirjoittaa jostain, se täytyy ensin kokea itse. My Life in a Mirrorista vuorostaan kehkeytyi levollisuuden saareke avaruudellisen ilotulituksen keskellä.
Soinnin perusta luotiin sormioin, kontrabassolla ja rummuilla, joita kaikkia muokattiin tapauskohtaisesti sähköisesti, joskaan ei suinkaan läpi konsertin ja tauotta. Tanakasta äänikuvasta pirskoi sen myötä aksentteina luuppeja, viritysääniä, hälyä ja tymäkkää tytinää mutta myös kullekin instrumentille ominaista rekisteriä.
Myllerretty kokonaissaundi syntyi tässä ja nyt, ja konsertin jälkeen Wesseltoft kertoi, että etenkin Öströmin sävellykset ovat niin kimurantteja, että ne vaativat useamman läpisoiton, jotta teemoilla pääsee irrottelemaan vapaasti. Siihen katsomatta kolmikko näytti nauttivan soittamisesta näinä poikkeusaikoina. Vahvasti eläytyvä Wesseltoft vallan vaikutti keikan loppua kohden pikkupojalta, joka pääsi räpläämään uusia leluja sydämensä kyllyydestä.
Jazzkaarissa on kuultu vuosittain pianisteja, jotka ovat avartaneet käsityksiä isokantisen mahdollisuuksista. Tuoreessa muistissa ovat esimerkiksi Hauschkan, Nik Bärtschin ja Martin Kohlstedtin konsertit, kukin eri tavoin huikeita esityksiä.
Hampurilaissyntyinen, nyttemmin Berliiniin asettunut Niklas Paschburg oli tuonut lavalle tavaraa vaikkapa kokonaisen orkesterin tarpeisiin. Pianon lisäksi näköpiiriin levittyi kaksi rumpua, haitari sekä elektroniikkaa sormioista ja efekteistä lyömäsoitinpadeihin. Arsenaalia suojeli laitetelineen päässä pörröpäisen merenneidon näköinen maskotti.
Livemoodissa Paschburgista kehkeytyi maahisen oloinen, joka paikkaan ehtivä äänen alkemisti. Hän vaihtoi instrumenttia lennosta kanavoidessaan kuuluville tuoreen Svalbard-albumin kerroksellista audiovirtaa. Soitteiden välissä hän tarinoi kokemuksistaan Huippuvuorilla, jossa levy oli syntynyt. Melankolia oli kuulemma muodostunut mielentilaksi vähävaloisessa ympäristössä, jota autius hallitsi.
Levy myös peilasi arktista maisemaa osin minimalistisesti, osin aggressiivisesti nopeasti muuttuvia säitä symboloiden Cyan-teoksen tavoin. Konkreettisesta aihepiiristä hän ammensi nykymusiikin ja elektroniikan keinoin. Paschburgin välitön ja luonnonlapsimainen olemus vetosi kuuntelijaan siinä kuin moniulotteinen vyörytyskin.
Itseironinen huumori oli osa lavadynamiikkaa. Konsertin lopussa kuultiin Blooming In C Minor, sovitus Bachin preludista, jota Paschburg kuulemma harjoitteli lapsuudessaan loputtomiin, mutta jonka hänen tietokoneensa soittaa silti paremmin. Niinpä aihio sitten virtasi koneellisena pimputuksena, jonka päälle maestro kerrosti ääniä kalustostaan.
Sielun syövereitä
Erilaiset vokalistit, samoin kuin soul, laulelma ja pop olivat vahvasti edustettuina Jazzkaarissa. Rita Ray, Anett, Liisi Koikson, Noëp sekä Silje Nergaard & Espen Berg näyttivät kukin vuorollaan, mihin kaikkeen ihmisääni yltää.
Kristi Raias eli Rita Ray on noussut sinisilmäsoulin puhutuimmaksi nimeksi Virossa nopeassa tahdissa. Mikä lahjakkuus, kuului monen paikallisen kommentti. Ja kyllä, talentti välittyi laulajan setistä. Soulin sielukkuus sulautui gospelmaiseen paahtoon englanninkielisessä biisistössä. Solistina Ray kuulosti virtuoottiselta ja lisäksi hän säesti itseään suvereenisti pianolla osan iltaa. Jälki oli niin tyylitajuisen sujuvaa, että innoittajina lienee ollut alan parhaimmisto Aretha Franklinista lähtien.
Iso bändi kahden taustalaulajan kera silasi ulosantiin kuusikymmenlukulaista loisteliaisuutta etenkin loppupuolen Old Love Will Rust -albumin (2019) raidassa Fool for Loving You. Sen tunnevyörytys toimi erityisen tehokkaasti, ja latausta kasvatti osaltaan muun muassa kosketinsoittaja Artis Borissin kuohkea Hammond-tyylittely, vaikkakin sormioista. Toimi!
Liisi Koikson esiintyi jo 15. Jazzkaarissaan. Vironkielinen materiaali tukeutui hänen levyynsä Väike Järv (2005), jossa hän tulkitsi muun muassa Jaan Pehkin tekstejä sekä Tõnis Mägin ja Robert Jürjendalin sävellyksiä. Alkuperäistä tekijätiimiä edusti lavalla puolestaan lukuisien kokoonpanojen luottokitaristi Marek Talts. Konkarin rinnalla kuultiin korkean profiilin yhtyettä, mukana muusikoita pianisti Joel Remmelistä trumpetisti Jason Hunteriin. Laulelmallinen softjazz osui ja upposi yleisöön.
Vastaavan vaikutuksen kuuntelijoihin teki Noëp, eli Andres Kõpper. Viron ulkopuolellakin vedonneella indiepopilla maineensa luonut laulaja-lauluntekijä-muusikko toi Jazzkaariin ainutkertaisen duoprojektin, parinaan kitaristi Jaan-Eerik Aardam. Kaksikko kommunikoi saumatta ja miesten välillä vallitsi ilmeisen lämmin, toisen tekemisiin paneutuva valpas yhteys. Yleisö eli keikan mukana ja reagoi herkästi Noëpin Fk This Upin kaltaisten hittien krumeluureista riisuttuihin piano-kitaraversioihin. Lavakarisma välittyi suodattamattomana.
Laulaja Silje Nergaard ja pianisti Espen Berg juhlistivat vierailullaan vokalistin 30-vuotista uraa. Norjalaiskaksikolta julkaistiin ennakkoon naisen nimeä kantava tupla-cd-kokoelma Okeh-merkillä. Illasta muovautui hienovaraisten vivahteiden ja hallitun äänenkäytön juhla.
Nergaardin hiteistä kuten Be Still My Heart, The Waltz ja Japanese Blue työstettiin duona samettiset päivitykset. Ohjelmaan sisältyi myös intiimi versio Peter Gabrielin Mercy Streetistä. Solistin detaljikas fraseeraus tihkui hunajaa, joka taipui pienimpiinkin melodisiin vaihteluihin. Berg loihti pianosta vähäeleisen säestyksen lisäksi tuhtia jytinää ja koneiston puolelta manipuloituja saundeja.
Cocco Bello taustoitettiin tarinalla perheen lomamatkasta Etelä-Italiaan, jossa syrjäiselle rannalle ilmaantui kuulemma kookosta kaupitteleva mies joka päivä. Nergaard oli tallentanut hänen myyntihuutonsa kännykän äänitteeksi, joka ujutettiin osaksi tulkintaa meren aaltojen kohinan ohella.
Toisessa johdannossa laulaja onki flyygelin sisältä kasetin, debyyttinsä vuodelta 1990. Sen ensimmäisellä singlellä kitaroi Pat Metheny. Nergaard soitti näytteeksi demoa, jossa kappaletta hahmottelivat studiossa hän, Metheny ja rumpukone. Sitten samainen Tell Me Where You’re Going esitettiin kokonaisuudesaan, salillisen riemuksi.
Anett Kulbin, tai lavalla pelkkä Anett, täydensi vokalistien esittelyä. Keskitien popsoul on hoteinta hottia Räävelissä juuri nyt, ja keikka myytiinkin loppuun. Solistin ulosannista syntyi vaikutelma, että hän hakee isoa ja mylvivää fraseerausta, ja on määrätietoisesti matkalla tavoitteeseensa. Pieni käheyden vivahde kuulosti hyvältä laulusaundissa.
Funkin ja grooven valiot
Terhakka asenne kuljettaa funkin ja grooven kaltaisia juurityylejä, joita edustivat Jazzkaarissa Siim Aimla Funk Band, JT Conception sekä Ivi Rausi & Laura Põldvere yhtyeineen.
Raul Ukareda kvartetteineen soitti puolestaan kokonaisuudessaan Jimi Hendrixin Band of Gypsys -albumin. Kitaristin projekti muistutti samalla tasavuosista, ilmestyihän Hendrixin uuden bändin esikoinen tasan 50 vuotta sitten, samana vuonna kun Ukareda itse syntyi ja Hendrix kuoli.
Raul Ukareda kertoi ennen keikkaa, miten vanhan systeemin aikaan haluttuja länsilevyjä kierrätettiin Virossa toreilla ostamalla ja vaihtamalla. Jimi Hendrixin livealbumi Band of Gypsys on hänelle henkilökohtaisesti poikkeuksellisen tärkeä levy, onhan elämä johdattanut hänet sekä blueskitaristiksi että Haapsalun elokuisen bluesfestivaalin ohjelmapäälliköksi.
New Yorkin Fillmore Eastissa tallennettu teos kääntyi muhkeasointisiksi kvartetti-instrumentaaleiksi. Ukaredan koplan rouhea saundi toi mieleen alkuteoksen lisäksi 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun maanläheiset blues-rockbändit, joiden äänikuvassa Hammondilla ja muilla kosketinsoittimilla oli iso rooli.
Avausveto Who Knows tömisi raskaasti ja jatkoon nelikanta suolti albumin raita raidalta aidossa järjestyksessä. Encorena kuultiin vielä Purple Haze, jossa Ukaredan rinnalla loistivat tasaväkisesti basisti Janno Trump, rumpali Kaspar Kalluste ja kosketinsoittaja René Puura.
Siim Aimla Funk Band on sitä ihtiään, esikuviksi kun nimetään jatkumo James Brownista Michael Breckerin kautta Nils Landgreniin. Soittokunnan koonneen saksofonisti Aimlan korkeasta ammattimaisesta ominaislaadusta kertoo taas se, että hän johtaa marraskuussa Tallinnaan saapuvaa Dee Dee Bridgewateria säestävää Estonian Dream Big Bandia. Lauteilla hönkikin kuumasti, kun iso remmi painoi menemään elastisen iskevästi.
JT Conception on tentetti, joka tuo mieleen Creed Taylorin vuonna 1967 perustaman CTI-labelin rosterin urbaanin ja elegantin sykkeen. Basisti Janno Trumpin ryhmän klangi on tanakkapoljentoinen, mutta generoi yhtälaista energiaa myös matalilla kierroksilla. Liideri itse kehittää hyvää tytinää sekä koukuttavalla bassottelullaan että instrumentin ääntä eri efektein kekseliäästi muokkaamalla. Puhallinsektio tuuttaa sointiin kuohkeutta ansiokkaasti.
Palat olivat tarkasti tasapainossa niin kipakassa ripaskassa kuin hitaassa hiillostuksessa. Aiemman sävelistön rinnalle Viron viime vuoden jazzyhtyeenä palkittu JT Conception tarjosi makupaloja Rush Hourilta, joka julkaistaan digitaalisesti 27.10.2020. Työnäytteet kuten Focus Pocus, Pick It from My Pocket, Niff-Niff ja How Far Can You Go? enteilevät vahvaa pitkäsoittoa.
Ivi Rausi ja Laura Põldvere ovat yhtyeineen tutkineet perinpohjin Uno Naissoon perintöä, tuloksena äänilevy Aitäh, Uno Naissoo (2019). Säveltäjän elämäntyö on paitsi lyönyt leimansa etelänaapurin jazz- ja laulelmakenttään, tunnetaan myös meillä jazzlevytysten ja käännöskappaleiden kautta, tulkkeina esimerkiksi Kai Lind, Olli Häme Orchestra sekä joukko kuoroja, kuten Kimara.
Solistit vetivät albumin poimintoja ensin kaksiäänisesti, sitten kumpikin omana itsenään bändin ja erilaisten säestyskombinaatioiden kanssa, ja lopuksi jälleen yhdessä. Põldveren mikrofonissa hyödynnettiin erilaisia efektejä, joilla Rausi niin ikään irrotteli kahden mikin tekniikalla. Kokonaisuutena tuloksena oli dynaamista laulutaidetta riskejä kaihtamatta ja letkeän groovella vaihteella.
Tujusta tuudituksesta voimaantui myös Jazzkaarin jamisessio. Se kiteytyi laulaja Sofia Rubinan näytönpaikaksi, tukena poppoo, jossa musisoivat basisti Janno Trump, pianisti Holger Marjamaa, rumpali Ahto Abner ja vieraileva huilisti Markus Anthony Eermann, todellinen harvinaisuus virolaisessa jazzissa. Soinnillinen kattaus keskittyi juurevaan soul-funk-repertuaariin Stevie Wonderin Superstitionista alkaen.
Klassista väreilyä
Klassista jazzia ja jazzia klassisin vivahtein: perusasioiden rikkaudesta voimaantuivat festivaalin tapahtumajatkumossa Jason Hunter Group, Ramuel Tafenau sekä Kadri Voorand Chamber Music Ensemble.
Amerikkalaissyntyisen mutta sittemmin Tallinnaan asettuneen trumpetistin Jason Hunterin Group koostuu alan virolaiskermasta. Heistä jäi erityisesti mieleen ilmeikkäästi eläytyvä pianisti Holger Marjamaa sekä tiukka rytmiryhmä rumpali Ahto Abner, lyömäsoittaja Madis Katkosilt ja basisti Peedu Kass – monaalle ehtivä Kass pääsi vaihteeksi soittamaan perinteistä jazzia monenlaisten kokeilujen lomassa.
Setti oli perinteistä amerikkalaista hardbop-kierteistä mainstreamia vahvasti tulkittuna ja vintage-saundi tyylitajuisesti toteutettuna. Saundia pikantoitiin tulisen mehevillä lattarimausteilla, kuten avausvedossa ja jälleen loppupuolen materiaalissa. Ohjelmassa oli niin ikivihreitä kuin Hunterin omia sävellyksiä debyytistä From Afar alkaen.
Kenny Dorhamin Lotus Blossom (1959) oli trumpetistille erityisen henkilökohtaisia standardeja, funkahtavasti ketkutteleva On the Fly taas sävelletty juuri tätä Jazzkaar-iltaa varten. Peace Keeper oli napattu ohjelmaan bändin viimeisimmältä albumilta, joka on julkaistu digitaalisesti. Charlie Parkerin syntymän 100-vuotisjuhlasta muistutti Gershwinin musikaalisävelmä How Long Has This Been Going On (1928), jonka lataus lämmitti.
Ramuel Tafenau keskittyi setisään esikoisnimikkoalbuminsa Gather Around -musiikkiin. Lavalla näytönhaluinen ja nälkäisen oloisen rumpali pani parastaan. Fuusion tuntua saundiin generoi kuulas flyygelitorvi ja sähkökitara, samoin sormiotyöskentely. Vierailijoista lyömäsoittaja Reiko Ahven oli Tafenaun uran ensimmäinen opettaja. Hän toi rytmisektioon leikillistä irtonaisuutta. Kaikkineen läpileikkaus debyytistä vakuutti koherenssillaan.
Kadri Voorand esitteli Jazzkaarissa erikoiskokoonpanon, uutta musiikkia sekä tuoreita sovituksia keväisen ACT-julkaisun In Duo kappaleista. Niitä oli päivitetty juhlakonsertin Chamber Music Ensemble -kokoonpanolle, jossa Voorandin kanssa musisoivat basisti Mihkel Mälgand, kitaristi Marek Talts, rumpali Ahto Abner sekä jousikvartetti Villu Vihermäe, sello, Sandra Klimaitė, alttoviulu sekä viulistit Egert Leinsaar ja Maaren Vihermäe.
Agendassa oli improvisointia tavanomaista niukemmin, jousien mukanaan tuomaa puista lämpöä ja orgaanista hohdokkuutta sitäkin enemmän. Klangia terävöitettiin harkituilla sähköisillä efekteillä ja isoilla bassoiskuilla.
Still in Loven ja What If I Did Kill Youn kaltainen jo tuttu laulusto sai konseptista syvyyttä sävystöönsä. Kristjan Randalun kanssa Viron itsenäistymisen satavuotisjuhlaan tehty Su armastust tahan armastada syttyi sekin uudenlaiseen paloon kamarimusiikillisesta mutta sinfoniaorkesteria riisutummasta sovituksesta.
Animaatioon räätälöity melodinen teos Orpheus ja Eurydike velloi vuorostaan isoa emootioita maalaten. Tunnelataus kasvoi musertaviin mittoihin Curly Stringsin Eeva Talsin säveltämässä helmessä Kättemaks, jonka riipaisevan kaunis melodia sai vierustoverin kyyneliin – Voorandin tavoin.
Voorandin uusin oma laulusto natsasi saumatta jousisäestykseen, eikä vain aiempien vertailukohtien puuttumisen vuoksi. Konsepti osoittautuikin tekijöille voitoksi, jonka sytyttämä innostus loisti kasvoilta loppukumarruksissa. Mielenkiintoista onkin kuulla, miltä tämä materiaali kuulostaa Voorandin seuraavalla levyllä, joka saatetaan julkaista mahdollisesti jo ensi vuonna.
Seuraava, 32. Jazzkaar järjestetään Tallinnassa 16.–25.4.2021.
